Margaret Atwood: Herran tarhurit

Margaret Atwood: Herran tarhurit
Kustantaja: Otava 2010
Alkuteos: The Year of the Flood 2009
Suomennos: Kristiina Drews
Kannen kuva: Corbis / SKOY
Mistä: Ostos
Kanadalainen romaani


Toby nielaisee yhden tuoksuvan lusikallisen, sitten toisen. Hunajan kerääminen oli raskasta työtä: pesien savustaminen, kennojen työläs irrottaminen, hunajan linkoaminen. Siinä vaadittiin herkkyyttä ja hienotunteisuutta. Mehiläisille piti puhua, niitä piti suostutella ja silloin tällöin myös kaasuttaa, ja joskus ne pistivät, mutta Tobyn muistoissa koko prosessi oli yhtä rikkumatonta onnea. Hän tietää pettävänsä itseään, mutta hän haluaakin pettää itseään. Hän tuntee kiihkeää tarvetta uskoa, että sellainen puhdas ilo on vielä mahdollista.

Maailmassa on tapahtunut luonnonkatastrofi, Vedetön tulva on pyyhkäissyt kaiken yli eikä eloon ole jäänyt juuri kukaan. Vain ikääntyvä Toby ja nuorempi Ren tietävät selvinneensä. Kummankin naisen elämä on jossain vaiheessa kietoutunut Herran tarhurit -nimiseen uskonlahkoon. Lahko on opettanut seuraajiaan elämään askeettisesti ja luontoa kunnoittaen, mistä syystä lahko on eristäytynyt muista, riettauteen kiintyneistä ihmisistä - valtaväestöstä.

Kanadalaisen Margaret Atwoodin romaani Herran tarhurit kuvaa maailmaa eräänlaisen ihmiskunnan tuhon jälkeen. Oryx ja Crake -kirjan eräänlainen sisarteos on kuvaus siitä, millainen tulevaisuus voisi mahdollisesti - ja ehkä pahimmillaan - olla. Ostin kirjan hyllyyni jo muutama vuosi sitten ja vaikka olen pitänyt kaikista lukemistani Atwoodin kirjoista, muistin romaanin vasta nyt.

Opeta meitä pahimman puutteen aikana ottamaan vastaan mitä kohtalo tarjoaa; ja kuiskaa meidän sisäiseen, hengelliseen korvaamme kasvien nimet, niiden kasvuajat ja kasvupaikat.
Sillä Vedetön tulva nousee, ja silloin tulee loppu kaikelle ostamiselle ja myymiselle, ja meidän on taas turvattava omaan apuumme täällä Jumalan rehevässä Puutarhassa. Joka oli myös sinun puutarhasi.

Herran tarhurit on tyylipuhdas dystopia. Ekokatastofin ja ihmisten himojen ja tarpeiden sovittaminen yhteen on tuttua monista kirjoista, mutta lahjakkaana kirjailijana Atwood tuo kirjaan moniulotteisuutta niin henkilöhahmojen, yhteiskunnallisuuden ja (eko)uskonnollisuuden kuin sukupuoliroolienkin osalta. Tulevaisuuskuvauksena Atwoodin kirja on nykynäkökulmasta varsin taitavasti kirjoitettu: pikkubioneereineen, BioKelmuineen ja SuperOnnineen (seksiä ilman jälkiseuraamuksia) romaani herättelee mielikuvitusta ja luo omanlaisensa maailman, mutta toisaalta ihmisten perustarpeet, eritteet ja sosiaaliset suhteet rakentuvat nykytodellisuudellemme tutulla tavalla. Lukija saa siis niin ruokaa mielikuvitukselleen kuin maata jalkojensa alle.

Vain muutama kohta dystopiassa ontuu ja tässä haluan tietenkin huomauttaa, että kirjailija saa kirjoittaa dystopiansa sellaiseksi kuin haluaa. Teknistä kehitystä on mahdoton arvailla ja Atwood maalaa pelottavan ja ahdistavan, mutta silti miltei leikittelevän maailman tulevaisuuden bordelleilla ja pikaruokaloilla. Keinoiho ja geenien muokkaus ja/tai geenimanipulaatiovapaus ovat arkipäivää, ja silti ihmiset soittavat tavallisilla, hieman vanhentuneen oloisilla kännyköillä. Tämä pikkuseikka ei häiritse lukukokemusta, mutta mielikuvituksellisessa maailmassa se tuntuu miltei nostalgiselta ja sympaattisen kotikutoiselta jäänteeltä.

Romaanina taitavasti rakennettu Herran tarhurit pitää otteessaan: eri ikäiset Toby ja Ren ovat päähenkilöinä onnistuneet ja katsovat kaikkea erilaisin silmin ja siten, että lukija pidättää paikoin hengitystään. Maailma on monin paikoin ankara ja rietas, mutta toivon pilkahduksiakin on. Lukiessaan saa olla tarkkana, sillä romaani rakentuu takaumien ja nykyhetken, virsien, saarnojen ja toiminnallisuuden varaan. Koska Atwood taitava kirjoittaja, pysyy kokonaisuus kasassa ja hyvin pysyykin. Atwoodin tyyliä voi luonnehtia paikoin saarnaavaksi, mutta teoksen aihepiiriin paasaaminenkin sopii etenkin, kun romaanin kuljetus ei juurikaan kärsi.

Sillä kun vedetön tulva tulee, ei luonnon voimia sovi vähätellä. Heti alusta saakka on selvää, ettei ihmislajille käy hyvin. Oppia voisi ottaa vaikka mehiläisiltä, joiden symbolinen rooli Atwoodin romaanissa on merkittävä. Herran tarhurit on kaiken kaikkiaan palkitseva lukukokemus ja suosittelen sitä myös heille, jotka eivät ihan ensimmäisinä ole dystopioihin tarttumassa.