sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea


Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Päivi Puustinen
Mistä: Ostos
Sivuja: 270
Kotimainen romaani

Eikä kirjoittamisessa ole jatkuvuutta. On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa. Vuodet putoilevat kuin lehdet, tuuli puhaltaa ne miten sattuu. Ja miksi aina sama tunne? Kuin kaikki olisi aina tapahtumaisillaan ja lumikin ulkona vain satamaisillaan.

Mustakantinen päiväkirja saa ensimmäiset kirjoituksensa Pariisissa vuonna 1889, Eiffelin torni herättää ihmetystä ja sunnuntait ovat ikäviä suomalaiselle nuorukaiselle, joka kuluttaa aikaansa kierrellen kaupungin puistoissa ja kaduilla, piirtäen - ja kaivaten. Hän pääsee töihin morsettajaksi ja sittemmin toimittajaksi. Elämä kuljettaa sotien välisinä aikoina Berliiniin, Alpeille ja Kauko-Itään. Hän kirjoittaa kokemuksensa ja ajatuksensa päiväkirjoihin 1800-luvun lopulta aina 1930-luvun lopulle saakka. Päiväkirjoissaan hän puhuttelee henkilöä, jota ikävöi. Kaipuu ja suru ovat läsnä kaikessa, vasta vuonna 2012 Helsingissä miehen päiväkirjat saavat osin selityksensä.

Joel Haahtelasta tuli miltei kerralla eräs suurimmista kirjailijasuosikeistani, kun vuosien 2010 ja 2011 taitteessa luin Perhoskerääjän ja Elenan. Ihastuin hänen romaaniensa tunnelmaan sekä kirjailijan kykyyn sanoa paljon niin tiiviisti, tavoittaa jotain kaunista ja haurasta. Haahtelan tuorein romaani, elokuussa ilmestynyt Tähtikirkas, lumivalkea olikin yksi eniten tältä syksyltä odottamistani kirjoista.

29. kesäkuutta 1914, Berliini

Maailmalla on puuskaista. Itävallan arkkiherttua Franz-Ferdinand osui eilen iltapäivällä serbialaisen nationalistin luodin eteen, eikä kohtaaminen päättynyt arkkiherttuan kannalta suotuisasti. Attentaatin tekijä oli ponkaissut saattueessa ajavan auton astinlaudalle ja ampunut saman tien myös Franz-Ferdinandin puolison, Sophien. Olipa harvinaisen kylmäverinen mies.

Olen siis lukenut kaikki Haahtelan kirjat ja tunnustaudun kirjailijan ihailijaksi, koen tuntevani hänen tuotantoaan sen verran hyvin, että leikkimielisesti laadin vuosi sitten jopa Joel Haahtela -bingonkin. Tunnistan Haahtelan eri kirjoissa paljon keskenään samaa, kaikkein vahvimmin tietynlaisen arvoituksellisuuden ja surun sekoittumisen sekä jonkinlaisen yleiseurooppalaisuuden, jonka kokija useimmiten on toki suomalainen. Lisäksi Haahtela tietenkin kirjoittaa kauniisti piirtäen linjaa menneen ja nykyisyyden välille. Aina lukiessani kirjailijan uutta teosta koetan suhteuttaa sen hänen aiempiin kirjoihinsa. Joskus se on helppoa: Katoamispiste on mielestäni Haahtelan paras, Elena ihanin ja rakkain, Kaksi kertaa kadonnut esikoiskirjamaisesti hapuilevin, mutta kiinnostava.

Mutta nyt en osaa sijoittaa romaania omalle Haahtela-asteikolleni. Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan kirjaksi pitkä, jopa täysi ja värikäs, tuumaa Arja. Totta onkin, että romaanissa on paljon aineksia: on tietenkin tarina yksinäisestä miehestä, kaipuusta, rakkaudesta ja lopulta arvoituksestakin, mutta on myös valtavasti maita ja maanosia, maailmanpolitiikkaa, kirjailijoiden ja muiden kulttuuristen ja poliittisten merkkihenkilöiden nimiä Thomas Mannista Schubertiin ja Vermeeristä Schopenhaueriin. Kuten Marialle, minullekin kirjan alkuasetelmasta tulivat mieleeni Juhani Ahon Yksin sekä Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, joissa kummassakin melankolian valtavaa suomalaismies asuu Pariisissa, tarkkailee ympäristöään ja ikävöi toisenlaista elämää.

Tähtikirkas, lumivalkea kurottaa kuitenkin kauemmas ja laajempiin fyysisiin maisemiin: kirjassa onkin mielenkiintoinen jännite tai suoranainen ristiriita siinä, että mitä enemmän päähenkilö, Leo, näkee maailmaa, sitä enemmän hän käpertyy itseensä, tavallaan koteloituu kuin Haahtelan tuotannossa niin usein näkyvät perhoset toukkavaiheensa jälkeen. Perhosia on Tähtikirkkaassa, lumivalkeassakin, vieläpä harvinaisen hienosti eräänlaisia tajunnanvirtaisina kuvarunoina. Haahtelan lauseet ovat yhtä kauniita ja kiteytyneitä kuin mihin hänen tuotantoonsa tutustuneet ovat saaneet tottua. Ne ovat paitsi kauniita, sisältävät hienoja ajatutelmia, mutteivät filosofoi halpahintaisesti. Tähtikirkas, lumivalkea ei kaikesta huolimatta aivan heti tempaissut minua samanalaiseen lumoon kuin moni muu Haahtelan kirja. Kaipasin sitä vanhasta tuttua tiiviimpää ilmaisua, ikävöin myös nykyaikaa tai lähimenneisyyttä. Selkeästi historialliset puitteet vieraannuttivat - aluksi.

Vaikka edelleenkin pidän enemmän Haahtelan pienoisromaaneista, jotain tapahtui. Kaikkine maisemanvaihdoksineen ja sivulauseista nousevine merkityksineen Tähtikirjas, lumivalkea onnistui sittenkin kuljettamaan syvälle pariisilaiseen ja berliiniläiseen tunnelmaan - ja vielä syvemmälle Leon tarinaan: siihen, mitä hänen päiväkirjoistaan on luettavissa ja vielä enemmän siihen, minkä voi vain kuvitella. Tähdet ovat taivaalla silloinkin, kun niitä ei näe.

------
Arjan ja Marian lisäksi myös Sanna ja Pekka ovat kirjoittaneet kirjasta.

18 kommenttia:

  1. Kiva että tykkäsit tästä! Hieno kirja ♥.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, kirja on tosiaankin hieno. Pidin kovasti. En ehkä ihan yhtä paljon kuin Elenasta tai Katoamispisteestä, mutta palaan tähänkin varmasti joskus uudestaan.

      Poista
  2. Minulla tämä meneillään, hiukan aiempia vaikeampaa jäädä kiinni tarinaan, mutta voi johtua siitä, että luen nyt tilkuntalkun iltaisin liian väsyneenä. Joka tapauksessa niin kaunista tekstiä, kyllä Joel osaa.

    Ihanaa sunnuntaita sinulle Katja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Satu, minunkin oli vaikeampi päästä kiinni tarinaan. Hyvä kirja silti, onneksi ja totta kai. :)

      Poista
  3. Uskalsin lukea vain kommentit, mutta ne riittävätkin tässä vaiheessa.Vähän erilaista Haahtelaa siis tulossa, jos oikein päättelin. Palaan juttuusi sitten joskus, kun olen oman osuuteni tehnyt. Odotan vielä hetkeä, joka on tähtikirkas ja lumivalkea...

    Iloa sunnuntaipäivään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joana, sinun osuuttasi tämän kirjan suhteen odotankin innoissani. Tähtikirkas, lumivalkea on osin erilainen Haahtela. Ei noussut ykkössuosikikseni, mutta nautin!

      Poista
  4. Minä olen tutustunut herra Haahtelaan ensimmäistä kertaa vasta pari kuukautta sitten. Silloin luin Elenan, ja kipinä syttyi, mikä on pienoinen ihme, kun en ole kovin suuri kotimaisen kirjallisuuden ystävä. Nyt juuri luin tuon Kaksi kertaa kadonnut; olihan se selkeästi kömpelömpi kuin Elena, mutta kyllä minä siitäkin pidin. Ihmeet siis jatkuvat! =D Tämä uutuuskin on sitten joskus vuorossa, pikkuhiljaa valloitan herran kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irene, Elena onkin loistava kirja. Kaksi kertaa kadonnut on selvästi sellainen esikoiskirjamaisesti hapuileva, vaikkakin kiinnostava. Olen iloinen, että pidät Haahtelasta.

      Poista
  5. Minulla on edelleen Haahtelan tuotanto tutustumatta. Pelkäänpä, että hurahdan sitten täysin. Hieno arvio, Katja!

    VastaaPoista
  6. Olipa kiva lukea tämä, sillä luin viime viikolla tämän Haahtelan uusimman. Hämmästyin minäkin sitä, miten paksu kirja tällä kertaa oli. Minulle sopi nyt jotenkin päiväkirja/kirjemuoto hyvin, olen lukenut sen tyyppisiä nyt monta romaania peräjälkeen. Haahtelan lauseet olivat taas järisyttävän kauniita, mutta ei tästä minunkaan Haahtela-suosikkiani ihan tullut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, meillä taisi olla sama ajoitus. Minäkin pidin kirjan muodosta ja lauseista ja tarinasta - mutta silti tuntuu, että Haahtela on parhaimmillaan tiiviimmissä kirjoissa. Mieleen tämäkin toki jää.

      Poista
  7. Tämän haluaisin lukea;kiitos esittelystä:)

    VastaaPoista
  8. Mitä tähän nyt sanoisin suurelle Haahtela-fanille...Edelleen, että Lumipäiväkirja oli se mun Haahtela, mutta Elenassa jonkinlainen haahuilu ja kaipaaminen ärsytti minua, maistui apäaidolta. Perhostenkerääjän aioin lukea tänä suvena, mutta se jäi jonkun muun suosituksen jalkoihin. Haluaisin olla hirveän positiivinen, mutta kun en tiedä vielä mikä on oman Haahtela -näytökseni loppu, pidättäydyn suurista sanoista ja nautin sen sijaan jostain mitä sinä kirjoitit:

    "Tähdet ovat taivaalla silloinkin, kun niitä ei näe."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, voit sanoa ihan miten vain. Minä en pahastu enkä suosittele Haahtelaa kaikille, hänen - kuten monen muunkin kirjailijan - tuotantonsa jakaa lukijat ja hyvä niin. Olisi tylsää, jos kaikki lukisivat aina samoja kirjoja. :) Lumipäiväkirja on minustakin hieno. Sulla Haahtela-saldo on nyt siis sellainen plus-miinus-nolla, kun toisesta lukemastasi pidit ja toisesta et. Ehkä jos joskus luet kolmannen, vaaka kallistuu jompaan kumpaan suuntaan. <3

      Poista
  9. Hieno arviosi tuo Haahtelan taidot hyvin esiin! <3

    VastaaPoista