Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani
Like 2015
Expeditionen. Min kärlekshistoria 2013
Suomentanut Petri Stenman
300 sivua
Ruotsalainen tietokirja

Minä olen kaivannut tänne rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle.

1897: Kolme ruotsalaismiestä, Salomon August Andreé, Knut Fraenkel ja Nils Strindbeg, lähtevät vetypallolla Huippuvuorille tarkoituksenaan saavuttaa Pohjoisnapa. Miehet katoavat, kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän ruumiinsa löydetään. 15 vuotta 1990- ja 2000-lukujen molemmin puolin: lääkäri, kuvittaja kirjailija Bea Uusma ei saa rauhaa miesten kohtalolta. Mitä heille tapahtui? Miksi he kuolivat? Hän alkaa tutkia tapahtunutta, hänen on päästävä Huippuvuorten Valkosaarelle.

Tällaisena kevätviikonloppuna on enemmän kuin hieman hassua ajatella valkoisena hohtavaa jäätä, mutta luin ruotsalaisen Bea Uusman teoksen Naparetki jo pääsiäisenä, jolloin pihallamme oli vielä kunnon kinokset, ja pääsin hyvin sen kirkkaankylmään tunnelmaan.

Naparetkeä voi omalla tavallaan pitää eräänlaisena lukujatkumona muutama viikko sitten esittelemälleni Helen Macdonaldin H niin kuin haukalle. Kummassakin jonkinlainen pakko ajaa keski-ikäisen naisen kiinnostumaan jostain erikoiseksi luonnehdittavasta asiasta: Macdonald saa pakkomielteen haukasta, Uusma Andreé-retkikunnan kohtalosta. Ymmärrän muuten Uusmaa paremmin, koska ihmiskohtaloiden selvittäminen on jotenkin järkevämpää ja ennen kaikkea eettisempää kuin haukan kouluttaminen, mutta pakkomielteensä itse kullakin - ja kummankin kirjat ovat kiehtovaa luettavaa.

Se rinnastuksista. Uusma rakentaa teoksensa monesta palasesta: on dokumentteja, kuten retkikunnan päiväkirjoja, kirjeitä ja valokuvia, on omaa pohdintaa, omia tutkimusmatkoja ja asiantuntijoilta saatua tietoa. Spekuloinnillekin on paikkansa, sillä kaikki tässä kirjassa on totta. Paitsi sivut 253 ja 254. 

Kaiken kokoaa yhteen tarina, jota Uusma kirjoittaa: tarina siitä, miten Uusman oma vimmaisuus lisääntyy mitä lähemmäksi ratkaisu mahdollisesti (!) tulee. Kokonaisuus on toisaalta raporttimainen, suorastaan lakoninen, ja toisaalta mukaansa tempaiseva kertomus, joka pitää otteessaan ja koskettaa. Millaista elämää retkikunnan jäsenten päiväkirjakirjat Valkosaarelta välittävätkään, kuinka paljon jääkarhunlihaa - munuaisia, aivoja, veripannukakkua -, jäälautalla ajelehtimista, huonoa vointia ja toivonpilkahduksia yhä lyhyemmiksi käyvissä merkinnöissä ilmeneekään. Ja kuinka paljon Uusma tekeekään töitä miesten kohtalon selvittämiseksi.  Minulle Naparetki oli kirja, joka piti lukea niin sanotusti siltä istumalta. Toki pidin taukoja, mutta mieleni teki palata kirjan hyytävään kylmyyteen mahdollisimman pian.

Ulkoasultaan Naparetki on kaunis tavalla, joka miellyttää esteetikon silmää ja tekee teoksesta myös tyylikkään lahjakirjan. Layout on tyylikkäällä tavalla vaihteleva: eriväriset sivupohjat kertovat nekin siitä, kuka on äänessä tai mistä kerrotaan. Retkikunnan tai Uusman omat kuvat tuovat autenttisuuden tuntua, mattapintainen paksu paperi on laadukasta. Ulkoasun tekijää ei mainita, mutta oletan hänen olevan Bea Uusma itse, sillä kirjailija on myös kuvittaja. 

Tiivistäen: Blogistanian Tieto 2015 -palkinnon voittanut Naparetki on hyytävä, koskettava ja ennen kaikkea viihdyttävä kertomus Andreé-retkikunnasta, jonka arvoituksellinen kohtalo on jää kutkuttamaan paitsi Bea Uusman, myös lukijan mieltä - lukemisen jälkeenkin.