John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa
Kustantaja: WSOY 1997
Alkuteos: Midnight in the garden of good and evil 1994
Suomennos: Seppo Loponen
Sivuja: 431
Yhdysvaltalainen dokumenttiromaani

Me emme ole ollenkaan samanlaisia kuin muu Georgia. Meillä on muuan sanonta: Jos menee Atlantaan, siellä kysytään ensimmäiseksi: 'Millä alalla sinä olet?' Maconissa kysytään: 'Mihin kirkkoon sinä kuulut?' Augustassa kysytään isoäitisi tyttönimeä. Mutta Savannahissa kysytään ensimmäiseksi: "Mitä sinä haluat juoda?'"

Iäkäs neiti Harty opastaa toimittaja John Berendtiä kaupunkinsa tavoille. Kaupungin, joka on uljaasti eristyksissä oleva keidas, erilainen kuin naapurinsa. Etelän kestikaupunki Savannah on immuuni ulkoisille vaikutteille. Berendt matkustaa kaupunkiin ja tutustuu vanhan etelän elävään jäänteeseen. Ihmiset tuntuvat värikkäiltä, mutta tapoihinsa pinttyneiltä. Antiikkikauppias Jim Williams asuttaa Mercer Housea ja isännöi upeita juhlia, Lady Chablis -niminen dragtaiteilija on tarpeen mukaan naisellinen tai hieman maskuliinisempi, mutta melkein aina nimensä mukainen lady, Danny Hansford on nuori ja röyhkeä - ja taikoja tuntevalla Mirandalla on oma asemansa kaupungissa. Juhlat säätelevät vuodenkiertoa, mutta pian menneisyyden salaisuuksiakin valotetaan, sitten tapahtuu murha.

Murha ja sitä seuranneet oikeudenkäynnit muodostavat punaisen langan John Berendtin dokumenttiromaanille Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa. Kirja itse sekä nopea googletus paljastavat, että kyseessä on Savannahissa oikeastikin tapahtunut nuoren miesprostituoidun surma, jota puitiin oikeudessa kaikkiaan neljästi. Berendtin romaanin mukaan oikeudenkäynnit eivät riittäneet, vaan apua kaivattiin jopa voodoopapittarelta hyvän ja pahan tasapainoon saamiseksi.

Yhdysvaltain syvä etelä on eräs niistä miljöistä, jotka fiktiossa minua viehättävät. Berendtin romaanin lukeminen on ollut mielessäni kuta kuinkin siitä saakka, kun kirja ja sen pohjalta filmattu, ilmeisesti jossain määrin epäonnistunut elokuvasovitus valmistuivat. Näillä helteillä - ja kaiken kukkuraksi pienen juhlan keskellä - ajatus Savannahiin sijoittuvasta romaanista tuntui hyvältä ja sopivalta. Savannah-kuvaus romaanissa onkin loistavaa. Berendt suorastaan maalaa kuvan kaupungista, joka on ylväs oma itsensä ja jonka asukkaat jakelevat sääntöjä: jää aina yhdelle paukulle tai älä koskaan mene Gaston Streetit eteläpuolelle.

Myös henkilögalleria on mainio. Henkilöt ovat pääosin lihaa ja verta, Lady Chablis on kirjoittanut kirjankin elämästään. Parhaimpia ovat värikkäät sivuhenkilöt, kuten Serena Dawes. Serena pitää hovia, juo Pink ladyja, leikkii toyvillakoiransa (joka on suomennettu leluvillakoiraksi, kuvitella) Lulun kanssa. Serena omaa leiskuvat värit, kuten punaisen tukan ja vihreät kynnet, hän viskoo esineitä eikä halua olla osa seurapiiriä, mutta on tietenkin seurapiirin puheiden kohde. Hänhän on kuin vähemmän paha Madame Meduusa! Varsinainen keskeishenkilö Jim Williams pääsee kyllä ääneen, mutta kaikista hyvistä aineksista huolimatta hänkin jää vieraaksi - yhdeksi Savannahin kulisseista. Se saattaa olla jopa kirjailijan tarkoitus - koko henkilökuvauksen osalta - koska lukuisat oikeudenkäynnit kertovat enemmän Savannahista kuin tapahtuneesta tai murhan osapuolista.

Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on jossain määrin kulissimainen ja huomattavasti vähemmän kiehtova kuin mitä värikäs kuvailuni ehkä antaa ymmärää. Teos on dokumenttiromaani, mikä selittää sen samanaikaisen onnistumisen ja epäonnistumisen. Berendt itse on pikemminkin dokumentoija kuin romaanihenkilö ja hän kyllä luetteleekin faktoja yhtä lailla Savannahin tilastoista kuin oikeudenkäyntiprosesseista, mutta tekee sen jossain määrin puuduttavasti. Minulla on luultavasti asenneongelmia oikeussalikirjojen ja -elokuvien kanssa, mutta en pidä jatkuvaa todisteiden etsimistä ja kumoamista kiinnostavana kuin poikkeustapauksissa. Hyvä ja paha unohtuvat, paperinmaku kasvaa. Toisaalta koko soppa on kiehtova ja ansaitsee tulla kerrotuksi. Lopputulos on keskinkertainen romaani, jossa on kuitenkin oma vetovoimansa.

Itse romaani ei siis antanut minulle kovinkaan paljoa, etelä jää kiiltokuvaksi ja voodookin kepeäksi. Southern Gothiciksi luonnehditussa romaanissa ei ole kovinkaan paljon gotiikkaa tai vaaraa, jollaista voi löytää vaikkapa tästä, fiktiona samaa lajityyppiä edustavasta romaanista. Onneksi on Savannah, eräänlainen päähenkilö sekin. Tuon etelän kaunottaren vuoksi annan oikeusdraaman tylsyyden unohtua ja vaivun mielikuvissani kaupunkiin, joka katsoo sisäänpäin ja kasvaa sisäänpäin. Kaupunkiin, jossa Aviovaimon korttikerho äänestää ehdokkaistaan. Kaupunkiin, jossa tavallinen on tavatonta, jossa ekstrentrikot loistavat ja huutavat: "Me haluamme kaiken pysyvän ennallaan!"