Kata Melander: Älä irrota

Kata Melander: Älä irrota

Omakustanne Type & Tell -palvelun kautta 2017
Kansi Jussi Jääskeläinen
228 sivua
Kotimainen romaani

Ja kuinka usein minä olin varsinkin alussa miettinyt iltaisin, entä, jos rakastuinkin vain siksi, että kipu lievittyi. Jos kipu määräsi senkin?
Ei määrännyt.
Kunpa kosketusmuistiaan olisi voinut kieltää toimimasta. Kunpa kämmeniään olisi voinut kieltää muistamasta niiden tuntemaa mielihyvää.

Jos en tuntisi kipua, en tuntisi mitään, ajattelee Saara. Hän kuitenkin tuntee: rakkautta Petteriä kohtaan. Saaran ja Petterin rakkaus on vaikeaa, kiellettyäkin, mutta rakkauden pahin este ovat Saaran kivut. Kivut ottavat Saaran valtaansa, vangitsevat hänet, pelottavat hänen läheisiään ja runtelevat Saaran kehoa. Voiko Petteri rakastaa pyörätuoliin sidottua Saaraa? Pystyykö Saara kokemaan onnea?

Kata Melanderin esikoisromaani Älä irrota on monella tapaa kiinnostava kirjallinen tapaus. Se on ensiksikin omakustanne, jonka kirjoitus- ja julkaisuprosessista Melander on kirjoittanut blogiinsa. Toiseksi se on romaani, joka tuo varsin uuden äänen kotimaisen fiktion kentälle: vammaisen päähenkilön, jota ei katsoa toiseuden näkökulmasta.

Älä irrota on kauniisti, muttei onneksi rosottomasti kirjoitettu romaani suurista teemoista: rakkauden ja vammaisuuden aiheuttamien kipujen rinnalla kulkevat myös tarinalangat siskoudesta sekä kelpaamisesta, joka valottuu etenkin kipeän isäsuhteen kautta. Romaanin tunnelma on intiimi: Arkipäivän pienet ja tarkat havainnot kahvijauheen mittaamisesta pöytäliinan sileäksi suoristettuun valkoisuuteen peilautuvat vasten pelkoja ja intohimoa, määräntietoiset sormenpäät ja jumalainen rauha.

Saara ja Petteri kertovat oman näkökulmansa tarinasta. Vahvimmaksi nousee Saaran näkökulma: hänen muistonsa, toiveensa ja halunsa. Petteri jää etäisemmäksi. Etäisyyden syitä ovat ensiksikin se, että Älä irrota on niin vahvasti Saaran kokemuksia kuvaava, ja toiseksi se, että Petterin ääni vahvistuu kunnolla vasta romaanin loppupuolella. Silloin Petterin persoonakin saa paremmin oikeutuksensa, sillä hahmona Petteriin liittyy monenlaisia ristiriitaisuuksia. Myös Saaran isä jää etäiseksi, mitä hän toki tyttärelleen onkin.

Eräs Petteriin liittyvä ristiriitaisuus on jo alkuasetelmassa: nuoren naisen, melkein tytön, rakkaus itseään puolet vanhempaan mieheen, entiseen opettajaan, ei ole sellainen josta innostun. Lukiessani miltei harmistuin, että Petteri oli niin vanha (kuta kuinkin itseni ikäinen, hah, ellei hieman vanhempikin). Mutta se henkilökohtaisista mieltymyksistä. Melander näet ylittää ikärajat, rakkaus ylittää ne. Saaralla ja Petterillä on suhteessaan monenlaisia haasteita, joista osa tulee ulkopuolelta ja etenkin Petterin elämästä: Eihän jokainen päivä voinut olla toista onnellisempi. Haasteista suurin on kuitenkin, ja tietenkin, Saaran terveys.

Saaran kipuja Melander kuvaa kouriintuntuvan konkreettisesti. Kivuissa ja niiden kohtaamisessa ei ole mitään kaunista, ei mitään romanttista. Saaran kovia kokenut keho on haurauden ja vahvuuden koti. Saaran hahmo tulee ihan liki, hänen kanssaan alkaa miltei hengittää samaa rytmiä.

Melanderin esikoisteos on taidolla kirjoitettu romaani rakastamisen vaikeudesta, siitä millaista on elää kehonsa vankina, sekä itsekkyyden ja antautumisen ristiaallokosta. Se myös osoittaa, että omakustantaminen on hyvä vaihtoehto saada kirjansa julki laadukkaasti; saada aikaan niin kielellisesti kuin visuaalisesti tyylikäs kokonaisuus.

Älä irrota on kokonaisuus, joka ei heti irrota otettaan lukijasta.

--

Krista liikuttui Saaran ja Petterin tarinan äärellä.