Anna-Liisa
Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Kotimainen romaani
Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, siinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä.
Äidin kuolema synnyttää monenlaisia muistoja ja laukaisee kokonaisen tapahtumaketjun perhostutkija Max Halman elämässä. Eletään 1980-luvun alkupuolta. Äidin jäämistöstä löytyvistä kirjeistä paljastuu äidin ja saksalaisen Erik Stanislauksen rakkaussuhde. Erinäisten asiakirjojen mukaan Erik hukkui hyvin pian Maxin syntymän jälkeen, mutta tiedot ovat ristiriitaisia. Tuntuu kuin loput tuntemattomasta isästä olisi kuollut äidin mukana. Max alkaa selvittää, olisiko saksalaisella huippusäveltäjällä Viktor Stanislauksella jotain kerrottavaa, jotain tietoa.
175 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Kotimainen romaani
Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, siinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä.
Äidin kuolema synnyttää monenlaisia muistoja ja laukaisee kokonaisen tapahtumaketjun perhostutkija Max Halman elämässä. Eletään 1980-luvun alkupuolta. Äidin jäämistöstä löytyvistä kirjeistä paljastuu äidin ja saksalaisen Erik Stanislauksen rakkaussuhde. Erinäisten asiakirjojen mukaan Erik hukkui hyvin pian Maxin syntymän jälkeen, mutta tiedot ovat ristiriitaisia. Tuntuu kuin loput tuntemattomasta isästä olisi kuollut äidin mukana. Max alkaa selvittää, olisiko saksalaisella huippusäveltäjällä Viktor Stanislauksella jotain kerrottavaa, jotain tietoa.
Viime
vuonna luin harvinaisen vähän kotimaisia esikoisia. En tiedä, oliko vuosi
minulle epäkiinnostava vai sattuiko vain niin, etten löytänyt oikeanlaisia
kirjoja – tai sitten oikeat esikoiset eivät löytäneet minua. HS:n
esikoispalkintoehdokkaista löysin näet lopulta useammankin sellaisen, jonka
haluaisin lukea (jos nyt vaan muistan). Nyt vuodesta saattaa olla esikoisten
suhteen toisenlainen, sillä ensimmäinen tänä vuonna lukemani romaani on esikoisromaani: Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa.
Viktor
Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa ja mitä kaunein pieni romaani: se on
kaunista kieleltään, sen tarina on kaunis, siinä
on musiikkia, perhosia ja vanhoja kirjeitä. Kaikki tämä kauneus voisi muodostua
helposti sanahelinäksi, mutta Ahokumpu hallitsee niin tarinankuljetuksen,
romaaninsa rakenteet kuin kielenkin. Aloitan kielestä: se on tarvittaessa
herkkää kuin perhosen siiven liike ja toisena hetkenä se voimistuu (ei sillä,
etteikö herkkäkin olisi voimakasta, totta kai se on). Kieli soittaa surua,
esittää arvoituksen, kulkee ristiriidoissa, asettaa sanoja - hetkittäin turhan varovaisesti, mutta sitäkin tyylitajuisemmin.
Temaattisesti
Ahokummun romaani on Maxin elämässä pitäytyvä, mutta moneen suuntaan katsova.
Aluksi sen teemat, äidin kuolema, isättömyys, perhosten tutkiminen, toisen
maailmansodan kaiut, parisuhteen kariutuminen, isyys, tuntuivat olevan
turhankin moninaisia ja jotain olisi voinut jättää pois ilman että kokonaisuus kärsii. Tästä huolimatta Ahokummun onnistuu pitää tekstilangat käsissään – Maxista
rakentuu ehjä romaanihenkilö, ihmisen elämä koostuu monista eri osasista.
Lukiessani pohdin, että tässä nyt yhdenlaisia kaikuja Joel Haahtelan Perhoskerääjästä(no, perhoset, jonkinlainen toisen ja itsensä etsintä), toisenlaisia Minna Rytisalon Lempistä (arvoitus, sota, saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten suhteet, Lappi) jne. Ja olikin – ainakin minulle kumpaakin mainitsemaani, sinänsä erilaista romaania rakastavalle lukijalle. Mutta ei lie olemassakaan romaania, joka ei toisi lukiessa muistumia joistakin muista kirjoista. Ahokumpu ei kirjoita muiden kirjoja uusiksi, vaan on tarpeeksi omaääninen kirjoittaja, että hänen tekstiään lukee kiinnostuksella, Maxin tarinaa tämän omana.
Ja
nyt lie onkin selvää, että kerronta vie: tarinassa on kiinnostavasti ennalta-arvattavuutta että yllättävyyttä. Kerronta pitää otteessaan, sen jännite kantaa ja erilaisista palasista
– suorasta kuvauksesta, muistiinpanoista, kirjeistä ja dokumenteista – koostuva
kokonaisuus toimii: käsissä on rakenteeltaankin hieno romaani. Ajatus kirjoittaa
romaani kuin sarjaksi sinfonioita on niin ikään viehättävä: niissä ihmisiä
heittelevästä ajanvirrasta muodostuu osastensa summa.
Tiivistäen: Ahokummun
hiottu ja varmaotteinen romaani on kelpo avaus uudelle esikoisvuodelle.
-
Helmet-lukuhaasteeseen
saan tämänkin: kohta 14, kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan
maahan.
Ahokummun kirjasta on blogattu tänään ahkerasti, lukekaa vaikka Leenan mietteet.
Ahokummun kirjasta on blogattu tänään ahkerasti, lukekaa vaikka Leenan mietteet.
Paljon samaa mieltä, mutta minusta Ahokumpu on aivan omaäänisensä kirjoittaja, jossa kuulen vain saksalaisen kirjallisuuden vuoteni jostain kuin kaukaa...Tämä on huikea, mutta enempää en uskalla sanoa näin tammikuussa. Parasta oli se, että ei ollut turhaa kanomaalailua, sillä olen sellaiseen nyt just uupunut. Jos antaisin pisteitä, tämä olisi...:)
VastaaPoista♥♥
Leena, minäkin kirjoitin että Ahokumpu on tarpeeksi omaääninen. :) Saksalaisen kirjallisuuden vaikutusta tässä takuulla on, kuten Haahtelankin teoksissa. Hieno alku uudelle kirjavuodelle!
Poista♥♥
Minulle kävi tämän kanssa samoin kuin muistaakseni sinulle parin vuoden 2017 kirjan kanssa: en saanut otetta enkä päässyt imuun. Lasten ja heidän äitiensä kohtalo sodan jälkeisessä Lapissa on ollut kova, kuitenkin tuntui että olen asiasta lukenut ja sitä tutkinut jo paljon. Hyvin kauniisti Ahokumpu kirjoittaa ja toivon hänelle menestystä, vaikka tämä esikoisteos ei tällä erää minua puhutellutkaan.
VastaaPoistaRiitta, joskus käy noin. Tunnistaa, että kirja on hieno, mutta se ei silti osu ihan omalle kohdalle.
PoistaKas, sinä olet poiminut saman sitaatin ja viittaat samoihin kirjailijoihin kuin minä.a muutenkin olemme lukeneet aika samoin silmin. Viehätyin kovasti tästä kirjasta - ja postauksestasi. Kotimainen kirjakevät käynnistyy lupaavasti!
VastaaPoistaTuija, onpa metka tuo sitaattiyhteensattuma! Tulen pian lukemaan bloggauksesi tästä. Haahtelan ja Rytisalon kirjat tulevat tässä väistämättä mieleen: aiheet, kerrontatapa (vaikka toki jokaisella omanlaisensa). Olen samaa mieltä: kirjakevät alkaa hyvin.
PoistaTulin blogiisi Tuijan blogista ja siellä Tuija oli postannut tästä samasta kirjasta. Hyvin samantapaisiin asioihin olitte kiinnittäneet huomiota. Vaikuttaa hyvältä kirjalta; kiva kun esikoiskirjailijalta tulee tällainen lukuelämys.
VastaaPoistaAnneli, tästä postattiinkin eilen paljon. Hieno esikoisromaani.
Poista