Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit (Klassikkohaaste)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 7

Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit
Tammi, Keltainen kirjasto 1972
Le città invisibili 1972
Suomentanut Jorma Kapari
168 sivua
Italialainen romaani

– Matkustatko sinä elääksesi menneisyytesi uudestaan? oli kaanin kysymys sillä hetkellä, ja sen saattoi myös muotoilla näin: – Matkustako löytääksesi tulevaisuutesi?

Ja Marcon vastaus: – Toisaalla on peilin negatiivi. Matkaaja tunnistaa sen vähän mikä on hänen omaansa, kun löytää sen paljon mitä hänellä ei ole ollut eikä tule olemaan.

Marco Polo istuu iltaa Kublai-kaanin, Tsingis-kaanin pojanpojan, kanssa. Marco kertoo Kublaille näkemistään kaupungeista, joilla on ihmeellisiä nimiä: Diomira, Anastasia, Tamara, Isaura, Irene… On mahtavia kupoleita, on kaupunki jonne pääsee laivalla tai kamelilla, on ylöspäin liikkuva kaupunki, on kaupunki jolla ei ole alkua eikä loppua, vain lentokentän [!] nimi vaihtuu. Kublai-kaani ei usko kaikkea kuulemaansa, mutta hän kuuntelee venetsialaista kiinnostuneempana kuin ketään muuta tutkimusmatkailijaansa.

Italo Calvino on yksi pitkäaikaisimpia suosikkikirjailijoitani, mutta jostain syystä hänen teoksensa Näkymättömät kaupungit on ollut unohtuneena kirjahyllyyni jo hyvän aikaa, kaiken lisäksi sekä englanniksi että suomeksi käännettynä. Nyt, kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen aikana, pohdin pitkään Marcel Proustin romaanisarjan ensimmäisen osan ja tämän Calvinon teoksen välillä. Suosikkikirjailijan teoksen kutsu oli vastustamaton (mutta Proustin aika tulee vielä).

Tällä kertaa esille nousee kuitenkin kysymys siitä, mikä määritellään klassikoksi. Mikä on klassikon ikä? Asema kirjallisessa kaanonissa? Calvinon vuonna 1972 kirjoittama teos on näet vain hieman vanhempi kuin minä (onneksi ihmisiä ei määritellä klassikoiksi ainakaan keski-ikäisyyden perusteella). Toisaalta puhutaan moderneista klassikoista, aikamme klassikoista ja niin edelleen. Calvino on kirjailija, jonka tunteminen kuuluu kirjalliseen sivistykseen. Siitä tuskin kukaan on eri mieltä. Calvinon tuotantoa tuntemattomalle olisi helppo suositella satuallegoriatrilogiaa Halkaistu varakreivi, Paroni puussa ja Ritari joka ei ollut olemassa. Näistä ensimmäinen, jonka luin lukiolaisena, muuten oli John Irvingin Kaikkien isäni hotellien ohella eräänlainen sisäänvetokirja Keltaiseen kirjastoon. Oma suosikkikirjani Calvinolta on Jos talviyönä matkamies, jonka olen lukenut jo kolmesti.

Klassikko-määritelmän pohtiminen sopii erinomaisesti Italo Calvinoa käsittelevään postaukseen, koska kirjailija itse on käsitellyt klassikoiden lukemista (ja määritelmää) New York Review of Booksin postuumisti julkaisemassa esseessä. Klassikoiden määrittelyssä on tietenkin aina paljon tulkinnanvaraisuutta. Esimerkiksi heti esseensä kohdassa 1 Calvino kirjoittaa: The classics are the books of which we usually hear people say: “I am rereading…” and never “I am reading….” Hmm, itse uskoisin että monet paljon lukeneetkin lukevat joitakin klassikkoja ensimmäistä kertaa vaikkapa tässä klassikkohaasteessa. Kuten Calvino tarkentaa: Hands up, anyone who has read the whole of Herodotus and the whole of Thucydides! [--] In other words, to read a great book for the first time in one’s maturity is an extraordinary pleasure, different from (though one cannot say greater or lesser than) the pleasure of having read it in one’s youth. 14-kohtaisessa esseessään Calvino määrittelee klassikkoja ja niiden lukutapoja.

Jottei tästä bloggauksesta tule esseen toistelua, kehotan tietenkin kaikkia kiinnostuneita lukemaan itse esseen. Lisään kuitenkin vielä, että kohta 4 on ihana (!): Every rereading of a classic is as much a voyage of discovery as the first reading. Juuri tuosta syystä palaan joihinkin klassikoihin aina ajoittain: jokaisella lukukerralla kirjasta saa irti jotain uutta, tosin niin kävisi ehkä uudempienkin romaanien kohdalla.

Mutta Näkymättömät kaupungit. Onko se klassikko? Tulkinnanvaraista, mutta koska luin kirjan nyt klassikkohaastetta ajatellen, niin totta kai se on (minulle ainakin). Calvinon listan, josta en nyt pääse irti, moni kohta kävisi mainiosti Näkymättömiin kaupunkeihin (ja edelleen, niin sopisi moneen muuhunkin teokseen), mutta erityisesti seitsemäs kohta sopii nyt lukemaani kirjaan kuin tilauksesta: The classics are the books that come down to us bearing upon them the traces of readings previous to ours, and bringing in their wake the traces they themselves have left on the culture or cultures they have passed through (or, more simply, on language and customs). Kyllä vaan, Marco Polon ja Kublai-kaanin keskustelut ja Marcon kuvaamat vieraat kaupungit ja kulttuurit muuttuvat niin lukijan kuin Kublai-kaanin mielessä ikään kuin tosiksi, sellaisiksi kuin Marco ne haluaa paljastaa. Ja jokainen tarina kantaa mukanaan jälkiä kuvatuista kulttuureista jne. Tietynlainen tulkinta synnyttää uusia tulkintoja.

Näkymättömissä kaupungeissa Marco Polon kertomukset ovatkin hänen tulkintojaan nähdyistä paikoista. Sillä, millaisia kaupungit oikeasti ovat, ei ole mitään merkitystä. Ja miksi olisikaan: jokaisen kokemus on hänen omansa. Ja jokainen kerrottu kuvaus on osiensa summa: kertojan, kerrotun ja sen, jolle kerrotaan. Kublai ei aina usko Marcoa, kuten ei lukijakaan, kaupungitkin ovat toisinaan yllättävän samanlaisia ollakseen eri paikkoja (jos sellaisia edes ovatkaan!). Ytimessä on tarinan välittyminen, yhteisen kielen puuttuessa ensin eleiden ja esineiden avulla, sitten myöhemmin puheen keinoin.

Calvinon teos – tiedä kutsuako sitä romaaniksi, kertomuskokoelmaksi vai mosaiikkiromaaniksi, ehkä viimeksi mainituksi – on unenomainen ja veitsenterävä, taidolla kirjoitettu ja suomennettu, lumoava, uskomaton ja monipuolinen. Satiirinenkin se eittämättä on niin suhteessa Marco Polosta tiedettyyn historiaan kuin Calvinon omaan nykyaikaan. Lisäksi se on viihdyttävä kirja, sellainen johon voisin palata uudelleen ja jota jo innoissani suosittelin puolisolleni. Klassikkohaasteen puitteissa sitä voisi kutsua moderniksi klassikoksi. Erään calvinolaisen klassikkomääreen se täyttää heti: sillä näyttää olevan alati jotain uutta sanottavaa. Se kertoo niin paljon tai vähän kuin vastaanottaja on valmis kokemaan: kokonaisen maailman siltä väliltä.

Valhe ei ole sanoissa, se on asioissa.

Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Unelmien aika -blogi. Blogista löytyy linkkejä muihin haasteeseen osallistuviin blogeihin.