tiistai 2. kesäkuuta 2015

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja


Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja
Like 2014
Min kamp. Fjerde bok 2010
Suomentanut Katriina Huttunen
534 sivua
Norjalainen romaani


Petollisempaa kuvitelmaa ei ollut olemassakaan. Tieto siitä että olin vain kolmenkymmenen sekunnin päässä ainoastan haluamastani asiasta mutta samalla kuilun väärällä reunalla oli tehdä minut hulluksi. Toivoin monta kertaa että olisimme olleet vielä kivikaudella, silloin olisin voinut lähteä ulos nuija kädessä, lyödä lähintä naista päähän, raahata hänet kotiin ja tehdä hänelle sen jälkeen mitä halusin. Mutta se ei käynyt, oikoteitä ei ollut, kolmenkymmentä sekuntia olivat illuusio.

Kun kolmekymmentä sekuntiakin on illuusio, ei ole ihme että kliimaksin saavuttaminen kasvaa yhdeksi koko elämän päämääristä. Karl Ove on nyt päässyt lukiosta ja saanut työpaikan opettajan sijaisena pohjoisnorjalaisesta pikkukylästä. Hän tutustuu niin työhönsä kuin oppilaisiinsa, haaveilee kontakteista tyttöjen kanssa, kirjoittaa novelleja ja hakee paikkaansa omassa elämässään. Talvi pohjoisessa on synkkä ja Karl Ove alkaa juoda entistäkin enemmän, ei kuitenkaan niin paljon kuin isänsä.

Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan Neljännen kirjan lukemisesta on aikaa jo toista kuukautta ja mietin, mitä siitä muistan. Ainakin tunnelman, itseinhossa vellomisen, nuoren miehen toiveikkuuden, sekoilun, kirjoittamisen ja jonkinlaisen mielikuvieni mukaisen norjalaiseen syrjäseutuun liittyvän takapajuisuuden. Ja sen koko ajan kirjaa lukiessani mielessäni olleen päällimmäisen tunnon, että luen sarjan ehkä huonointaa osaa, joka on kuitenkin jossain tapaa hyvin keskeinen.

Knasun Nelonen on keskeinen, koska siinä Karl Ove oivaltaa olevansa kirjailija. Hänen kirjailijuutensa on toki ollut lukijoiden tietoisuudessa koko ajan, koska koko sarjan eräs lähtökohtahan jo ennestään tunnetun kirjailijan hyvin omakohtainen ja avoin, yksityiskohdissaan runsas omaelämäkerrallinen tilitys. Pelkkää tilitystä Knausgårdin teksti ei tietenkään ole, sillä se on omakohtaisuudessaankin ehta kaunokirja.

Onkin - totta kai ja tälläkin kertaa - koko ajan syytä muistaa, että vaikka Knausgård kirjoittaa omasta elämästään, on hänellä kirjailijana päätösvalta siitä, mitä ja miten hän haluaa kertoa. Kirjoissa korostuu (ja niistä uutisoidessa korostetaan) rehellisyys ja tarkkuus kuvata elettyä elämää sellaisena kuin se on. Ja kuitenkin kyse on romaanikirjallisuudesta, ei suoranaisesta asiaproosan alle menevästä elämäkerrasta. Ehkä kaikki on muistitietoon pohjautuvaa fiktiota? Ehkä muistojen värittämää totta. Knausgård on Karl Ove, minäkertoja. Kirjailija Knausgård ei tingi romaanisarjasta kirjallisista ansioista, vaan kirjoittaa selvästi ehjän romaanisarjan keskellekin kokonaisen romaanin, jonka kaari kantaa ja kerronta on sopivasti muistelevaa, hallitusti rikottua ja lukijan pauloihinsa kietovaa.

Kuten sarjat aiemmat osat, on Neljäs kirjakin täynnä uhmaa ja häpeää, herkän ja roisin välisessä maastossa vellovan nuorukaisen kokemuksia ja kliimaksiin pääsemisestä haaveilua. Pohjoisessa asumisen, opettajuuden ja kirjailijahaaveiden lisäksi keskiöön asettuu Karl Oven isän juominen, tämän nenänvalkaisupäivät ja sisäinen taisto, joka tasaantuu vasta viinakauppareissun myötä. Karl Ove itsekin juo paljon, osin kerätäkseen rohkeutta, osin ajanvietteekseen, ja isänsä kohdatessaan hän joutuu pohtimaan myös itseään. Eikä hän kertojana itseään säästäkään: hän on toisaalta epävarma ja ajatuksissaan kovastikin vonkaava nuorimies, toisaalta itsestään hyvin tietoinen, jonkinlainen oman nuoruudensa tähti. Itseinhon ja omakehun rinnakkainen ilmentymä.

Neljännestä kirjasta on vaikea sanoa mitään sellaista, mitä en olisi sanonut jo sarjan aiempien osien kohdalla. Se ei tehnyt minuun enää samanlaista suurta vaikutusta kuin edelliset osat ja se on turhan toisteinen, mutta siinä on omaa avoimuuttaan ja kiinnostavuuttaan. Koko kirjasarja onkin niin koukuttava, että eihän tässä auta kuin hankkia Viides kirjakin - jossain vaiheessa tänä kesänä.

19 kommenttia:

  1. Olen lukenut ensimmäisen ruotsiksi, toinen odottaa lukuvuoroaan. Minä en ihastunut Knaussiin varauksettomasti -- ensimmäisessä oli mielestäni liikaa pitkäveteistä teinipojan kännitoljailua, loppua kohti se kuitenkin parani. Saa nähdä mitä pidän kakkosesta :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän krestomatia, juuri noin: kaikissa kirjoissa on liikaa kaikenlaista toljailua, tämä nelonen on tosin ensimmäisen toistoa. Ja silti, sittenkin, tässä on jotain koukuttavaa ja avointa.

      Kakkonen on mielestäni sarjan paras. :)

      Poista
  2. Minäkään en aivan täysin ihastunut ensimmäiseen ja siksi toinen on saanut odottaa. Moni on kuitenkin jäänyt laillasi niihin koukkuun, joten voi olla, että annan jatkolle vielä mahdollisuuden :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, ensimmäinen aika lailla näyttää, mistä kokonaisuudessa on kyse. Kakkonen on mielestäni ollut sarjan paras osa, mutta olen aika lailla koukussa (vaikka välillä ärsyynnyn) ja odotan viitosen lukemista. :)

      Poista
  3. Minähän olen lukenut vain ykkösen ja pidin siitä. OIen säästellyt kakkosta, sillä monet pitävät sitä laillasi sarjan parhaana romaanina.

    Pidän siitä, että pohdit kirjan omaelämäkerrallisuutta ja sitä, että kyse on kuitenkin romaanista. Vaikka taustalla onkin kirjoittajan oma elämä, niin ote elämästä kertomiseen on kuitenkin romaania kirjoittavan kirjailijan eikä tarkoituskaan liene kirjoittaa ns. totuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna, kakkonen onkin hieno. Se melkein riittäisi, ellei sarjassa olisi omaa viehkoa koukuttavuuttaan.

      Knausgård on ehkä vähän kuin Marcel Proust tai Kalle Päätalo, mistä on paljon puhuttukin. Kirjailijana hän valitsee - toki ehkä kustannustoimittajan sanoessa sanansa - mitä romaaniinsa haluaa. Hyvä näin. :)

      Poista
  4. Olen lukenut osat 1 - 5, joista 2 on minustakin paras. Tämän neljännen osan luin jo harppoen. Kuudetta osaa K on kutsunut kirjalliseksi itsemurhaksi. Kai ne loputkin pitää lukea tai lueskella, vaikka en enää pääse kahden ensimmmäisen imuun.

    Knausgård jää varmaan kirjallisuuden historiaan autofiktiivisen elämäkerran taitajana. Hän on joutunut selittämään tyyliään varmaan kaikissa haastatteluissa. Viimeksi jokin aika sitten hän selitti Yle Femin Kirjaohjelmassa haastattelijalle, että kävi oikeasti isänsä kuolinvuoteella kerran, mutta kirjan Karl Ove käy kahdesti, koska yhteen kertaan eivät mahtuneet kaikki ne ajatukset, mitä hän halusi käyntiin liittää.
    PIdän kovasti juuri tämän tyylisestä muistelemisesta, koska itse asiassa siinä on suurin totuus. Mitä muuta ihmisen muistot ovatkaan kuin haparoivaa autofiktiota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, minunkin teki mieli harppoa tässä, mutta ajattelin koko ajan menettäväni jotain. Nyt tuntuu hieman, että tämä neljäs osa ainakin oli sellainen, että sarjassa pysyisi kärryillä vaikka olisi jättänyt tämän lukematta. Olen silti iloinen, että luin.

      Taitava kirjoittaja Knausgård on. Minäkin katsoin Femiltä tulleen ohjelman ja juuri noin kirjailijuus varmasti ainakin osin toimii.

      Muistoista vielä: ajattelin juuri muistitiedon käsitettä - ihminenhän rakentaa muistoistaan tarinoita. Aina.

      Poista
  5. Knausgårdia on viime aikoina hehkutettu paljon, mutta minä edelleen epäröin lähteäkö Knausin kelkkaan vai ei. En ole siis lukenut vielä yhtään noista. Synkät aiheet eivät pelota, mutta mietin jaksanko tarpoa tämän miehen taisteluja läpi peräti kuuden kirjan verran. Onko pelkkää egotrippailua koko sarja? Vakuuttakaa nyt Knaus-fanit, kannattaako käyttää aikaa tähän?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiina, mitähän sanoisin? No, aina kannattaa käyttää aikaa ainakin sen ensimmäisen kirjan aloittamiseen, varmasti muutaman kymmenen ensimmäisen sivun jälkeen tietää, tykkääkö vaiko ei. Jos ei edes aloita, ei tiedä mitä menettää tai sitä, kannattaako jatkaa. ;) Egotrippailua tämä ei ole ollenkaan, pikemminkin häpeää, lapsuutta ja vanhemmuutta, parisuhteen vaikeitta ja kirjailijuutta. Vellomista, mutta jotenkin hypnoottisesti.

      Poista
  6. Minäkin olen lukenut neljä ensimmäistä kirjaa (ja viidettä aloitelut ruotsiksi kun en ole malttanut odottaa suomennosta). Pakko myöntää, että pidän Knausårdista melko lailla varauksetta. Se imu, jolla kolme ensimmäistä kirjaa kiskoivat mukaansa riitti vielä tähän neljänteenkin, vaikka kirja tuntuukin osin jonkinlaiselta suvannolta.

    Tunteeni Knausgårdia lukiessani vaihtelevat puhtaasta ihailusta ihailunsekaiseen ärtymykseen, jota herätti erityisesti tämän kirjan loppukohtaus: miten hän kehtaa! Mutta mikä onni, että hän kehtaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kyllä, Knausgårdin kirjoissa on melkoisesti imua. Ja se ihailun ja ärtymyksen ristiaallokko pitää lukujan virkeänä. Tässä on tosiaan aika hurja loppu, mutta sopii hyvin Knausgårdin kirjaan. :) Viidennen lukemista odotellessa...

      Poista
  7. Tämä nelonen on minustakin sarjan heikoin osa tähän mennessä. Kolme ensimmäistä kirjaa luin hurmiossa, mutta nelosen kanssa lukeminen takkusi. Olen lukenut kirjan jo kuukausia sitten, mutta siitä on vaikea blogata. Yritän paraikaa kyhätä kokoon edes jonkinlaista tekstiä nelosesta, koska vitonen on odottelee lukuvuoroaan. Uskon vahvasti, että se on hyvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nanna, samat mietteet siis! Minun suosikkini on kakkonen, mutta ykkönen ja kolmonenkin ovat upeita. Taidan ostaa viitosen kesälukemiseksi: luin kakkosen Tukholmassa toissakesänä ja koska tänä kesänäkin suuntaamme Tukholmaan, voisin jatkaa siellä Knasun parissa. :)

      Poista
  8. Minä olen pyöritellyt 'Knasun' kirjoja hyllystä toiseen jo parin vuoden ajan ja ajatellut, että ihan kohta tartun ja tutustun. Tänä kesänä on ehkä pakko, edes yhden kirjan verran, niin tietäisi henkilökohtaisesti mistä tässä ilmiössä on kysymys...

    Ihanaa kesäviikonloppua sinulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, kannattaa lukea ainakin yksi, niin saa kiinni Knasun tyylistä ja tietää, mistä puhutaan ja miksi. En osaa sanoa, olisiko Taisteluni sinun kirjasarjasi vaiko ei - se selviää lukemalla. ;)

      Aurinkoista viikkoa! <3

      Poista
  9. Minusta jotenkin tuntuu, että nämä kaikki osat olisi pitänyt saada lukea tiiviimmässä tahdissa. Kun väliin tulee vuoden ja ylikin tauko, joku lumous häviää, en osaa sitä paremmin sanoa. Mutta juuri minäkin ajattelin, että kyllähän minun täytyy kesäksi ostaa tuo viides osa, olen niin paljon pitänyt näistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, luulen vähän samaa. Lumous ei ole niin vahva enää ja se voi osin johtua tästä ajallisesta etäisyydestä. Viidettä kuitenkin odotellen... Ja kirjakauppareissua sen vuoksi. :)

      Poista