tiistai 23. marraskuuta 2010

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Sinun silmäsi ovat auki mutta sokeat.
Sanot itsellesi ettei tätä tapahdu, näin ei käy.

Hetken päästä tämä loppuu. Kaikki katoaa.
Äiti yrittää puhua niille. Hymyillä niille. Vitsailla. Ne täyttävät tuntevan äidin. Teeeeena!


Joyce Carol Oatesin romaani Kosto: rakkaustarina (Otava 2010, ilmestynyt Yhdysvalloissa 2003) pureutuu hirvittävään väkivallantekoon, sen jälkeiseen aikaan ja vaikutuksiin yhdysvaltalaisen köyhälistön keskuudessa. Se käsittelee myös erään lapsuuden liian varhaista loppua sekä panee ihmisen oikeustajun koetukselle. Päästääkö julkinen oikeuslaitos rikolliset liian helpolla ja milloin kosto toisten puolesta on oikeutettua?

Puolessa välissä neljättäkymmenettä käyvä yksinhuoltajaäiti Martine "Teena" Maguire viettää itsenäisyyspäivän iltaa ystäviensä ja tyttäriensä kanssa. Illan kääntyessä yöksi hän päättää, että kaksitoistavuotiaan Bethien on aika mennä nukkumaan ja aikaa säästääkseen menee tyttärensä kanssa kotiin oikotietä pitkin. Kotiin Teena ja Bethie eivät ehdi, vaan puolitutuista naapuruston nuorista miehistä koostuva joukkio ottaa heidät kiinni ja raiskaa Teenan henkihieveriin törkyisen, eritteidenhajuisen venevajan lattialla. Onko miehiä viisi, kuusi vai peräti kahdeksan? Se on uhrin kannalta yksi ja sama. Pieni Bethie todistaa kaikkea piilostaan käsin.

Nuorehko aseista mielihyvää saava, mutta kunniallinen konstaapeli John Dromoor saattuu rikospaikalle ensimmäisten joukossa ja näkee pahoinpidellyn Bethien pyytämässä apua silmät lapsen toiveikkuutta täynnä sekä vajan likaisella lattialla makaavan, tajuttoman ja juuri ja juuri hengissä olevan Teenan. Teena toimitetaan sairaalaan hengityskoneeseen, josta hänet herätetään elämään, josta ei ole paluuta entiseen. Neurologiset vammat, ruhjottu ruumis ja ainainen pelko pitävät hänet henkisesti sirpaleisena. Pahinta on kuitenkin naapuruston suhtautuminen:

Yksi haastatteluista, joka oli repäisty lehdestä oli tungettu sinun kaappiisi koulussa, oli otsikoitu SUREVA ÄITI SYYTTÄÄ TEENAA: KUNNIANLOUKKAUS! Se nainen tuhosi poikani elämän.

Teena ja Bethie saavat niskaansa yhteisön vihat. Jotkut ajattelevat, että Teena sai ansionsa mukaan ja että Bethiekin olisi pitänyt saman tien raiskata ja tappaa. Tämä saa lukijan raivoihinsa melkein vielä enemmän kuin kauhistuttava joukkoraiskaus; Eivätkö Maguiret ole jo kärsineet tarpeeksi? Toki Teenalla oli lyhyt hame ja hän oli vahvassa humalassa tapahtumahetkellä. Toki hän blondasi hiuksiaan ja flirttaili miesten kanssa, mutta mikään, ja on pakko huutaa, MIKÄÄN, ei oikeuta moisen silmittömän väkivallan tekoon. Eikä mikään oikeuta asuinyhteisöä jatkamaan vihanpitoa uhreja kohtaan. Ei, vaikka syytettyinä olisikin oma poika, serkku tai ryyppykaveri. Ei, vaikka heidän vanhempansa, kuten Pickin veljesten, olisivat periaatteessa kunnon väkeä, työtä tekevää ja Jumalaa pelkäävää.

Auta meitä John Dromoor ole kiltti meitä pelottaa kamalasti.

Teenan, Bethien ja selkeät jykevät kasvot omaavien punaniskaraiskaajien rinnalle keskeishenkilöksi ja -toimijaksi nousee poliisi Dromoor, jonka kerronta valottaa myös Bethien mietteitä. Oates hallitsee hyvin myös miehisen toimijan tuskan; Kuinka pienten lasten isä selviää, kun joutuu työssään kohtaamaan niin mielipuolisia asioita ja toisaalta niin herkkiä avunpyyntöjä? Vastaus selviää niin romaanin suomen- kuin englanninkielisessä otsikossa. Kosto: rakkaustarina ja Rape: A Love Story sisältävät erilaisinakin pienen suuren romaanin keskeisimmät ainekset.

Ennen Kostoa olen lukenut Oatesilta vain hänen edellisen suomennetun romaaninsa Haudankaivajan tyttären, joka on tämän kirjavuoteni parhaita lukukokemuksia. Kirjallisesti Kosto: rakkaustarina ei yllä aivan samaan, vaikka onkin eräs vahvimmista teoksista, joihin olen tarttunut. Siinä, missä Haudankaivajan tytär on laaja eepos yhden naisen elämästä eri vuosikymmenten aikana, on Kosto: rakkaustarina pienoisromaani ja sellaisenaan hyvin tiivis ja intensiivinen. Oatesin kieli on samaan aikaan melkein raporttimaista ja silti runollista. Hän kuvailee tapahtumia toisaalta iltapäivälehtimäisesti ja poliisiraporteista lainaten. Toisaalta tarina etenee vaihtelevan fokalisoinnin kautta hyvinkin tajunnanvirtaiseen pelon ja ahdistuksen, vihan ja myös rakkauden kuvaukseen. Sellaiseen kuvaukseen, jonka aikana lukijakin kokee vihaa ja pelkoa toivoen Teenan raiskaajille kaikkea mahdollista pahaa.

Kosto pani minut pohtimaan rooliani lukijana. Olen yleensä analyyttinen lukija - ajatuksissani. Luen kesken olevaa kirjaa yhtä mittaa pohtien samalla, kuinka kirjoittaa kulloinkin kyseessä olevasta kirjasta sana tai pari blogiini. En kuitenkaan koskaan tee muistiinpanoja lukemastani kirjasta. En omista sellaista muistikirjaa, johon kirjaisin mietteitäni kirjoista (muuten kirjoitan muistikirjoihini kaikenlaista), vaan pelaan yleensä taittelemalla kirjan sivuja koirankorville tai kirjaston kirjojen kohdalla liimaamalla post it-lappusia. Tavallisesti myös luen yhtäjaksoisesti vähintään luvun kerrallaan. Luen myös samaan aikaan intensiivisesti ja kuitenkin hieman huolimattomasti, iloisesti.

Oates muutti tavanomaista lukutapaani. Luin edelleen intensiivisesti, ehdottomasti, mutta nyt en voinut aina lukea edes yhtä lukua kerrallaan, kun mielialani heilahtelivat järkytyksestä ja surusta vihaan, kostonhimoon ja - ehkä hieman yllättäen - helpotukseen. Kesken lukemisen oli minun oli pakko sulkea kirja, kävellä levottomasti ympäriinsä ja palata heti kirjan ääreen. Vaikka keskeytin lukemisen, en jättänyt Teenan ja Bethien kokemaa taakseni. Kävelin pienen kierroksen, katsoin ulos ikkunasta tai - syystä tai toisesta, osin varmasti Teena-nimen, White trash-luokan sekä seksuaalisen väkivallan vuoksi - pohdin elokuvaa Boys Don't Cry.

Sillä jos yhdelle naiselle tehdään törkeää väkivaltaa, kaikille naisille tehdään väkivaltaa.

Niin väkevästi Oates kirjoittaa, että hän tulee sanoillaan miltei liiankin liki. Ja hyvä niin. Kosto opetti minulle paljon itsestäni lukijana. Kirjan tärkein sanoma, naisiin, lapsiin tai ylipäätään ihmisiin tai mihinkään luontokappaleisiin kohdistuvan väkivallan vääryyden osoittaminen, on vahva. Kosto: rakkaustarina on rankkuudestaan huolimatta valoisa; Vaikka eheytyminen on vaikeaa eivätkä hirveydet koskaan unohdu, on ainakin osittainen paraneminen mahdollista. Siksi suosittelen tätä kirjaa myös raskaita aiheita pelkääville.

Minkä Oatesin luen seuraavaksi? Minkä sinä luet?

****-

Kosto: rakkaustarinasta ovat omat arvionsa kirjoittaneet ainakin Jori, Leena Lumi, Susa, Sanna sekä Tomomi.

18 kommenttia:

  1. Luin tämän heti Haudankaivajan tyttären jälkeen, tykkäsin siitä vaikka olikin vähän omituinen minunlaiselleni lukijalle joka lukee lähinnä hömppää.

    Tämä kirja jää ehdottomasti kieppumaan jonnekin alitajuntaan.
    Samalla tavalla kävi "lasi maitoa, kiitos" kirjan kanssa. Ja se oli vielä raadollisemmin kerrottu. *puistatus*

    Tilasin viikonloppuna läjän kirjoja mutten muista oliko niissä joku Oatesin kirja. Ehkä jatkan pari kirjaa puhtaalla hömpällä että voin jatkaa ko. kirjailijan teoksilla.

    Mutta ehdottomasti haluan lukea lisää Oatesilta.

    VastaaPoista
  2. Sanna: Lisäsin sinut tuohon linkkilistaan :) Oates on vahva kirjailija, ja jo kahden romaanin perusteella tiedän haluavani lukea häneltä kaiken. Mutta en heti putkeen, seuraavaksi tarvitsen jotain muuta!

    VastaaPoista
  3. Aloitan vihdoin sitä Haudankaivajan tytärtä. Edellinen lukemani Oates oli Putous, jossa varsinkin alku oli mielenkiitoinen. Romaanista lopulta kuoriutui jotain ihan muuta, mitä juuri tuon alun perusteella odotin. Luin sen kuitenkin loppuun hyvillä mielin ( mikäli Oatesia ja hyvää mieltä nyt voi edes yhdistää samassa lauseessa ).

    Hämmästelen sitä, miten monesti ihmiset ajattelevat raiskauksesta niin, että uhri jotenkin omalla käytöksellään aiheuttaa ja ansaitsee sen. Vaikkapa sitten pukeutumalla liian lyhyeen hameeseen ja olemalla humalassa. Raiskauksella ei ole mitään tekemistä seksin kanssa, se on pelkkää väkivaltaa :-/ Kirja kuulostaa tosi rankalta, mutta sellaiselta, että se on kuitenkin pakko lukea.

    VastaaPoista
  4. Lumiomena, paras arvostelusi ikinä♥ Tarvitisit tämän aspektin, joka tuli iholle. Voisi tulla juuri sun iholle! Tämä ei taphdu vain Teenalle, tämä taphtuu slle, mulle, meidän tutuille, kenelle vaan.

    Hengitän nyt syvästi rauhoittavaa joogahengitystä...hetkinen...

    Siis: Kiitos linkityksestä minun ja kaikkien naisten puolesta. Minä ristiinlinkitän tätä edelleen.

    Tuo raportointikieli on kirjallinen tehokeino, jota on käyttänyt menestyksellä Heinrich Böll ja nyt Andrea Maria Schnkel. e etäännyttää, mutta kun se lomittuu tositilanteisiin, syntyykin vastavaikutus: Olet vastatuksin pahan kanssa. Olet enempi liki kuin koskaan.

    Mitä voi muuta sanoa kuin: Ei sallita naisväkivallan jatkua. oatesin kirjoissa on kyse juuri tästä ja minä luen Oatesia kunnes olen kuollut.

    VastaaPoista
  5. Petriina: Putousta en olekaan vielä lukenut, mutta Haudankaivajan tytär oli hieno kirja. Oates ja hyvä mieli ovat mielenkiintoinen yhdistelmä, mutta Haudankaivajan tyttären ja Koston perusteella Oatesilla on paljon valoisaa kaikessa synkkyydessä.

    Leena: Ihanko totta? Kiitos :) En itse sanoisi tätä parhaaksi, mutta kieltämättä tämä kirja tuli hyvin liki. Olen huomannut tuon raportointikielen tehokeinon, se luo tiettyä syvyyttä. On taito kirjoittaa vähän, mutta ilmaista paljon.

    Ja joogahengitys auttaa moneen, oikeasti!

    VastaaPoista
  6. Hih, nimimerkkini on Tomomi ;)
    Pitäisi varmaan vaihtaa se ihan vain Hannaksi ja luopua japanilaisesta alter egosta.

    Ihana, että lukukokemus oli sinullekin näin väkevä.

    VastaaPoista
  7. Mahtavan upea arvostelu Lumiomena! Luin pari Oatesin kirjaa ihan nuorena,kun lainasin niitä äidiltäni,mutta en ole vuosiin lukenut hänen kirjojaan.Luin arvostelun Leenan blogista ja nyt sinun,ja tämä ,hurja ja järkyttävä kirja,pitää kyllä lukea!

    VastaaPoista
  8. Hei Lumiomena todella hieno ja vaikuttava kirjaesittely! Luin muiden arvostelut myös, mutta sinun kirjoituksesi tuli ihon alle!

    VastaaPoista
  9. Ihana, väkevä arvostelu upeasta kirjasta!!

    Olit niin hyvin kiteyttänyt tuon tunteen, kun kesken lukemisen tulee tunne, että pakko laittaa kirja hetkeksi kiinni jne.

    Minä olen niin samanlainen lukija kuin sinä, että mietin pätkiä blogiin ja luen aina vähintään sen yhden luvun loppuun, laitan hiirenkorvalle tai post-it lapuille jne. Mietin yhdessä vaiheessa sitä muistivihkostakin, mutta nyt ainakin tuntuu siltä, että se jotenkin liikaa keskeyttää lukemista jos alan kirjoittelemaan. Riittää kun merkkaan kohdat, joissa ajatuksia herää tai haluan ottaa lainauksia ja palaan sitten niihin kun kirja luettu.

    VastaaPoista
  10. Tomomi: Mitähän minä olin ajatellut? Muistan kyllä sinut sekä Hannana että japanilaisesta kulttuurista nimimerkkisi ammentavana. Pahoittelen - ja korjaan linkin!

    Yaelian: Olen miettinyt äitiäsi viime viikkoisen postauksesi jälkeen. Mielenkiintoista kuulla, että olitte lukeneet keskenänne samoja Oatesin kirjoja. Tämä kirja on tosiaan järkyttävä, mutta myös vapauttava. Hyvä lukukokemus.

    Sara: Kiitos. Tulin iloiseksi kommentistasi. Yritin olla arviossani samaan aikaan analyyttinen ja tunteva, taisin jotenkin onnistua.

    Susa: Kiitos. Hauska kuulla sinun olevan samanlainen lukija kuin minä. En jaksa missään lukemisessa / kirjoittamisessa, en edes työssäni, tehdä muistiinpanoja. Kyllä kaikki tosiaan löytyy sitten sieltä sivuilta, kun lainauksia tai ideoita kaipaa.

    VastaaPoista
  11. Seuraavaksi minä luen juuri Haudankaivajan tyttären, se on tällä hetkellä lainassa kirjastosta ja kunhan saan tentit pois alta paneudun siihen oikein urakalla:) Minullakin tuli muuten Teenasta ja kirjan aiheesta mieleen elokuva Boys don´t cry joka oli todella vaikuttava!

    Kiitos linkityksestä:)

    VastaaPoista
  12. Sanna: Haudankaivajan tytär on yksi parhaista koskaan tänä vuonna lukemistani kirjoista. Boys don't cry oli vaikuttava, muistan myös sen Bradon Teenasta tehdyn dokumentin.
    Onnea tentteihin!

    VastaaPoista
  13. Hannele: Totta, mutta hyvässä kaunokirjallisessa paketissa.

    VastaaPoista
  14. Tämä kuuluu taas niihin asioihin, joita ei varmaan pitäisi tunnustaa ainakin julkisesti. En ole lukenut Oatsia, vaikka tiedäntiedän, että olisi pitänyt. No, monta muutakin asiaa on elämässä tekemättä, lukematta, sanomatta, joten otan tämän vain niin että, ehkä luen joskus. Kiitos mielenkiintoisesta esittelystä :)

    VastaaPoista
  15. Kirjalijatar: Kyllä pitää ja saa tunnustaa. Ei kaikkea voi tai ehdi lukea. Oates on vahva kirjoittaja, joten "lue joskus" :) Minullakin on vaikka ketä, joita en ole lukenut enkä ehkä koskaan tule lukemaankaan.

    VastaaPoista
  16. Meillä on samanlainen Oates-historia. Aloitin itsekin Haudankaivajan tyttärestä ja etenin Kostoon. Raskaita kirjoja, mutta mielettömän mukaansatempaavia. Voisin suositella seuraavaksi luettavaksi Blondia, Oatesin tulkintaa Marilyn Monroen elämästä. Sekin tempaisi mukaansa, järkytti ja kiehtoi. Mahtava kirja!

    VastaaPoista
  17. Norkku: Tuota Blondia juuri olen ajatellut seuraavaksi Oatesin kirjakseni! Katsoin äsken, että se olisi lähikirjastoni hyllyssä. :)

    VastaaPoista