Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015
224 sivua
Kansi Tuija Kuusela
Kotimainen romaani
Rannan viiva, meri ja taivas. Aarni ei ollut kolmessa vuosikymmenessäkään kyllästynyt katselemaan niitä, ja kuvaaminen oli siihen tavallaan tekosyy. Kun meren mittakaavan antoi upota mieleen, se pysyi mukana monta päivää mökiltä palaamisen jälkeen ja murheet näyttivät niin pieniltä kuin ne olivat.
224 sivua
Kansi Tuija Kuusela
Kotimainen romaani
Rannan viiva, meri ja taivas. Aarni ei ollut kolmessa vuosikymmenessäkään kyllästynyt katselemaan niitä, ja kuvaaminen oli siihen tavallaan tekosyy. Kun meren mittakaavan antoi upota mieleen, se pysyi mukana monta päivää mökiltä palaamisen jälkeen ja murheet näyttivät niin pieniltä kuin ne olivat.
1960-luvun puolivälin Oulu: Arviolta 16–18-vuotias mieshenkilö polttaa tupakkaa. Pariisi vuonna 2015: Aarni Koskiniva at the exhibition opening. Kaksi erilaista maailmaa. 2010-luvulla Aarni on juhlittu valokuvaaja. 1960-luvun Oulussa hän on isätön nuorukainen, joka ei pärjää koulussa eikä oikein ikätoveriensakaan kanssa. Hän ei haaveile mistään muusta kuin kostosta – siitäkin hiljaa. Aarni päätyy töihin tätinsä valokuvausliikkeeseen, mikä avaa hänelle kokonaan uuden maailman. Mutta onko elämä edelleenkään hallittavissa – muutoin kuin kameran linssin läpi?
Pauliina Vanhatalo on niitä
kirjailijoita, joiden tuotanto on jo kauan kuulunut lukulistalleni. Viime
kesänä luin Vanhatalon omaelämäkerrallisen teoksen Keskivaikea vuosi, josta
vaikutuin. Hänen kaunokirjallisen tuotantonsa vuoro tuli vasta nyt sydäntalvella, joululomalla.
Latasin lomakirjoihini suuria odotuksia, kuten tapaan omakirjoihini tehdä.
Ne eivät ihan täyttyneet Vanhatalon romaanin(kaan) osalta.
Pitkä
valotusaika on kaunista proosaa. Vanhatalo kirjoittaa taidolla ja
Aarnin tarinassa on kaikki kohdallaan. Aarnin kipuilu, hänen kasvamisensa
valokuvaajaksi, pohjoisen miehen mielenmaisemasta kumpuava vaatimattomuus,
rakkaus kaikkine vaikeuksineen ja tietenkin valokuvaus saavat kaikki
tasapainoisen tekstuaalisen kohtelun. Kokonaisuus on selvästi mietitty ja hyvin
ehjä. Vanhatalon kieli on kuulasta ja hiottua, mutta vaivatonta.
Mutta – niin. Taas mennään siihen kysymykseen, mikä romaanissa puhuttelee lukijaansa. Mikä on luetun se jokin, sen x factor? Tai mitä kokonaisuudesta ehkä puuttuu? Lukuhetkikin vaikuttaa, samoin suuret odotukset. Minulle Vanhatalon romaani oli liiankin kaunis, mitä en uskoisi heti ensimmäisenä sanovani, sillä yleensä pidän kauniista. Pitkän valotusajan kauneus ja haikeus saivat minut kaipaamaan jotain vaikeasti määriteltävää. Liekö sitten epätasaisuutta, suoranaista rosoisuutta tai yllätyksellisyyttä; jotain rikkomaan kerronnan varmaotteinen tasaisuus.
Mutta – niin. Taas mennään siihen kysymykseen, mikä romaanissa puhuttelee lukijaansa. Mikä on luetun se jokin, sen x factor? Tai mitä kokonaisuudesta ehkä puuttuu? Lukuhetkikin vaikuttaa, samoin suuret odotukset. Minulle Vanhatalon romaani oli liiankin kaunis, mitä en uskoisi heti ensimmäisenä sanovani, sillä yleensä pidän kauniista. Pitkän valotusajan kauneus ja haikeus saivat minut kaipaamaan jotain vaikeasti määriteltävää. Liekö sitten epätasaisuutta, suoranaista rosoisuutta tai yllätyksellisyyttä; jotain rikkomaan kerronnan varmaotteinen tasaisuus.
Toivon, että minulle käy Vanhatalon
kanssa samalla tavalla kuin Anna-Kaari Hakkaraisen. Hakkaraisen kaksi
ensimmäistä romaania olivat mielestäni oikein hyviä, mutta eivät kuitenkaan
tehneet minuun sitä vaikutusta, jota toivoin. Hakkaraisen kolmas,
Kristallipalatsi, sitten muodostui miltei sielukirjakseni. Vanhatalon
Keskivaikea vuosi on teos, johon uskon palaavani vielä, mutta koska se on (erinomaisen
upea) tietokirja, en rinnasta sitä nyt lukemaani. Pitkä valotusaika puolestaan
osoittautui laatuproosaksi, jonka lumovoiman ulkopuolelle jäin. Sen verran
romaani minut kuitenkin vakuutti, että aion lukea lisää Vanhataloa.
Haluan myös korostaa, että Pitkässä valotusajassa on tällaisenaankin paljon minua viehättävää. Vanhatalolla on taitoa kuljettaa tarinaa kautta henkilöiden ja vuosikymmenten; luoda ajankuvaa, pohjustaa mennyttä ja tulevaa. Hänellä on myös taitoa olla kertomatta liikaa.
Uskon, että Pitkä valotusaika monille lukijoille se on juuri sellainen helmi, jollaista minäkin odotin. Se on hyvin valokuvallinen, tyylikäs romaani.
--
Pitkästä valotusajasta on kirjoittanut – ja pitänyt – moni. Lukekaa vaikka Kaisan, Katjan ja Ompun tekstit.
Pitkästä valotusajasta on kirjoittanut – ja pitänyt – moni. Lukekaa vaikka Kaisan, Katjan ja Ompun tekstit.
Minä puolestani lumouduin Pitkästä valotusajasta. Se vain kolahti.
VastaaPoistaSyksyn lehti, ihana kuulla. Tämä on lumonnut melkein kaikki, joiden mietteitä tästä olen lukenut tai kuullut.
PoistaMinulle Pitkä valotusaika oli tärkeä, koska se kosketti monella tavalla, jopa miljöö oli tuttu, entinen kotikaupunki, toivottavasti vielä asun siellä joku kaunis päivä ;)
VastaaPoistaKeskivaikea vuosi oli myös koskettava kirja, mutta Korvaamaton, joka kertoi äitiydestä ja sen puuttumisesta, ei niin kolahtanut, mutta uskon, että se on monelle paljon tärkeämpi kirja kuin Pitkä valotusaika.
Vanhatalon alteregon Veera Vaahteran kirjoja en ole vielä lukenut, vaikka yksi on jopa hankittuna kotona :)
Mai, minä odotin tämän täräyttävän kirjamaailmaani. Sain kauniin romaanin, mutta en kuitenkaan sellaista vaikuttavaa elämystä, mitä odotin. Silti, hyvä näinkin.
PoistaHauskaa, että Oulu on sinulle tuttu. Hyvää kirjaa luki varmasti vieläkin tiiviimmin, kirja tuli ehkä ihan liki. :)
Katja, kiinnostava lukukokemus, jolla tarjosit minulle kuin sillan...
VastaaPoista...Tiina Lifländerin Kolme syytä elää olisi voinut olla lukuvuoteni 2016 kuumassa ryhmässä, jos ei olisi ollut mielessä tämä, mikä sinulla tässä:
"Pitkän valotusajan kauneus ja haikeus saivat minut kaipaamaan jotain vaikeasti määriteltävää. Liekö sitten epätasaisuutta, suoranaista rosoisuutta tai yllätyksellisyyttä; jotain rikkomaan kerronnan varmaotteinen tasaisuus."
Tosin Tiinan kirja ei ollut niin haikea, mutta se oli/on jotenkin niin täydellinen, että mua sattuu, kun siihen ei tullut jotain raastavaa rosoa, jotain kliimaksia, jotain kaiken murtavaa. Siis Tiina kirjoittaa niin pirun hyvin, mutta jotenkin tuli mieleeni, että kuvaannollisesti kirjailijan pitää uskaltaa hypätä pimeään. Tiedäthän sen kliseeni, että voidakseen olla vaikuttava/koskettava kirjailija, pitää elää Ruth Colen elämä. Siis tuo muunneltuna, ei välttämättä niitä ilotyttökatuja, mutta jotain sitten niiden sijasta! Tosin Ruth koki siellä muutakin kauheaa, mutta...
Varmaotteinen tasaisuus on minusta vajausta uskaltaa sukeltaa, uskaltaa rikkoa pinta, hajottaa tasainen.
Tämä on kiinnostava aihe ja minusta kustannustoimittajat istuvat tärkeillä tuoleilla, sillä takuulla nuoret kirjailijat, esikoiskirjailijat yms. kuuntelevat, mitä heille sanotaan. Jos sanotaan: Räjäytä kaunis kuva! Se on sitten 'räjäytä kaunis kuva'.
En ole lukenut Vanhataloa, mutta luin Lifländeriä ja se oli niin vähän matkan päässä täysosumasta. Onneksi Jalonen ja Hilvo ja keitä heitä olikaan, pitävät uskoa kotimaiseen kirjallisuuteen yllä: Rouheaa, koskettavaa, julmaa, pimeää, mahdollista tapahtua, unohtumatonta, uutta, rajua...Rikkokaa omat rajanne!
<3
Leena, kiva että tästä muodostui silta. Ehkä Lifländerin ja Vanhatalon romaanien tunnelmassa on jotain samaa. Vanhatalo tosin on kirjoittanut jo kauan, useita romaaneja niin omalla nimellään kuin Veera Vaahterana. Kumpikin kirjailija kirjoittaa hyvin. ♥
PoistaMinäkin pidin paljon Lifländerin kirjasta. On aina jännää, miksi joku kirja kolahtaa ja miksi ei. On kirjoja, joihin kaipaan rosoa, mutta myös teoksia, joihin en. Tähän Vanhatalon kirjaan kaipasin sitä vaikeasti määriteltävää "jotain". Niin moni asia vaikuttaa lukukokemukseen.
♥
Katja, sepä siinä, että Lifländerissä kolahtaisi!
PoistaAllekirjoitan myös tuon, että on kirjoja, joihin kaipaa rosoa ja kirjoja, joihin sitä ei niinkään kaipaa. Minä ehkä sinua mieluummin haluan rikkoa kauniit kuvat, knhan saan onnellisen lopun:)
Otetaan nyt vaikka Olssonin uusin: NYT siinä on rosoa. Aivan kuin Durasin raaka kynä olisi vedellyt tekstiä.
Ja sitten just tuo eli milloin luet kirjan, jolloin voi asettaa itsensäkin miltei jääviksi tai ei ainakaan ehdottoman totuuden torveksi, sillä joskus sitä haluaa olla vaikka 1600 -luvun Amsterdamissa ja joskus taas siinä Irvingin tarinassa samasta kaupungista.
Nämä ovat kiinnostavia asioita!
♥
Leena, en ole ihan samaa mieltä siitä, että kumpi meistä haluaa rikkoa kauniit kuvat mieluummin. Minäkin siedän aikamoista rosoa enkä kaipaa aina edes onnellista loppua. Kauneus taas menee silloin, kun oma mieli sitä kaipaa. En pidä kaikesta kauniista ja liiallista kauneutta kavahdan. Kirjan tyyli ja kirjailijan kyvyt määrittävät paljon. :)
PoistaMutta siinä olen samaa mieltä, että joskus - useinkin - voi asettaa itsensä jääviksi lukemaan. Silloin kun uppoutuu kirjaan, on olo aika onnellinen, jopa surullisen kirjan kohdalla. Onni siitä, että kirjan maailma vie.
♥ ♥ ♥
Minäkin vaikutuin Keskivaikeasta vuodesta, joten ehdottomasti aion Vanhatalon muuhunkin tuotantoon tutustua. Ehkä jossain vaiheessa tämä on siis minulla luettavana.
VastaaPoistaJonna, Keskivaikea vuosi on hieno, omakohtainen kirja tärkeästä aiheesta. Siitä vaikutuin enemmän kuin tästä, mutta kirjoittaa Vanhatalo osaa joka tapauksessa. Vaikken tästä niin innostunut, suosittelen kuitenkin.
PoistaVoi, niin kai se vaan on että aina vaan ei vaikka muuta odottaisi - että se jokin vaan jotenkin puuttuu. Minulle tämä oli kyllä yksi viime vuoden tärkeimmistä ja kirkkaimmista lukuhelmistä. Keskivaikea vuosi minutkin ensin lumosi, sitten myös Vanhatalon romaanit niin Vanhatalona kun Vaahterana :)
VastaaPoistaKatja, aloin juuri miettiä, että joskus odotukset pudottavat kirjaa. Jos en olisi kuullut tästä mitään, olisin saattanut ihastua täysin. Nyt odotin jotain, joka vie jalat alta. Sain hienon romaanin, mutta täräys jäi. :)
PoistaMua jäi harmittamaan, kun oli Keskivaikea vuosi kirjastosta lainassa, enkä ehtinyt lukemaan sitä kokonaan laina-ajalla. En ole saanut aikaiseksi lainata uudelleen, pitäisi. Ja tietty aloittaa se alusta.
VastaaPoistaTiia
Tiia, varaa kirja uudestaan. Se on hieno ja ajatteluttava.
PoistaMinulla on tuo kirja juuri nyt kirjastosta lainassa, toivottavasti ehdin sen lukea. Luin joulun alla Vanhatalon kirjan Keskivaikea vuosi ja se oli hurjan hieno kirja.
VastaaPoistaHeli, ehditköhän? Keskivaikeasta vuodesta olen samaa mieltä, hienosti kirjoitettu, syvä, henkilökohtainen kirja.
PoistaPitkä valotusaika on vuoden 2015 TOP5-listallani. Innostuin siitä siis tosissaan. Muutkin Vanhatalot/Vaahterat olen lukenut. Masennuskirjaa pidän tärkeänä puheenvuorona. Katja, nyt odotan todella mielenkiinnolla kokemustasi uudesta Haahtelan romaanista. Luin sen juuri ja se toi mieleeni Pitkän valotusajan. En osaa tarkemmin eritellä 😊.
VastaaPoistaTuija, monella oli. Minäkin niin toivoin innostuvani tästä, mutta niin ei käynyt. Vähän pelottavaakin, että uusin Haahtelan kirja toi mieleesi tämän. Aika näyttää, miten minulle käy. :)
PoistaHienosti kirjoitit tuosta tasaisesta varmaotteisuudesta ja sen vaikutuksesta lukukokemukseen - muutaman kerran olen törmännyt sellaiseen minäkin; kaunis kieli tarvitsisi vastaparikseen jonkin särmän, epätasaisuuden, Jotain sellaista, joka tarttuisi kuin oka lukijan sieluun...
VastaaPoistaOlen aatellut lukevani tämän, mutta mutta... :)
<3