Laura Gustafsson: Pohja

Laura Gustafsson: Pohja
Into 2017
Kansi Aiju Salminen
141 sivua
Kotimainen omakohtainen romaani

Kamelit, villihevoset ja muut ruohonsyöjät eivät odota porttien aukeamista. Ne hyppivät yli ja jyräävät aidat. Niiden pako on määrätietoista, ei kaoottista. Pakenijat jäävät henkiin, panikoitsijat eivät.

Tai:

Kromosomi tai synapsi asennettiin aikanaan väärin, vahingossa ja vitsikkäästi. Tuote on viallinen. Kenen on vastuu? ”No ei kenenkään”, sanoo myyjä ja levittelee käsiään. Itse levittelen lähinnä jalkojani. Promiskuiteetti on keino saada läheisyyttä mutta samalla pitää toinen etäällä.

Tai:

Hei,

Asiani koskee mahdollista terapian tarvettani.
Luulen, että minulla on dissosiaatiohäiriö. Tiedän, että asiantuntijoiden mielestä [--]

Fantastinen alku – Korkeasaaresta tulipaloa pakenevat eläimet, taivaalle nouseva vaaleanpunaisten lintujen aura, palaneen karvan käry – vie mukanaan, mutta on juuri niin sadunomainen ja silti aistivoimaisuudessaan miltei käsinkosketeltava kuin autofiktioksi luokiteltavalle masennusta ruotivalle romaanille sopii.

Laura Gustafssonin Pohja on intensiivistä luettavaa. Gustafsson yltää mielen pimeimpiin loukkoihin, mutta kurkottaa myös kohti valoa. Hänen tekstinsä on hyvin henkilökohtaista, mutta silti lukijaa koskettavaa – tuntuu kuin pääsisi mukaan jokseenkin kaoottiselle, mutta päämäärää tavoittelevalle matkalle, joka kuljettaa mukanaan kuin vetovoima kohti viemäriä. Käsissä on romaani, joka on rikkonainen ja oudosti ehjä, hyvin paljas ja silti täysi.

Pohja koostuu monista aineksista, jotka Gustafsson surauttaa onnistuneesti kasaan. On päiväkirjamaista kerrontaa ja suoraa (myös suorasanaista tekstiä), on luetteloita, on unenkaltaisia jaksoja – on parempia ja huonompia aikoja. Kaikessa keskiöön nousevat mielen ja ruumiin yhteys: keho voimaantumisen, seksuaalisuuden, alistumisen, iän, maailman pois sulkemisen, oman itsen, muiden, äitiyden, alfanaarauden ja – kaikessa – masennuksen välineenä. Kaikki levittäytyy lukijalle paljaana, joskus sellaisina asioina joista ei haluaisi tietää. Gustafsson ei kursaile kerronnassaan, mutta miksi pitäisikään. Ja vaikka mukana on paljon suorastaan rumaa ja mustaa, on kokonaisuus aika kaunis.

Gustafsson kirjoittaa vimmaisesti, hiljaisesti ja niiden väliltä sen mukaan kuin tarpeen on. Kokonaisuus ei vain puhuttele, vaan ravistelee. Kasvukivut pitävät nuorta naista otteessaan rautaisemmin kuin suurinta osaa meistä (näin ainakin arvelen). Pysäyttävässä kohtauksessa koko fyysinen vapaus on viety:

Olen hienoin hauki, ja jos hän haluaa avata ja täyttää minut, se sopii. Olen yhtä elämän virran kanssa, ja elämän virta on sama kuin kuoleman, koska vastakohtaisuuksia ei ole.
Pää pinnan alla. Niin turvassa kuin voin.

Turva ei ole edellisessä kohtauksessa, matka turvaan on pitkä. Pohja kysyy, tai ainakin lukija sitä pohtii, että voiko päästä ylös, jos joutuu henkisesti pohjalle. Gustafssonin autofiktiivisen kasvukertomuksen loppu on niin vapauttava, että vastaus on: voi, voi siihen ainakin uskoa. Oi, voi kyllä!

--

Pohjasta ovat kirjoittaneet muun muassa Ladylandyblogi, Marjatta, Omppu ja Tuomas. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Pohjan kohtaan 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Tavallaan: viivyttelin Pohjaan tarttumista, koska pelkäsin sen ruumillisuutta ja mahdollista synkkyytä. Onneksi tartuin, kirja on puhutteleva ja hieno!