Kustantaja: ntamo 2013
Kansi: Anni Halonen
Sivuja: 259
Kotimainen romaani
Anna ei pannut vastaan. Tuntea hän yritti, voi miten yritti, rakastaa vihata tai katkeroitua, kylmyys kahlitsi, Annan sen kahlitsi.
Haluan irti, hän sanoi aamuna jolloin suuret tuulenvireet olivat kadonneet.
Päästä minusta sittenkin, sittenkin päästä irti.
Anna elää vankimaisessa avioliitossa väkivaltaisen Veikon kanssa. Hän ottaa vastaan iskut, käsiraudat ja kodin ahtaat seinät, hän aukeaa Veikolle, muttei saa oikeasti elää. Kipu tekee kauniiksi. Herman palvoo Annaa, omaa häntään, omaa Atheniaansa, Annan eepoksellisuutta ja omia muistojaan. Kipu, hulluus ja pienet suvannot vuorottelevat näiden kolmen tarinassa, heidän hengityksessään ja suurissa kysymyksissä, jotka koskevat lähtemistä, jäämistä, vapautta ja eräänlaista vapautusta.
Pintanaarmuja (2013) on Maaria Päivisen kolmas romaani, ja sain kirjan luettavakseni kirjailijalta itseltään. Kiitos! Olin jo jonkin aikaa ollut varovaisen kiinnostunut Päivisen tuotannosta, sillä hänen aiemmat teoksensa Silja ja Mai sekä Minä rakastan sinua nuori mies ovat jakaneet lukijansa niihin, jotka ovat ihastuneet ja niihin, joille Päivisen romaanit ovat olleet ehkä liiankin haastavia.
Jos kuulee ääniä, ne tulevat itsestä.
Jos ei kuule ääniä, on elämä vielä siinä.
Ja Anna kuuli ääniä eikä sittenkään tiennyt onko elossa.
Ja Veikko luisui vierellä, ja Anna oli punainen viiva.
Haastava on Pintanaarmujakin - niin muotonsa kuin sisältönsäkin osalta. Annan tarina on hurja. Sen rankkuus ikään kuin kasvaa kertomuksen rajuuden yli ja lukijaa alkaa pakostakin turruttaa, vaikka romaanissa on paikoin suvantoja ja nopeita melkein-ilonkin hetkiä. Romaanin loppupuolella väkivallan, eritteiden ja vankimaisen ahdistavuuden kolminaisuus ei tee enää vaikutusta, vaan se alkaa kyllästyttää. Turruttaminen on luultavasti tarkoituksellista, sillä kirjan Annakin on usein turta niin ulkoisessa kuin sisäisessä helvetissäänkin. Ja sellainen on varmasti väkivaltaisia tekojaan lisäävän Veikonkin mieli. Mutta väkivallaton itseään kohtaan ei ole Annakaan, itse asiassa Annan teot sivaltavat Veikon tekoja enemmän. Veikko jää etäiseksi hahmoksi.
Annan ja Hermanin vuorottelu kertojina on onnistunut ratkaisu. Kaksi eri näkökulmaa rakentaa Annaa ja selittää osaltaa sitä, miksi Herman on sellainen kuin on ja miksi Anna tekee asioita omalla tavallaan. Annan osiot romaanissa ovat väkevyyteen saakka vahvoja. Herman on toisaalta ongelmallinen kertoja: hänen ansiostaan tarinaan tulee tarpeellista ilmavuutta ja surua, mutta hänen kauttaan kerronta polkee myös paikallaan. Joissakin blogeissa on toivottu Veikon näkökulman nostamista Annan rinnalle ja Hermanin tilalle, mutta omasta mielestäni Veikon tarina pitäisi kokonaisuuden vain kodin seinien sisällä ja mieleen jäisi eltaantunut hengitys ja tuhruiset lakanat. Hermanin ansiosta tarina kulkee myös ulkomaille, taiteeseen ja hulluun, noiduttuun rakkauteen.
Hermanille Anna on pyhää maitoa ja Veikon tekojen jälkeen hän on punainen viiva. Päivinen kirjoittaa hengästyttävästi. Hänen kielensä on kokeilevaa, runollista, rujoa ja temponsa osalta poukkoilevaa - välillä nopeaa ja tiheää, toisinaan (tarkoituksellisesti) kuvailemaan jäävää. Omaperäisessä ja rikkaassa kielessä on vahvuutensa ja heikkoutensa. Näen Päivisen lyyrisen tajunnanvirtaisuuden vahvuutena, hän kirjoittaa tavalla, joka eroaa kirjallisuuden valtavirrasta. Päivinen on lahjakas. Toisaalta romaania on raskas lukea, vaikka kerronta viekin mukanaan. Tajunnanvirta ja minun häneni-, ruma-Anna, anna vittu anna- ja tyhjä tyhjä tyhjä -kaltaiset ilmaisut ottavat ylivallan tarinasta. Muoto voittaa sisällön eikä kokonaisuudesta saa kunnolla otetta, vaikka kaikki tuleekin niin liki.
Pintanaarmut on kirja, jota ei voi suositella kaikille. Kokeellisen ja rajulla tavalla runollisen kirjallisuuden ystäville romaani voi sen sijaan antaa paljon. Kirja on sellainen, josta ei oikeastaan voi pitää, mutta Päivisen kysyä kirjoittaa omaperäistä ja väkevää kieltä on pakko ihailla. Pintanaarmujen loppu pysäyttää ja luulen sen jäävän mieleen pitkäksi aikaa.
3/5
Pintanaarmuja on luettu myös seuraavissa blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Villasukka kirjahyllyssä, Luen ja kirjoitan, Kirjavalas sekä Morren maailma. Kirjailijan oma blogi on ihana.
P.S. Kirjaa lukiessa yhden liki parin vuosikymmenen takaisen suosikkibändini kappale alkoi soida päässäni: Hole ja Asking for it.
Everytime that I sell myself to you
I feel a little bit cheaper than I need to
I will tear the petals off of you
Rose-red, I will make you tell the truth
Oi, Hole! Täällä vilkuttaa toinen fani :)
VastaaPoistaMinäkin luin tämän ja olen kanssasi pitkälti samoilla linjoilla. Tuo "Muoto voittaa sisällön" oli oma kokemukseni myöskin. Toisaalta kirjailijan tajunnanvirtaa ja omaperäistä kielellä leikittelyä voi vain ihailla.
Hieno arvio!
Annika, ooh, sinäkin tykkäät Holesta! Minä kuuntelin Holea paljon 90-luvulla. Nyt musiikki tuo enemmänkin nostalgiaa, mutta 2004 kävin Auf der Maurin keikalla. :)
PoistaLisäsin sinun arviosi mukaan. Olin itse asiassa lukenut sen, joten joku ajatuskatkos tapahtui linkittäessäni. :)
`Maarian kirjasta olenkin lukenut siellä sun täällä ja olenkin laittanut tämän to read-listalleni...Minäkään en ollut kuullut vuosiin tuota Holen kappaletta,joten menin kuuntelemaan sen;D
VastaaPoistaJael, minä annan Pintanaarmuja sinulle;)
Poista♥
Jael, hauskaa että kuuntelit Holen kappaleen nyt vuosien jälkeen. :) Ja sinun pitääkin lukea Maarian kirja, koska käsittääkseni olette (blogi)ystäviä. <3
PoistaMonesta huomiosta kanssasi samaa mieltä ja nimenomaan tuo, että 'muoto voittaa sisällön'. Tosin minä ehkä runohulluna (lue: runoproosahulluna) kestän sitä varsin hyvin, mutta sen minkä olisin kaikesta huolimatta muuttanut oli Hermanin rooli. Häntä vähemmän. Teksti on tajunnanvirtaista ja tarina pysyy kasassa kauniisti kuin täydellisen onnistunut karpalohyytelö, joka hohtaa pinnaltaan, tuntuu sortuvan, mutta tietää arvonsa ollen romahtamatta.
VastaaPoistaAnnan rooli oli täydellinen! Ja kirja oli/on muutenkin vahvaan makuuni sopiva. Niin outoa kuin se onkin, en jäänyt pimeään, kuten kävi suosikkikirjailijani Oatesin Sisareni, rakkaani kanssa. Rankimmissa kirjoissa pitäisi aina olla joku lohtujuttu, mutta en vain tiedä, mikä se oli Pintanaarmuissa...ehkä se pako uimapatjalla, jossa on sekä realismia että vahvaa symboliikkaa.
Minusta Maarian teksti vaikutti sinuunkin eli erikoisvahva, erilainen arvio♥
Leena, Maaria kirjoittaa hyvin ja luo omanlaisiaan kielikuvia. Se on mielestäni Pintanaarmujen yksi vahvuus ja kuitenkin myös heikkous. Itse koin, että tarina jäi kielen jalkoihin. Mutta tarina pysyy toki kasassa.
PoistaMinullekaan kirja ei ollut liian rankka, sellaisia en ole juuri lukenutkaan. Minä koin sen uimapajajutun (en avaa sitä nyt sen enempää, etten paljasta kirjan juonta täällä kommenteissakaan) lohdullisena.
Koimme sen uimapatjan sitten samoin.
PoistaAuts, olin unohtanut linkittää sinut: Teen sen nyt! Hirveesti kaikkea kuten tiedätkin;)
Uimapatjan koimme selvästi samoin. Muuten varmasti luimme kirjaa eri lailla. Minulle käy usein niin, että jos kirja on "vahva", se muuttuu laimeammaksi. Olen enemmän rivivälien ystävä. :)
PoistaMinä olen jo luvannut itselleni ja kirjailijalle, että luen kirjan, kun saan sen kirjastosta lainaan. Minä pidän lyyrisestä kielestä, mutta tykitys voi ottaa koville. Saa nähdä.
VastaaPoistaKirjailijatar, toivottavasti saat kirjan pian! Tässä on tykitystä aika lailla, mutta vasta lukemalla tietää, onko sitä liikaa.
PoistaLuonnehditpa kirjaa analyyttisesti. Postaustasi oli kiva lukea, ja monesta homiosta olen samaa mieltä,ja jotkut asiat täsmentyivät minulle tässä. Minulle kirja jäi rajusta aiheestaan huolimatta etäälle.
VastaaPoistaPaula, kiitos! Minä toivon, että osaan olla analyyttinen, mutta en aina osaa. :) Minusta tässä kirjassa on jännä ristiriita: yksittäiset kohtaukset tulevat liiankin liki, mutta kokonaisuus ei silti ihan saavuta lukijaa.
PoistaKatja, olipa hyvin ja uskottavasti analysoitu! Päivisen nimi on pyörinyt myös minun "tuo olisi kiinnostava" -listalla. Tuo aihepiiri vain epäilyttää...
VastaaPoistaKirjanainen, kirjan aihepiiri on hyvin rankka. Mutta vasta lukemalla selviää, sopiiko kirja itselle vaiko ei. :)
PoistaTuo on niin totta. Huomaan vain, että minusta on tullut kauhea herkistelijä...en oikein jaksa rankkoja aiheita enää.
PoistaKirjailijana itsenään en voi muuta sanoa kuin että lukemisen iloa.
VastaaPoistaHelmi-Maaria, hyvin sanottu! Aika moni bloggaaja onkin löytänyt kirjasi ja varmasti vielä moni lukee tämän. <3
PoistaKomppaan aiempia kommentoijia - hieno, vahva ja analyyttinen arvio :)
VastaaPoistaMinä olen pitänyt kaikista kolmesta Päivisen kirjasta. Olen yllättänyt itseni, sillä en juurikaan lue runoja tai runollista tekstiä, mutta Päivisen teksti iski alusta asti. Minua ei ole edes häirinnyt, että välillä muoto voittaa sisällön. Pintanaarmuja oli siitä mielenkiintoinen kirja, että vaikka kenestäkään päähenkilöstä ei voinut pitää ja niitä pystyi jopa vihaamaan oli kirja kokonaisuutena vahva ja hienosti kirjoitettu.
Villasukka, kiitos! Ilahdun aina, kun onnistun olemaan vahva ja analyyttinen samalla kertaa. Se on minulle tärkeää. <3
PoistaMinä en oikeastaan pitänyt tästä, mutta Päivisen kykyä keksiä kielikuvia on ihailtava.
Kirja on vielä lukematta, mutta siinä vaikuttaa olevan samoja aineksia kuin Narsistin vuoristoradassa, jonka arvostelu löytyy sivultani. Narsistin vuoristorata on kirjoittajan oma kokemus yhteiselämästä narsistin kanssa.
VastaaPoistaFeministisarvet nousivat heti pystyyn, kun luin arvostelusi.
Mai Laakso, täytyy käydä katsomassa arviosi Narsistin vuoristoradasta. Päivisen romaani on fiktiota, joten sikäli kirjat varmasti eroavat toisistaan.
PoistaTietynlaista naisen omaa toimijuutta olisin tähän kaivannut. :)
Kirja kuulostaa mielenkiintoiselta, vaikkakin hyvin rankalta. Kiinnostuin Päivisen tuotannosta. En ole kirjailijasta aiemmin kuullutkaan. Tämä on taas näitä kirjablgistin iloja - löytyy mielenkiintoisia uusia kirjoja.
VastaaPoista