Sieluni hymyt -haaste

Sieluni hymyt -haaste on kiertänyt ilahduttamassa kirjaabloggaajia. Kuten moni muukin haasteen saanut, pohdin minäkin sitä mitä onni tai onnellisuus on: mikä saa sieluni hymyilemään? Onko onni kokonaisvaltainen olotila? Onko onnellisuus jotain, johon täytyy pyrkiä? Eihän se ole vain jotain suoritettavaa? Toivottavasti ei. 

Onneen voi mahtua myös haikeutta, melankoliaakin. Sanon usein leikilläni usein, että olen pessimisti, silläkin kuluneen lausahduksen uhalla, pessimisti ei pety. Mutta se ei pidä paikkaansa, enkä usko tuohon sanontaan. Saatan tupsahdella, olla kiukkuinen ja omata turhanpäiväisen marttyyriasenteenkin, mutta en oikeasti ajattele mistään kovin pessimistisesti tai kielteisesti. Enimmäkseen siis hymyilen (sisäisesti!) ja odotan mukavia asioita tapahtuvan, mutta kaikkeen liittyy aina pieni annos melankoliaa. Tämä lempeä melankolia on hyvä asia, sellainen joka ei tee ihmisestä duracelpupua, vaan saa käpertymään omaan hyvään oloonsa ja viipymään siinä, ikään kuin samalla kertaa pitämään hetken rippeistä kiinni, vaikka hetki on jo ohi ja uusi koittamassa - uusi, hyvä hetki. En ole mikään kaikkeen tyytyvä Pollyanna, vaan ajattelen, että ilman väsymystä, ärtymystä, surua tai maailman painoa ei voi tuntea onneakaan.

Mutta niihin omakohtaisiin sieluni hymyilen tajunnanvirtaisesti isoja pieniä asioita luetellen. Tänä vuonna olen hymyillyt, joko hiljaa itsekseksi tai monellekin ihmisille iloa pulputen. Olen iloinnut arjesta ja juhlasta: illallisista ystävien kanssa, museokortista, sukulaisten kesken vietetyistä juhlista, metsäretkistä ja raikkaasta ulkoilmasta, sumuisista aamuista, brittiläisistä tv-dekkareista, pakastemansikoista ja ratkaistuista ristiriidoista.

Kaikki isot ja tärkeät asiat ovat elämäni perusta: perhe, lapset ja puoliso. Hyvät suhteen omiin vanhempiini ja sisareeni, appivanhempiini ja muihin suku- ja lähipiirin ihmisiin. Rakkaat ystävät ilahduttavat aina, olin heidän kanssaan yhteyksissä sitten päivittäin tai harvemmin. Ja niin, elämä itse on ihmeellistä. Kiitollisuuden paikkoja, monestakin syystä.

Kirjabloggaajana on selvää, että kirjallisuus saa minut onnelliseksi (no, toki tyytymättömäksi silloin kun luen jotain itselleni yhdentekevää kirjaa tai jos en saa lukemastani irti sitä mitä kulloinkin toivon). Se, että on sellaisia romaaneja kuin Elena Ferranten Loistava ystäväni, jonka juuri luin. Olen onnellinen oman lähipiirini kirjallisesta tuotannosta: Siitä, että muutama rakas ystäväni kirjoittaa ja heiltä julkaistaan romaaneja, siitä että olen saanut itse kirjoittaa tietokirjoja ja prosessit ovat sujuneet yllättävän vaivatta. Koen suurta tyytyväisyyttä, kun vain seison kotona kirjahyllyn edessä ja katselen kaikkia niteitä, jotka olen lukenut ja niitä joita en ole vielä lukenut. Että on rakkaita vanhoja kirjoja, joihin palata aina kun tarve on.

Olen niitä ihmisiä, jotka elävät osin tekemisestä ja osin haaveilusta. Vajoan usein haaveisiini, mutta toisaalta olen todella nopea "multitaskaaja" silloin vauhtiin pääsen. Tekeminen näin viikonloppuisin on aika tavallista kotoilua: leipomista, pyykkäämistä, terassin lakaisua, kevätkenkien etsimistä vintiltä (miten ihanaa muuten onkaan käydä "kenkäkaupassa" omalla vintillä ja huomata, ettei tänäkään keväänä tarvitse ostaa uusia kenkiä muille kuin lapsille)... Haaveilu taas: haaveilen jo uusista kirjoitushommista, Irlannista ja hieman muistakin maisemista, kevään ensimmäisestä ulkona grillatusta ruoasta, uudesta objektiivista kameraan, pitkistä yöunista ja uudesta kesämekosta. Ruoan osalta haaveiden pitäisi toteutua jo tänään. Viime yönä nukuin yhdeksän tuntia. Kyllä alkaa hymyilyttää!

Ylipäätään arjen pienet asiat tekevät nekin onnelliseksi: tummapaahtoinen kahvi aamulla (ihan suodatinkahvi kelpaa kaltaiselleni arkiselle naiselle), pakastimessa olevat pullat, eilisillan leffahetki perheen kanssa (miten melankolisella tavalla onnellista oli itkeä yhdessä kymmenvuotiaan kanssa Fenixin killan käänteitä), kiinnostava käsikirjoitus ja tikkarikulho töissä, aamukävelymusiikki (nyt olen kuunnellut paljon Joan Baezia ja Alanis Morrissettea) ja tietenkin valokuvaamiseen tarkoitettu light box, jonka sain ystäviltäni piristyslahjaksi alkuvuonna. Nämä tämän postauksen kuvat on otettu maljakko light boxiin laitettuna, valkoinen, sininen ja musta tausta tekevät melkoisen eron neilikoille:

(Kuviin tuli kohinaa, todellakin haaveilen uudesta objektiivista!)

Juuri nyt sieluni hymyilee kevätkelille, maasta pilkistäville raparpereille, auringolle ja kevätsateelle, eilen ostetuille kesäkukkien ja muutamien hyötykasvien siemenille. Sille, että lenkille pääsee ilman nastalenkkareita ja että perheen yhteisen leffaillan herkuksi oli sipsejä.  Ja tietenkin sille, että tänään aiomme meille kaikille uuteen taidemuseoon. Lenkki, taide ja sipsit, tasapainoa viikonloppuun!

Ehkä se vaan on niin, että sielu alkaa hymyillä ison ja pienen yhteensovittamisesta - tasapainosta, joka syntyy jostain kaoottisuuden ja levollisuuden yhdistelmästä?

Kiitos haasteesta kuuluu kaimalleni Kirjojen kamariin. Olen huono haastamaan muita, mutta lähetän haasteen nyt kahdelle sellaiselle bloggaajalle, jotka olen tuntenut ensin muista kuin blogikuvioista: Taikasaappaiden Heli ja Luomulaakson Maria, vastatkaa jos ehditte. Mikä saa teidän sielunne hymyilemään?