Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran
tragedia
Tammi 2016
Le livre des Baltimore 2015
Suomentanut Kira Poutanen
555 sivua
Päällys Markko Taina
Sveitsiläinen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani
En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.
Tammi 2016
Le livre des Baltimore 2015
Suomentanut Kira Poutanen
555 sivua
Päällys Markko Taina
Sveitsiläinen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani
En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.
Marcus Goldman on menestynyt
kirjailija, joka on varttunut hyvän suvun köyhemmässä haarassa. Nuorena Marcus
ihaili suuresti serkkujaan Hillelia ja Woodya, rikkaita ja lahjakkaita, mutta
ei vailla suruja olevia ikätovereitaan. Serkusten ”veljeys” oli syntynyt
mutkien kautta eikä moni muukaan ylelliseltä vaikuttava asia ollut niin
kultaista kuin monet luulivat. Miksi Marcuksen muistot eivät jätä häntä
rauhaan? Mikä oli Baltimoren sukuhaaran tragedia, jota Marcus muistelee isolla
T:llä?
Sveitsiläisen Joel Dickërin romaanissa Baltimoren sukuhaaran tragedia on kaikuja sukusalaisuuksista, kasvamisesta ja Yhdysvaltain itärannikon taianomaisesta hehkusta.
Kustantajaa voi kiittää Baltimoren sukuhaaran tragedian sijoittamista ”tavallisen” käännöskirjallisuuden joukkoon. Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli näet sijoitettu Keltaiseen kirjastoon, jonne sinänsä vetävä jännitysromaani ei monien mielestä kuulunut – ei minunkaan. Harry Quebert oli tavallisen mukiinmenevää, koukuttavaa kertakäyttökirjallisuutta, joka viihdytti kestonsa ajan. Sellainen on Baltimoren sukuhaarakin: ehta lukuromaani, jonka parissa on ilo viettää aikaa, mutta joka ei lukemisen jälkeen jää pahemmin mieltä askarruttamaan.
Hetkittäin Dickerin romaani on jopa tylsä, mitä viihderomaani ei saa mielestäni olla. Muistelu – viisitoista vuotta myöhemmin; vuosikymmenet kuluivat; mutta elämä jatkui – ottaa ylivallan tarinan kuljetuksesta. Sama koskee tragedian – anteeksi, Tragedian – pohjustamista. Kyllä lukija uskoo vähemmälläkin vakuuttelulla, että tragedia on jossain vaiheessa tapahtunut. Tietynlainen naiivius sävyttää koko kirjaa. Dickerin romaanissa voisi olla sitä lumoa, jota löysin esimerkiksi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksesta (salaisuudet, tietty ystäväpiirin välinen yhteys, menneen vaikutus nykytilaan) tai suurten kertojien – aina Fitzgeraldista Irvingiin – kaikuja amerikkalaisuudesta. Ne kuitenkin puuttuvat, lumous on poissa, vaikka tarina toki vetää.
Baltimoren sukuhaarassa on myös paljon hyvää. Ensiksikin se on ihan hieno suku- ja ystävyyskuvaus. Toiseksi se toimisi mainiosti elokuvana. Kolmanneksi se hetkittäin koskettaa ja yllättää aidosti; tragedia on keskeishenkilöille todellinen ja syvä. Ja neljänneksi se toimii eräänlaisena pastissina: Itse asiassa Baltimoren sukuhaaran tragedia onkin niin amerikkalainen romaani, että kirjailijan sveitsiläisyys unohtuu. Ei sveitsiläisyyttä tarvitse korostaakaan, mutta aina hetkittäin havahtuu siihen, että kirjailija ei ole yhdysvaltalainen, vaan ranskaksi kirjoittava keskieurooppalainen. Tässä muistankin todeta, että Kira Poutasen suomennos toimii hyvin.
Jos haluaa lukea lukea viihdyttävän sukutarinan Yhdysvaltain itärannikolta ja pitää arvoituksellisista, mutta pehmeistä jännitysromaaneista, on Baltimoren sukuhaaran tragedia mukiinmenevä valinta talvipäiviksi.
Sveitsiläisen Joel Dickërin romaanissa Baltimoren sukuhaaran tragedia on kaikuja sukusalaisuuksista, kasvamisesta ja Yhdysvaltain itärannikon taianomaisesta hehkusta.
Kustantajaa voi kiittää Baltimoren sukuhaaran tragedian sijoittamista ”tavallisen” käännöskirjallisuuden joukkoon. Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli näet sijoitettu Keltaiseen kirjastoon, jonne sinänsä vetävä jännitysromaani ei monien mielestä kuulunut – ei minunkaan. Harry Quebert oli tavallisen mukiinmenevää, koukuttavaa kertakäyttökirjallisuutta, joka viihdytti kestonsa ajan. Sellainen on Baltimoren sukuhaarakin: ehta lukuromaani, jonka parissa on ilo viettää aikaa, mutta joka ei lukemisen jälkeen jää pahemmin mieltä askarruttamaan.
Hetkittäin Dickerin romaani on jopa tylsä, mitä viihderomaani ei saa mielestäni olla. Muistelu – viisitoista vuotta myöhemmin; vuosikymmenet kuluivat; mutta elämä jatkui – ottaa ylivallan tarinan kuljetuksesta. Sama koskee tragedian – anteeksi, Tragedian – pohjustamista. Kyllä lukija uskoo vähemmälläkin vakuuttelulla, että tragedia on jossain vaiheessa tapahtunut. Tietynlainen naiivius sävyttää koko kirjaa. Dickerin romaanissa voisi olla sitä lumoa, jota löysin esimerkiksi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksesta (salaisuudet, tietty ystäväpiirin välinen yhteys, menneen vaikutus nykytilaan) tai suurten kertojien – aina Fitzgeraldista Irvingiin – kaikuja amerikkalaisuudesta. Ne kuitenkin puuttuvat, lumous on poissa, vaikka tarina toki vetää.
Baltimoren sukuhaarassa on myös paljon hyvää. Ensiksikin se on ihan hieno suku- ja ystävyyskuvaus. Toiseksi se toimisi mainiosti elokuvana. Kolmanneksi se hetkittäin koskettaa ja yllättää aidosti; tragedia on keskeishenkilöille todellinen ja syvä. Ja neljänneksi se toimii eräänlaisena pastissina: Itse asiassa Baltimoren sukuhaaran tragedia onkin niin amerikkalainen romaani, että kirjailijan sveitsiläisyys unohtuu. Ei sveitsiläisyyttä tarvitse korostaakaan, mutta aina hetkittäin havahtuu siihen, että kirjailija ei ole yhdysvaltalainen, vaan ranskaksi kirjoittava keskieurooppalainen. Tässä muistankin todeta, että Kira Poutasen suomennos toimii hyvin.
Jos haluaa lukea lukea viihdyttävän sukutarinan Yhdysvaltain itärannikolta ja pitää arvoituksellisista, mutta pehmeistä jännitysromaaneista, on Baltimoren sukuhaaran tragedia mukiinmenevä valinta talvipäiviksi.
--
Dickerin romaanista moni on pitänyt
minua enemmän. Suosittelen lukemaan etenkin Amman jutun.
Harmi, ettet aivan niin paljon lämmennyt tälle kuin minä, mutta tunnistan kyllä asiat, joihin kiinnitit huomiota. Minustakin tarinassa oli paikoitellen tyhjäkäyntiä ja turhaa heruttamista, joka olisi taatusti normaalisti ärsyttänyt minua. Mutta onnekseni luin kirjan joululomalla, minulla ei ollut kiire mihinkään ja tarinan pitkittäminen oli vain nautinnollista... ;)
VastaaPoistaMinäkin havahduin jossakin vaiheessa ihmettelemään sitä, kuinka periamerikkalaisen romaanin Dicker on kirjoittanut. Se ja suvun salaisuudet ja jännitteet viehättivät minua erityisesti. Ihme, jos tästä ei tehdä elokuvaa, melkein voin nähdä näyttelijätkin jo mielessäni.
❤️
Amma, joo, tämä ei ihan täysin uponnut, vaikka ennakkoon niin toivoin. Aloitin muuten tätä joululomalla, mutta en päässyt silloinkaan täysin tämän maailmaan. Ihan hyvä bussiviihdyke työmatkoille, kuitenkin!
PoistaTämä muuten voisi toimiakin elokuvana mainiosti.
♥
Minäkin ihmettelin, että miksi sijoittaa tarina Yhdysvaltoihin ja tehdä viihteellinen romaani, rakkautta, eroa, rikoksia, hyvää koulumenestystä, luurankoja kaapissa. Isoisällä olisi voinut olla vielä avioliiton ulkopuolelta poika ja sillä olisi voinut olla poika, niin olisi ollut lisää serkuksia. Miten voi kaikki hyvä kääntyä niin totaalisen alas.
VastaaPoistaJuuri elokuvana tämä toimii.
Luin viime vuonna Jonesin Kotiinpaluun ja tässä oli niin paljon samoja elementtejä perheestä, mutta paljon huikeampi kirja ja tarina. Kirja alkoi vankilaviittauksella, kuten Dickerin kirja.
Mai, minä en ihmetellyt niinkään tarinan sijoittamista Yhdysvaltoihin enkä viihteellisyyttäkään, mutta sitä kyllä, ettei sveitsiläisyys näy kirjassa missään, ei edes sivuhenkilöissä tms. Aika kiinnostavaa.
PoistaElokuvana tämä voisi olla aika hyvä.
Jonesin Kotiinpaluu on hieno: intensiivinen, hyvin kirjoitettu.
Kiinnostavaa lukea näinkin positiivinen arvio tästä, sillä itsellänihän tämä jäi kesken ja kirjailijan kirjoihin tuskin tulen jatkossa koskemaan edes pitkällä tikulla.
VastaaPoistaVaikka luin vain sen noin 70 sivua, niin minulla ei käynyt edes mielessä, että tämä on sveitsiläisen kirjoittama! Tiesin sen kyllä - kai?! - mutta minusta tämä oli kunnon "amerikkahöttöä".
Katri, tämä on tällainen puolipositiivinen. Ihan vetävä lukuromaani, mutta samalla köykäinen kirja.
PoistaAmerikkahöttöä - juuri sitä!
Amerikkalaisetkin kirjailijat tietävät siis, kuinka kirjoittaa talvi-iltoihin sopiva, hetkittäin tylsä sukuromaani :)
VastaaPoistaSattuipa somasti: luen (vihdoin viimein) Sarah Watersin Vierasta kartanossa, jossa on läsnä tuo aika-ajoin tylsäksi äityvä, mutta jollain tasolla myös sympaattinen jaarittelevuus, sellainen joka mielestäni liittyy erityisesti brittiläisiin kartano- ja/tai sukuromaaneihin.
Kertomasi perusteella taidan jättää tämän kirjan rauhaan...
(Waters sitä vastoin koukuttaa! :))
<3
Kaisa Reetta, hekin - Dicker siis on sveitsiläinen, mutta kirjoittaa amerikkalaista unelmaa. :)
PoistaWatersin kirja on hieno. Minä pidin siitä paljon, kuten olen pitänyt Watersin koko tuotannosta. Hyvä, että olet koukuttunut.
♥
Oi, meinasin lukea tämän, mutta säästit aikaani: Kiitos<3
VastaaPoistaKaisa Reetan mainitsema sympaattinen jaarittelevuus on jotain, minkä Waters taitaa.
Leena, ole hyvä ♥
PoistaMoni on pitänyt tästä, mutta joo...
Waters on huikea kertoja.
Ikävystyttävää roskakirjallisuutta, josta on noloa yrittää kaivaa mitään arvokasta.
VastaaPoistaSitäkin mieltä kirjasta voi olla, sillä ei tämä mikään laaturomaani ole. Noloudesta en ole samaa mieltä: miksi pitäisi nolostella yhtikäs mitään!
Poista