Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015
Kannen maalaus Eemil Karila: Forgive me
Päällys Matti Ruokonen
326 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Tuohuksen vahan ovat tehneet mehiläiset, jotka asuvat koko elämänsä kennon pimeydessä. Ne eivät koskaan näe valoa, mutta tekevät siitä vahaa. Ihminen kerää keltaisen flavan ja valaa siitä kynttilän. Kun kynttilä nyt sytytetään, kauan sitten maatuneitten mehiläisten valo vapautuu. Siitä elämässä on kyse.

Talvella 1937 Jäämeri vonkuu kevätkiimaa, kun Valkoisen Jumalan tytär Irga Malinen hiihtää Neuvostoliittoon. Nuori Irga on raskaana, sisuuntunut ja valmis loikkaamaan toisenlaisiin oppeihin, toki rakkaudeksi kuvittelemansa tunteen vuoksi. Irga päätyy Vorkutan vankileirille kaivostyöhön. Vihreäkupuinen lamppu särisee ja valoa kaipaavat pienet otukset kerääntyvät lampun ympärille Marinmaalla Lavran kylässä vuonna 2015, jolloin suomalainen Verna haluaa selvittää isänsä kuolemaa ja isänpuoleisen sukunsa menneisyyttä. Mennyt on taistelua selviytymisestä, sarja nöyryytyksiä, katoamisia, kiihkoa, hulluutta ja ystävyyttä. Nykyisyys: sitä samaa, toisessakin ajassa menneen määrittelemänä.

Huomaan kirjoittavani peräjälkeen kahdesta kirjasta, joita aloin lukea epäillen. Kuten sinänsä hyvin erilaisen Karen Joy Fowlerin romaanin kohdalla, myös Katja Ketun Yöperhosen suhteen viivyttelin lukemisen aloittamista. Epäilin, ettei Ketun tuorein romaani olisi minun kirjani, sillä vaikka tunnistin Kätilön hienoksi romaaniksi, en saanut kirjallista happea tekstin runsaudelta. Lukijana koin jääväni kaiken kuvailun alle. En tiedä, onko aika tehnyt minulle jotain, onko lukutapani muuttunut vai onko Ketun teksti muuttunut - luultavasti kaikki tämä yhdessä - mutta nyt sain heittää kaikki epäilykseni romukoppaan. Mitäpä tätä siis vasta bloggauksen lopussa paljastamaan: Yöperhonen on minun kirjasyksynivuoteni parhaimpia kotimaisia. (Mieleni tekisi sanoa, että paras, mutta vuotta on vielä jäljellä.)

Yöperhosen tekevät huikeaksi muun muassa se, miten Kettu luo monikerroksisia maailmoja eri aikakausiin ja kuinka hän nivoo kaiken yhteen: kysymykset sodasta, marilaisten muinaisuskosta, ihmisten uskomattomasta sitkeydestä äärioloissa; hajalleen joutuneesta perheestä, rakkaudesta ja rakkauskuvitelmista; ihmisten julmuudesta ja pimeydessäkin elävästä hellyydestä. Ja se, miten hänen tekstinsä osuu lukijan sielun sopukoihin, niihin joihin yllättävän harva kirja onnistuu pääsemään. Miten toisaalta "leiri tekee ihmisestä elukan" rokkoviruisine häpykarvoineen ja miten pahimpina hetkinä tulikärpäset ilmestyvät silmäkuoppiin. Ja kuinka toisaalta, toisessa hetkessä mahlat sekoittuvat maan mahlaan ja vastakuoriutunut liekkiperhonen terhentää siipiään, miten kaiken kokemiseen on oikeus.

Tälläkin kertaa Ketun kohdalla on selvää, että kieli nousee keskiöön (mistä esimerkiksi Minna kirjoittaa aivan upeasti). Yöperhosessa kieli on tietenkin yhtäältä konkretiaa Irgan mykkäläisyyden ja sen syiden vuoksi, mutta toisaalta kieli on myös väline ja silta Irgan ja tämän ystäväsiskon Elnan välillä sekä Vernan ja marilaisen sukukansan väen välillä. Kieli tuo liki ja etäännyttää. Ennen kaikkea kieli on elementti, jonka Kettu hallitsee. Jos Kätilössä uuvuin Ketun kieleen, niin Yöperhosessa rakastuin siihen. Siihen, miten juuri Kettu osaa rytmittää paikoin poukkoilevat tarinalinjat yhteen kielen kanssa, rivosti ja rumasti, runollisesti ja hellästi.

Kielenkäänteidensä alla Yöperhonen on juoniromaani. Se pitää otteessaan: on seurattava toisaalta Irgaa, toisaalta Vernaa ja tietenkin menneen ja nykyisyyden lomittumista. Kettu on tehnyt paljon taustatyötä ja kaltaistani entistä folkloristia lainaukset Uno Holmbergin Tsheremissien uskonnosta ihastuttavat suuresti. Marilaisen sukulaiskansamme historiaa ja nykypäivää Kettu pyörittelee taidolla, kun hän nivoo menneen erottamattomaksi osaksi etenkin Irgan ja myös Vernan elämäntapahtumia. Myös Ketun kritiikki valtaapitäviä kohtaan on selkeää, rankkuudessaan paikoin jopa ironian sävyttämää, jonkinlaista vinoa hymyilyä.

Kokonaisuus toimii vakuuttavasti. Yöperhosessa on toki sekavuutta, mutta romaanissa olevien valveunien tavoin sekavuus tekee kirjasta entistäkin vaikuttavamman: näinhän ihmismielikin laukkaa muistoineen, aisteineen, kokemuksineen. 

Tämä maa on sellainen: unen ja valveen rajamailla. Katja Ketun romaanin jättää jäljen. Toivon, että Yöperhosen siiveniskut ja räpiköinnit, pimeys ja kaiken keskellä aina valoa kohti meneminen pysyvät kirjallisessa muistissani vielä kauan.

Mutta mitä minä nyt lukisin? Mitä tämän jälkeen?

--
Yöperhosesta on blogattu paljon, Minnan lisäksi ainakin Jenni, Kaisa Reetta, Krista, Leena ja Tuija ovat kirjoittaneet Ketun väkevästä romaanista.