Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen

Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen
1930
Otava 2001
After Leaving Mr Mackenzie
Suomentanut Hanna Tarkka
222 sivua
Brittiläinen, osin Ranskaan sijoittuva romaani

Mutta kotona hän itki. Hän itki pitkän aikaa: eikä hän koskaan kertonut kenellekään miksi.

Viimeinen kerta jolloin hän oli onnellinen ilman erityistä syytä; ensimmäinen kerta jolloin hän pelkäsi ilman mitään syytä. Kumpi oli ensin?

Julia Martin kuljeskelee Pariisissa: Seinen rannoilla, kahviloissa ja viiniravintiloissa, elokuvateattereissa. Hän on lähes rahaton sen jälkeen, kun hänen entinen rakastajansa herra Mackenzie lakkaa avustamasta häntä rahallisesti. Julian vähätkin varat hupenevat eikä hän saa oikein otetta elämästään, minkä vuoksi hän matkustaa Lontooseen sisarensa ja sairaan äitinsä luo. Mutta Lontookaan ei tunnu enää kodilta.

Jean Rhysin, jolta olen aiemmin lukenut Wide Sargasso Sean, romaani Herra Mackenzien jälkeen on täysiverinen sivullisuuden kuvaus. Sen keskiössä on yksinäinen nainen, joka elää toisaalta itsenäisesti, mutta joka toisaalta on toisaalta riippuvainen miehiltä saamastaan tuesta.

Herra Mackenzien jälkeen on monella tapaa hämmästyttävä romaani. Ensiksikin se on hämmästyttävä siksi, että se on kirjoitettu liki 90 vuotta sitten, mutta siinä on jotain hyvin nykyaikaista ja myös jotain hyvin ajatonta. Että silloin on jo ollut olemassa kuvaus naisesta, joka ei saa sijojaan ja vielä ilman, että tätä naista moralisoidaan. Jos kirja olisi päätynyt luettavakseni ilman tietoa kirjailijasta tai ilmestymisvuodesta, olisin voinut kuvitella lukevani vaikkapa 1960-luvun lopulla kirjoitettua teosta, ehkä jopa 1990-luvulla.

Toiseksi romaanin outo, Julian liikkeellä olosta huolimatta pysähtynyt tunnelma imaisee mukaansa. Julia ei päähenkilönä tarjoa juurikaan samastumiskohdetta, mutta ei tarvitsekaan, sillä Julian tulemiset ja menemiset sekä tietty ja loppumaton tuska toimeentulon ja läheisyyden ehkä epätoivoisen hakemisen (ja siitä kaikesta loitontumisen!) kysymyksistä pakottavat lukijan tarkastelemaan häntä. Irrallisuus, kuulumattomuuden tunne, ajelehtiminen, masennus, toiveikkuus – monet tunteet määrittävät kokonaisuutta. Herra Mackenzien jälkeen ei ole silti tunteikas romaani, vaan pikemminkin asiat kerrotaan, tällaista on nyt, mutta toisinkin voisi olla.

Jokainen päivä on uusi päivä. Ja joka päivä ihminen on uusi ihminen.

Mieli voi olla surullinen tai tyhjä, muttei ainakaan täysin onneton, ei vailla toivoa. Rhys ei ota kantaa siihen, millainen niin monesta irrallaan elävän Julien kuuluisi olla. Romaanin tunnelma on apea, Julian vaeltelussa ympäri Pariisia ja Lontoota ei ole mitään romanttista. Ja silti kokonaisuus on oudosti kaunis, vähän kuin tietäisi, että tunkkaisten mattojen, puoliksi poltettujen savukkeiden ja hiipuvan kauneuden takana olisi kuitenkin jotain, kokonainen ihminen.

Rhys ei aliarvioi lukijaansa, itsenäisyys ja riippuvaisuus toisista kietoutuvat yhteen kiehtovasti ahdistavalla tavalla.

Petri Tammisen kirjoittamat loppusanat “Olemattoman kuvia” avaavat hienosti kokonaisuutta, uskottavaa ja vangitsevaa romaania. Lukija tosiaankin on sisällä Rhysin maailmassa.