Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta
Kustantaja: Siltala 2014
Alkuteos: Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 2013
Suomennos: Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 214
Kustantamosta
Ruotsalainen romaani

Ester pohti, oliko toiminut järjettömästi, kun oli antautunut tunteidensa vietäväksi ja lähtenyt harkitsematta ja tuskailematta toimivasta suhteesta tähän tyhjyyteen. Esterhän karttoi tylsyyttä, oli aina karttanut. Hän kärsi mieluummin kuin ikävystyi, oli mieluummin yksin kuin puhui joutavia seurassa. Ei hänellä ollut mitään jutustelijoita vastaan, he vain veivät liikaa voimia. Joutavien puhuminen uuvutti hänet. Saattoihan olla, hän pohti itsekseen, että hän oli rakastunut Hugoon, koska oli huomaamattaan pitkästynyt ja tarvitsi tätä levottomuuden, toivon ja täydellisen autuuden vuorottelua tunteakseen olevansa elossa.

Jokainen meistä on toivottavasti ollut joskus rakastunut. Kokenut onnen ailahduksen jo siitä, että näkee rakastettunsa nimen tai vain päiväuniensa kohteen nimen painettuna esitteeseen tai vilkkumassa puhelimen näytöllä - ja tiennyt kuuluvansa yhteen tuon ihmisen kanssa. Näin käy myös Ester Nilssonille, järkevälle ja analyyttiselle hieman yli kolmekymppiselle runoilijalle, joka elää vakiintuneessa parisuhteessa Perinsä kanssa ja joka yrittää aina löytää tavan torjua tylsyyttä ajattelemalla asioita omin päin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Ester kohtaa kuvataiteilija Hugo Raskin. Ester rakastuu päätä pahkaa ja vaikka hän koettaa analysoida omia tunteitaan, ei hän voi olla antaumatta intohimolle.

Kuulostaako tutulta tarinalta? Varmasti. Mutta kuten Suketus kysyy ja vastaa, ei Lena Anderssonin romaani Omavaltaista menettelyä ole missään määrin kirja, jonka on lukenut jo tuhat kertaa. Päinvastoin, August-voittajan pieni romaani on omaperäinen, tarkka, julma ja koukuttavakin kertomus siitä, mitä tapahtuu kun rakkauden huuma saa ihmisen pettämään itseään.

En usko, että paljastan liikaa Esterin tarinan juonta, kun kerron että Ester kyllä saa Hugolta vastakaikua, seuraa ja intohimoa, mutta rakkauden kanssa on toisin. Tässä on Anderssonin romaanin ydin. Omavaltaista menettelyä pohtii sitä, mihin ihmisellä on oikeus mikrotasolla, omassa elämässään. Onko oikeus vaatia vastarakkautta tai yhteydenottoja? Mitkä ovat ihmissuhteen vähimmäisvaatimukset Pohjoismaassa silloin, kun sen osapuolet ovat tiedostavia ihmisiä. Onko antamattomia lupauksia olemassa ja jos on, niin voiko niille odottaa täyttymystä?

Andersson kirjoittaa napakasti ja sisällyttää tekstiinsä paljon tarkkanäköisiä huomioita ihmisluonteesta; siitä, miten käytös muuttuu rakastuessa tai silloin, kun ei halua rakastaa. Esterin ajatus siitä, miten kaikki kuvittelevat kulkevansa vastavirtaan ja sillä tavalla se virta muodostuu, osuu mielestäni napakymppiin. Ester onkin tarkkanäköinen, mutta rakkaus ei sitä ole. Andersson on havainnoissaan myös hauska: vaikka rakkaus ei toimi, voi silti ajatella ostavansa kirjan rakkauden kohteelle - kirjakauppa vaan on jo kiinni eikä kirjan nimikään jää mieleen. Kaiken kruunaa romaanin ruotsalaisuus, josta pidin kovasti. On jonotusnumerot Systembolagetissa ja lumen eri olomuotoja, ja on myös intohimoisen yhdynnän jälkeisiä keskusteluja: "Mitä haluat aamiaiseksi?"

Anderssonin romaani on nopealukuinen, muttei pohjimmiltaan mitenkään kevyt. Sanna Mannisen onnistunut suomennos välittää kuvaa ihmisistä, jotka ovat tosia, mutteivät aina kovin miellyttäviä. Omavaltaista menettelyä ylittääkin monien tavanomaisten realististen rakkaus- tai ihmissuhdekirjojen rajat. Se saa miettimään armoa, jokaisen elämän estereitä ja hugoja sekä epämääräistä ja varmaa tietoa. Jos minun pitäisi määritellä Anderssonin kirja, kutsuisin sitä älykkääksi ihmissuhderomaaniksi - ja sellaisena hurjan hyväksi.