Antti Hyry: Aitta

Antti Hyry: Aitta
Kustantaja: Otava 1999
Kansi: Juha Markula
Sivuja: 189
Ostos
Kotimainen romaani

Tässä tämä nyt on tätä myöten. Tällaista minä vain teen, vaikka on jo myöhäinen syksy, ja tuossa ovat suuret koivut ja kellastuvat lehdet, ja tuomen mustat ja villiviinimarjan punaiset ja katajat ja niitten siniset marjat ja tuossa kirkkaankylmä meri. Missä pitäisi minun olla, missä on oikea kohtani.
Lintu on huoneen löytänyt, pääskynen pesän.

Ikääntyvä mies kuulee, että tutut myyvät aittaa Iissä. Mies ajaa katsomaan aittaa ja päättää ostaa sen. Hirret on numeroitava ja aitta purettava ennen kuin sen voi siirtää ja rakentaa uudelleen paikkaansa sydänmaalle; pihapiiriin, jossa rakennukselle on jo oma paikkansa valmiina. Mies purkaa ja kokoaa, aitta häviää ja rakentuu uudelleen - aitta on kuin ihmiselo, tuleva ja menevä, olemista todistava.

Viime joulun alla luin Antti Hyryn Finlandia-palkitun romaanin Uuni ja ihastuin romaanin kiireettömään tunnelmaan, johon kaiken hiljaisen pintansa alla tuntui mahtuvan melkein koko ihmiselo. Löysin Uunin - ja Hyryn tuotannon - ensiksikin työni kautta: viime syksynä lukemani Vesa Haapalan artikkeli Kiviaholinna-kirjassa* sai minut kiinnostumaan Hyryn Aitasta, jota säästelin tähän pääsiäiseen saakka. Johdantona lukukokemukseeni oli Haapalan artikkelin lisäksi Ilselän Minnan tuore listaus kaikkiaan 15 syystä rakastaa Aittaa.

Turhaan en Haapalaa ja Minnaa lukenut. Aitta on kirja, johon minun oli helppo rakastua. Aitta on kirja, jossa ei ulkoisesti tapahdu juuri muuta kuin aitan rakentamista, kattopäreiden ostamista sekä kalastusta ja marjastusta. Silti siihen mahtuu kokonainen maailma: Aitta on kuvaus ihmisen ikuisesta matkamiehuudesta, kaipuusta jotakin pysyvää kohti silloinkin, kun hän tunnistaa kaiken katoavaisuuden. Mies katsoo aittaa ja kuutamoa, Otavaa ja miettii elämän kiertokulkua. Aitta ei kuitenkaan ole pelkkää kaipuuta ja ikuista ikävää, vaan se on myös kuvaus parisuhteesta, sukulaisuudesta, vaihdantataloudestakin: Annetaan tästä teille mustikoita, pakasta sinä meille niitä mustia viinimarjoja.

Uunista kirjoittaessani pohdin tapaa, jolla Hyry henkilöhahmonsa ja tämän maailman rakentaa. Aitta on kirjoitettu kymmenisen vuotta ennen Uunia ja molemmissa kirjoissa on paljon samaa, Aitassa vaan tiiviimmin. Tuttua on kertojanäänen persoonamuodon vaihtuminen ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä, minkä ansiosta päähenkilö toisinaan etääntyy ja toisinaan tulee ihan liki - niin lukijasta kuin itsestäänkin. Tuttua on myös kerronnan niukkuus, jota vasten paikoittainen runollinen herkkyys korostuu. Arki on eväiden syömistä jokivarressa, orsileipää ja kananmunaa, nakkeja nuotiolla, juhannusseuroja. Mutta joku entisenä aikana mielessä ollut kaipauksen tunne palautuu mieleen tuon tuostakin, ihmisen mieli on se, joka luo meren jään, punertavan lumen ja auringon.

Aloitin Aitan lapsuudenkodissani toisen pääsiäispäivän aamuna. Luin kirjaa ennen aamiaista - kahvia, tuoremehua ja karjalanpiirakoita - ja jatkoin sen parissa hetken aikaa pihalla. Kotimatkalla autossa otin pienet torkut ja herättyäni jatkoin Aitan parissa. Kotona teimme hieman kylvöhommia kasvimaata ja ruukkuyrttitarhaa toivoen, ja sitten luin Aitan loppuun pihakeinussa. Tuntui, että tämän ihmisen (eräs) onni oli juuri siinä. Katoavaista, ehdottomasti, mutta syvää ja hyvää.

* Kiviaholinnan kustantaja on työnantajani ja olin mukana kirjan tekoprosessissa, ilmoitan tähdellä vain työkytkökseni.