~Ilmari Kiannon "yksityissihteeri"~

21/9 1951 Suomussalmelta
osoite vain Ämmänsaari Turjanlinnan Kaunistupa

Hyvä Neiti!

On kovin vaikeata valita koska teitä on useampia tarjokkaita ja kaikki nuoria. Te olette samanikäinen kuin minun sihteerineitini joka 3½ vuotta minua palveltuaan yhtäkkiä minut jätti kun makasin kuukausi määriä sairaalassa.
Me olimme väkevässä julkisessa rakkaussuhteessa jota ei häirinnyt nk. laillinen aamen. Juuri naisen suostumuksellaan elimme kuten elimme.
Voisitteko siis ajatella tulemista meille, joilla on näin poikkeukselliset olo- ja perhesuhteet? Minäkin voisin rakastua Teihin kuten häneenkin, jota nyt kärsien kaipaan enkä ehkä kohtaisikaan vastarakkautta. Mitä siitä sitten tulisi?
-- Muuten - pyydätte 12 tuh. silloin kun toiset tyytyvät 10 tuhanteen. No ei se niin iso asia ole. Olisiko mahdollista saada valokuvanne?
-- Tällaisena kirje pitäkää omana pikku salaisuutena. Tervehtien.

On mielenkiintoista käydä läpi rakkaan läheisen jäämistöä. Kirjeitä, kortteja, valokuvia, klassikko-, hartaus- ja runokirjoja, käsitöitä. Paljon valmista, jotain keskeneräistä, kaipuuta ja sitten tällainen korpikirjailija. Nelisivuinen kirje Turjanlinnasta sekä "yksityissihteerille" omistettu Ryysyrannan Jooseppi ystäviltä. En tiedä, työskentelikö isotätini Iki-Kiannon palveluksessa vaiko ei. Ehkä hän sai nauraa kirjeelle sydämensä kyllyydestä, ehkä pohti asiaa vakavasti. Mielenkiintoinen pieni sivujuonne suvussani, luultavasti pieni ja tavanomainen askel Kiannon värikkäässä elämässä.

Mies, joka nimesi lapsensa muun muassa Otso Tähtivaloksi, Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkaksi, Sorjo Uolevi Sotaprinssiksi sekä Marjatta Iltatähdeksi ei ainakaan ollut yllätyksetön. Ei siis ihme, että itse hieman yllätyksettömästi liikun nyt Rämsänrannan maisemissa.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Sinun silmäsi ovat auki mutta sokeat.
Sanot itsellesi ettei tätä tapahdu, näin ei käy.
Hetken päästä tämä loppuu. Kaikki katoaa.
Äiti yrittää puhua niille. Hymyillä niille. Vitsailla. Ne täyttävät tuntevan äidin. Teeeeena!

Joyce Carol Oatesin romaani Kosto: rakkaustarina (Otava 2010, ilmestynyt Yhdysvalloissa 2003) pureutuu hirvittävään väkivallantekoon, sen jälkeiseen aikaan ja vaikutuksiin yhdysvaltalaisen köyhälistön keskuudessa. Se käsittelee myös erään lapsuuden liian varhaista loppua sekä panee ihmisen oikeustajun koetukselle. Päästääkö julkinen oikeuslaitos rikolliset liian helpolla ja milloin kosto toisten puolesta on oikeutettua?

Puolessa välissä neljättäkymmenettä käyvä yksinhuoltajaäiti Martine "Teena" Maguire viettää itsenäisyyspäivän iltaa ystäviensä ja tyttäriensä kanssa. Illan kääntyessä yöksi hän päättää, että kaksitoistavuotiaan Bethien on aika mennä nukkumaan ja aikaa säästääkseen menee tyttärensä kanssa kotiin oikotietä pitkin. Kotiin Teena ja Bethie eivät ehdi, vaan puolitutuista naapuruston nuorista miehistä koostuva joukkio ottaa heidät kiinni ja raiskaa Teenan henkihieveriin törkyisen, eritteidenhajuisen venevajan lattialla. Onko miehiä viisi, kuusi vai peräti kahdeksan? Se on uhrin kannalta yksi ja sama. Pieni Bethie todistaa kaikkea piilostaan käsin.

Nuorehko aseista mielihyvää saava, mutta kunniallinen konstaapeli John Dromoor saattuu rikospaikalle ensimmäisten joukossa ja näkee pahoinpidellyn Bethien pyytämässä apua silmät lapsen toiveikkuutta täynnä sekä vajan likaisella lattialla makaavan, tajuttoman ja juuri ja juuri hengissä olevan Teenan. Teena toimitetaan sairaalaan hengityskoneeseen, josta hänet herätetään elämään, josta ei ole paluuta entiseen. Neurologiset vammat, ruhjottu ruumis ja ainainen pelko pitävät hänet henkisesti sirpaleisena. Pahinta on kuitenkin naapuruston suhtautuminen:

Yksi haastatteluista, joka oli repäisty lehdestä oli tungettu sinun kaappiisi koulussa, oli otsikoitu SUREVA ÄITI SYYTTÄÄ TEENAA: KUNNIANLOUKKAUS! Se nainen tuhosi poikani elämän.

Teena ja Bethie saavat niskaansa yhteisön vihat. Jotkut ajattelevat, että Teena sai ansionsa mukaan ja että Bethiekin olisi pitänyt saman tien raiskata ja tappaa. Tämä saa lukijan raivoihinsa melkein vielä enemmän kuin kauhistuttava joukkoraiskaus; Eivätkö Maguiret ole jo kärsineet tarpeeksi? Toki Teenalla oli lyhyt hame ja hän oli vahvassa humalassa tapahtumahetkellä. Toki hän blondasi hiuksiaan ja flirttaili miesten kanssa, mutta mikään, ja on pakko huutaa, MIKÄÄN, ei oikeuta moisen silmittömän väkivallan tekoon. Eikä mikään oikeuta asuinyhteisöä jatkamaan vihanpitoa uhreja kohtaan. Ei, vaikka syytettyinä olisikin oma poika, serkku tai ryyppykaveri. Ei, vaikka heidän vanhempansa, kuten Pickin veljesten, olisivat periaatteessa kunnon väkeä, työtä tekevää ja Jumalaa pelkäävää.

Auta meitä John Dromoor ole kiltti meitä pelottaa kamalasti.

Teenan, Bethien ja selkeät jykevät kasvot omaavien punaniskaraiskaajien rinnalle keskeishenkilöksi ja -toimijaksi nousee poliisi Dromoor, jonka kerronta valottaa myös Bethien mietteitä. Oates hallitsee hyvin myös miehisen toimijan tuskan; Kuinka pienten lasten isä selviää, kun joutuu työssään kohtaamaan niin mielipuolisia asioita ja toisaalta niin herkkiä avunpyyntöjä? Vastaus selviää niin romaanin suomen- kuin englanninkielisessä otsikossa. Kosto: rakkaustarina ja Rape: A Love Story sisältävät erilaisinakin pienen suuren romaanin keskeisimmät ainekset.

Ennen Kostoa olen lukenut Oatesilta vain hänen edellisen suomennetun romaaninsa Haudankaivajan tyttären, joka on tämän kirjavuoteni parhaita lukukokemuksia. Kirjallisesti Kosto: rakkaustarina ei yllä aivan samaan, vaikka onkin eräs vahvimmista teoksista, joihin olen tarttunut. Siinä, missä Haudankaivajan tytär on laaja eepos yhden naisen elämästä eri vuosikymmenten aikana, on Kosto: rakkaustarina pienoisromaani ja sellaisenaan hyvin tiivis ja intensiivinen. Oatesin kieli on samaan aikaan melkein raporttimaista ja silti runollista. Hän kuvailee tapahtumia toisaalta iltapäivälehtimäisesti ja poliisiraporteista lainaten. Toisaalta tarina etenee vaihtelevan fokalisoinnin kautta hyvinkin tajunnanvirtaiseen pelon ja ahdistuksen, vihan ja myös rakkauden kuvaukseen. Sellaiseen kuvaukseen, jonka aikana lukijakin kokee vihaa ja pelkoa toivoen Teenan raiskaajille kaikkea mahdollista pahaa.

Kosto pani minut pohtimaan rooliani lukijana. Olen yleensä analyyttinen lukija - ajatuksissani. Luen kesken olevaa kirjaa yhtä mittaa pohtien samalla, kuinka kirjoittaa kulloinkin kyseessä olevasta kirjasta sana tai pari blogiini. En kuitenkaan koskaan tee muistiinpanoja lukemastani kirjasta. En omista sellaista muistikirjaa, johon kirjaisin mietteitäni kirjoista (muuten kirjoitan muistikirjoihini kaikenlaista), vaan pelaan yleensä taittelemalla kirjan sivuja koirankorville tai kirjaston kirjojen kohdalla liimaamalla post it-lappusia. Tavallisesti myös luen yhtäjaksoisesti vähintään luvun kerrallaan. Luen myös samaan aikaan intensiivisesti ja kuitenkin hieman huolimattomasti, iloisesti.

Oates muutti tavanomaista lukutapaani. Luin edelleen intensiivisesti, ehdottomasti, mutta nyt en voinut aina lukea edes yhtä lukua kerrallaan, kun mielialani heilahtelivat järkytyksestä ja surusta vihaan, kostonhimoon ja - ehkä hieman yllättäen - helpotukseen. Kesken lukemisen oli minun oli pakko sulkea kirja, kävellä levottomasti ympäriinsä ja palata heti kirjan ääreen. Vaikka keskeytin lukemisen, en jättänyt Teenan ja Bethien kokemaa taakseni. Kävelin pienen kierroksen, katsoin ulos ikkunasta tai - syystä tai toisesta, osin varmasti Teena-nimen, White trash-luokan sekä seksuaalisen väkivallan vuoksi - pohdin elokuvaa Boys Don't Cry.

Sillä jos yhdelle naiselle tehdään törkeää väkivaltaa, kaikille naisille tehdään väkivaltaa.

Niin väkevästi Oates kirjoittaa, että hän tulee sanoillaan miltei liiankin liki. Ja hyvä niin. Kosto opetti minulle paljon itsestäni lukijana. Kirjan tärkein sanoma, naisiin, lapsiin tai ylipäätään ihmisiin tai mihinkään luontokappaleisiin kohdistuvan väkivallan vääryyden osoittaminen, on vahva. Kosto: rakkaustarina on rankkuudestaan huolimatta valoisa; Vaikka eheytyminen on vaikeaa eivätkä hirveydet koskaan unohdu, on ainakin osittainen paraneminen mahdollista. Siksi suosittelen tätä kirjaa myös raskaita aiheita pelkääville.

Minkä Oatesin luen seuraavaksi? Minkä sinä luet?

****-

Kosto: rakkaustarinasta ovat omat arvionsa kirjoittaneet ainakin Jori, Leena Lumi, Susa, Sanna sekä Tomomi.

~Tori Amosilla on asiaa~

Lumiviikkoni piti päättyä kauniisti kuvitettuun lastenkirjaan, mutta aloin tänään lukea kirjaa, joka on niin voimakas, etten juuri nyt voi kirjoittaa siitä ihanasta kuvakirjasta. Säästän sen rankemman kirjan  jälkeen. Monet kirjoja tästä blogista hakevat arvaavatkin ehkä, mitä olen lukemassa. Laulaja Tori Amos johdattakoot teidät aihepiiriin.

yes i wore a slinky red thing
does that mean i should spread
for you, your friends
your father, mr ed

it was me and a gun
and a man on my back
but i haven't seen BARBADOS
so i must get out of this
- Me and a Gun -

Silläkin uhalla, että tulen ulos jostain tekstinjulkaisukaapista, niin kerron tuntevani nämä toriaiheet melkein kuin omat taskuni. Rankka, verevä, eksentrinen, kuulas, raikas, keijumainen, hullu, taiteellinen, katebushmainen ja omaperäinen ovat adjektiiveja, jotka on usein liitetty Amosiin. Hän saattaa samassakin kappaleessa laulaa Marilyn Monroesta, paholaisesta, pitsasta ja lomaparatiiseista, mutta osaa myös tiivistää, ilmaista selkeästi ja intensiivisesti. Hyvinkin erilaisten teemojen joukosta Amosin laululyriikoista nousee esiin kolme ylitse muiden:  eri uskonnot (Amos on metodistipapin tytär), tasa-arvo ja ihmisoikeudet (Amos on juuriltaan osin cherokee) sekä naisiin kohdistuva väkivalta.

at least when you cry now
he can't even hear you
when chickens get a taste of your meat
when he sucks you deep
sometimes you're nothing but meat
- Blood Roses -

Seksuaalisen väkivallan uhreja Amos on auttanut paitsi käsittelemällä aihetta lauluissaan ja esiintyessään tarkoituksella provosoivasti, myös eräänä RAINN-järjestön alullepanevana voimana. Suomessa vastaava järjestön on tämä.

Amosin kappaleista, joita olen siteerannut, Blood Roses on monimerkityksellinen, mutta Me and a Gun kertoo laulajattaren omasta elämästä.

Kuvat Googlen kuvahaulla, videot You Tubesta.

~Hannu Hautala & Tuomo-Juhani Tapio: Ensilumi~

Mitäpä miettii lumihiutale korkealla yläilmoissa, kun se leijuu maata kohti, ihan tuntemattomaan.

Tällä viikolla olemme saaneet nauttia marraskuisittain varsin upeasta pakkaslumipeitteestä. Ensilumen huumassa elän kuitenkin edelleen sekä oikean, kunnollisen lumipeitteen että Hannu Hautalan ja Tuomo-Juhani Tapion ensilunta monelta kantilta tarkastelevan teoksen (2009) kanssa.

Suomen kenties kuuluisimman luontokuvaaja Hautalan sekä useita kuvateoksia julkaisseen toimittaja Tapion yhteistyö tuntuu soljuvan saumattomasti. Kuvat ja tekstit rytmittyvät ehjäksi kokonaisuudeksi, kulkien jäniksen ja riekon jäljillä, kuukkelin sahan soinnissa sekä venäläisen Olga-neidin vierailussa. Ensilumi ei unohda myöskään lasten iloa, tietoiskua lumen synnystä eikä vakavaa uhkaa ilmaston lämpenemisestä; Tuleeko lunta laisinkaan? Kuinka pelottavaa olisi, jos ei tulisi.

Kuvat ihastuttavat kaltaistani talven ystävää, se on selvää. Tämä kirja on tehty ja tarkoitettu lumoamaan yleisönsä. Hautalan kuvista ei löydy moitteen sijaa, vain kirjan kansikuvan olisi voinut valita toisin. Hieman suttuisen tilhen sijasta teoksen sisäsivuilta löytyy kuvia, joissa elää jääyö, puhdas hanki, arkanakin esiintyvä ensilumi, oravan uteliaisuus, ketun vilkkaus, kuuran heleys sekä aarniometsän hämärä hiljaisuus, joka tekee luonnosta suorastaan pyhän.

Ensilumesta ei kannata liikaa kirjoittaa, vaan antaa Hautalan kuvien puhua puolestaan. Tiedän säilöväni tätä kirjaa vuodenkiertoaarteenani ja tarttuvani tähän kenties kesälläkin, jos alkutalven kaipuu yllättää. Tätä kirjaa selatessa kaipuu koputtaa mielen sopukoita varmasti vaikka kesken kesäyön.

Selvää on, että Ensilumi kiilaa suosikkieni joukkoon, kun tarkastelen omistamiani valokuva- tai yleisemminkin taidekirjoja. Ykkössuosikin paikkaa pitää kuitenkin edelleen, kenties ikuisesti, tämä maailman ihanin kirja.

Lumi on kaikkien kaveri. (jos joku väittää vastaan, niin hiljaa siellä! ;-))

Ensilumesta on blogissaan kirjoittanut Leena Lumi, joka valitsi teoksen viime vuoden kauneimmaksi kirjaksi.

~Joulujulkaisu voiton tuo~

Lumiviikkoni on jatkunut suotuisasti, tänään on lumen lisäksi mukava pikkupakkanen ja marraskuinen luonto kuin joulun ihmemaa. Ei siis ihme, että kaltaiseni joulufriikin ajatukset ovat jo joulussa. Myönnän leiponeeni jo joulutorttuja, lämmittäneeni glögiä ja tällä viikolla päästin itseni irti antaen itselleni luvan kuunnella joululauluja. Tässä asiassa en voinut enää hillitä itseäni ;)

Niinpä eilinen yllätysarvontanikin sisältää palkintona jouluisen julkaisun. Voittaja saa valita, haluaako hän Natalia Brotheruksen tunnelmallisen valokuvakirjan Joulun kuvia vaiko uusintapainoksen (aikakauslehden malliin) monien rakastamasta Jeanne D'Arc Livingin joulukirjasta. Lisään voittajan pakettiin vielä pienen lisäyllätyksen.

Voittaja ratkesi tällä kertaa tyttäreni jouluestetiikan tajun avulla. Hän selaili Kotivinkin Jouluherkut-lehteä ja valitsi sieltä mielestään kauneimman sivun. Sivun numero oli isompi kuin osallistujien määrä arvonnassani (ja samalla myös pienimmät numerot, kuten sivu 1 eli kansi olisi jäänyt pois eikä sellainen ole sopivaa!), joten mieheni laski vielä oman laskukaavansa mukaisen numeron. Näiden yhteen sovitetuksi tulokseksi tuli numero 6. Kuulostaako siltä, että logiikka on hallussa?

Kun otan pois omat kommenttini, on kuudes kommentoija Teija. Paljon onnea! Otatko yhteyttä ja kerrotko samalla, kumman kirjan haluat, niin laitan postia tulemaan.

Huomenna ja sunnuntaina lupaan kaksi esteettistä iloa tuovaa lumikirjaa. Ja toivon lumen pysyvän maassa ensi viikollakin.

Näihin talvisiin, melkein jouluisiin, tunnelmiin.

~Toislumen lumoissa~

(edit x2 päivitin oikeat linkit videoihin)

Eihän minun lumiteemaviikkoni ehtinyt kuin hieman yli puoleen, kun viime yöntä ja tänään (koko ajan!) kauan odotettu toislumi saapui eteläiseen Suomeen. Ensilumen saimme kolmisen viikkoa sitten, hassun vajaan sentin, mutta tänään kaikki on ihanasti toisin.

Minulle lumen tulo on aina iso asia, osaan edelleen kokea ensilumen kuin pieni lapsi ja vanhan suosikkisarjani Gilmoren tyttöjen Lorelei Gilmoren tavoin haistan lumisateen tulon ennen ensimmäistä hiutaletta. Voitte siis arvata, että heräsin tänään onnellisena (vaikka olin nukkunut vain viisi tuntia) ja lähdin ulkoilemaan hoitokoirani kanssa talviseen lumihämärän satuun.

Talvisatua löysin myös musiikista. Koska asioiden päättäminen on minulle vaikeaa, en osannut valita kahdesta talvisesta laulusta. Linkitän tänne molemmat. Menkää tänne, jos haluatte
kauniin suloisen ja hieman naiivin talvisadun

ja tänne, jos parempi vaihtoehto on
kaunis, hyytävä, klassinen talvisatu

Kummasta kappaleesta pidätte enemmän? Kaikkien tähän pikkukysymykseen vastanneiden kesken arvon jotain pientä talvista huomisen päivän aikana. Itse pidän molemmista, tietenkin.

Lumoavaa, sadunomaista lumipäivää kaikille!

~Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta~

Äidinkielen sijaisopettaja Ella Amanda Milana lukee oppilaan kirjoittamaa esseetä Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta ja hermostuu; Kaikki keskeiset asiat ovat aivan väärin! Esseen mukaan Sonja ampuu Raskolnikovia sydämeen ja Raskolnikov itse mukamas kuristaa koronkiskurieukon rautalangalla. Nuori sijaisopettaja suuntaa kirjastoon, josta löytää muitakin viallisia, kuin kirjaruton tai kirjasukupuolitaudin vaivaamia kirjoja.

Lumiteemaviikkoni ensimmäinen kirja, Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta pitää sisällään kiehtovan tarinan lumeen kaivetuissa koloissa saalistavan, näätäeläimen nimeä kantavan kirjailija Laura Lumikon perustamasta Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seurasta. Lumisella vuodenajalla on keskeinen sijansa kirjassa, joka kietoi minut monitasoisiin pauloihinsa heti alusta lähtien.

Romaanin keskeishenkilö on täydellisesti kaartuvat huulet ja vialliset munasarjat omaava tutkijanurasta haaveileva sijaisopettaja Ella Milana. Julkaistuaan novellinsa Jäniksenselän Sanomissa hän saa kutsun kansanmytologiaa hyödyntävillä Otuksela-lastenkirjoillaan maailmanmaineeseen nousseen Laura Lumikon perustamaan kirjailijoiden seuraan. Kaikki seuran jäsenet ovat menestyskirjailijoita, jotka ovat lapsuudestaan saakka olleen Laura Lumikon kirjoittajaoppilaita. Ellan on tarkoitus tavata Laura Lumikko sekä yhdeksän kirjallisen seuran jäsentä Lumikon metsän siimeksessä sijaitsevassa talossa, jossa järjestetään hienot juhlat. Juuri kun Laura Lumikko ja Ella ovat kohtaamaisillaan talon sisärappusilla juhlaväen katsoessa, katoaa kirjailijatar kuin taikaiskusta. Kukaan ei koskaan löydä Laura Lumikkoa tai hänen ruumistaan.

Jäniksenselkäläisten kirjailijoiden seura toimii omilla ehdoillaan. Kuka tahansa seuran jäsen voi haastaa toisensa Laura Lumikon laatimaan Peliin, jossa toiselta voi kysyä mitä vain. Vastaamista kutsutaan vuotamiseksi. Jos haastettu kieltäytyy osallistumasta, menettää hän jäsenyytensä Seurassa ikuisiksi ajoiksi. Peli ei tuota kertomuksia, vaan materiaalia kertomuksiin. Yleensä haastaminen tapahtuu ilta- tai yöaikaan sitten, että joku kirjailija murtautuu toisen taloon tai kapuaa (aina) yläkerrassa sijaitsevaan makuuhuoneeseen vaivalloisesti ensin puuhun kiiveten. Ella keksii hieman omaperäisemmän keinon halutessaan saada kirjailija Martti Talvivaaran vuotamaan. Myös kirjastonhoitaja ja kirjailija Ingrid Kissala - kuin kaksi eri henkilöä samassa kehossa - sekä kuuluisana tieteiskirjailijana Arne C. Ahlqvistina tunnetuksi tullut perheenäiti Aura Jokinen vuotavat Ellalle ja vuodattavat tätä.

Nainen oli nimittäin sanonut: Oikein mukavaa saada seuraan uusi kymmenes jäsen. Suomen kielen ammattilaisena Ella tietysti olisi sijoittanut pilkun sanojen "uusi" ja "kymmenes" väliin. Ilman tauolla tai painotuksella ilmaistua pilkkua toteamus tarkoitti käytännössä sitä, että puhujasta oli mukavaa saasa Seuraan uusi kymmenes jäsen aiemman kymmennen jäsenen tilalle.

Laura Lumikon katoaminen on suuri mysteeri, mutta kenties vielä salaperäisempää on Seuran tuntemattoman, edesmenneen kymmenennen jäsenen olemassaolo. Kuka on muutamissa vanhoissa valokuvissa näkyvä poika, jonka muistikirjaan viitataan kerroten sen vaikuttaneen itse kunkin kirjailijan tuotantoon? Miksi pojan, joka todistettavasti kuoli lapsena, lahjakkuus, persoona ja kuolintapa on vaiettu kokonaan? Kirjaa lukiessa ja Seuran jäsenten vuotaessa tuli sellainen olo kuin lisätietoa arvoitukseen löytyisi seuraavilta sivuilta, mutta sitten mukaan tuleekin uusia ihmissuhteita, Ella Milanan kuollut isä, paikallislehden arkistoja, kirjailija Talvimaan pihalla majailevat koiralaumat sekä valkoinen Renault, joka vahingoittumana on päätynyt ruostumaan tiettömän metsän keskellä kuin muurahaisten polkuja pitkin.

Jääskeläisen romaanissa on niin monia ulottuvuuksia ja kerroksia, että niitä on vaikea lähteä analyyttisesti purkamaan. Sanotaanko, että mukaan mahtuu kirjallisen salaseuran ja Pelin ohella paljon ruumiillisuutta esimerksi Martti Talvimaan ylensyönnin, näytelmäkirjailija Toivon Holmin rajujen ja eritteidentäyteisten nussimismuistojen  sekä Ella Milanan munasarjavian muodossa. Mukana on myös metaforia, epäluotettavuutta, menneisyyden salaisuuksia, kirjallisia viitteitä, lapsuusmuistoja sekä  pimeyden ja valon, unen ja todellisuuden kiehtovaa sekoittumista:

Etupiha oli täynnä koiria. Kaksi niistä rähisi toisilleen, sitten toinen alistui ja tilanne rauhoittui. Hän laski, että yksin rappusten edessä istui seitsemän koiraa. Kun yksi niistä nousi ja käveli pois, tilalle tuli kaksi muuta. Koiria oli lisää kinosten takana, roskapöntön luona, muurin varjossa. -- Hän oli kerran nähnyt paljastavan unen. Siinä solmiokaulainen saksanpaimenkoira oli vaatinut nähtäväkseen kaikki hänen henkilökohtaiset paperinsa.

Pitkälti kyse on myös siitä, onko kukaan niin omaperäinen kuin kuvittelee olevansa. Jääskeläinen pohtii sitä, mistä kirjailijat saavat sysäyksen kirjojensa aiheilla. Jääskeläisen itsensä on pakko omistaa taikakynä tai -tietokone. Lumikko ja yhdeksän muuta sisältää intertekstuaalisia viittauksia lukuisiin maagis-realistisiin kirjoihin sekä salaseuroja käsitteleviin teoksiin. Ainakin Garcia Marguez, Allende, Tartt ja Liisa Ihmemaassa pyörivät mielessäni. Otuksela-kirjojen Kaarnakoppura muistuttaa minua Onnen linnan Pärnä-Kopsasta. Mielleyhtymä ei ehkä ole kaukaa haettu, sillä Ilmari Vainion lastennäytelmän Liisan tavoin Ella liikkuu unen ja toden rajamailla eräänlaisena valittuna henkilönä.

Vaikka viittauksia muihin kirjoihin on,  ovat viittauksen vihjeinä piilossa kirjallisen unikuvien alla. Jääskeläinen kirjoittaa aivan omannäköistään tekstiä, joka kietoo pauloihinsa. Näköharhat ovat totta, uni kertoo totuuden ja mytologisen kartoituksen tekeminen on kodeissa yhtä tavallista kuin omassa maailmassani ilmalämpöpumpun asennuttaminen. Jääskeläinen kunnioittaa hellästi myös Kai Laitisen Suomalaisen kirjallisuuden historiaa, joka on tuttu kaikille (kaltaisilleni) 1990-luvulla (ja varmasti aikaisemminkin) kirjallisuutta opiskelleille. Laura Lumikon ohella jokainen Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuran jäsen mainitaan kirjassa.

Rakkaat otukset, joskus meidän sallitaan kokea ihmeellisiä asioita ja päästä paikkoihin, joista emme olisi osanneet uneksiakaan. Vain sellainen, joka ei ole kaikesta mitään oppinut, kuvittelee saavansa pitää löytämänsä asiat ikuisesti.

Näin kirjoitti Laura Lumikko viimeiseksi jääneessään Otuksela-kirjassa. Ja toden totta, Jääskeläinen sallii lukijansa kokea ihmeellisiä asioita. Kirja, jossa aivan yht'äkkiä alkaa sataa lunta kirjaston sisällä, on minulle täydellinen. Kerroin kerran aikaisemmin olevani hengästynyt ja iloinen luettuani silloin käsilläni olleen kirjan. Niin kävi nytkin. Jopa uniini saakka tullut sekä ruokani kypsymistä häirinnyt Lumikko ja yhdeksän muuta pitää sisällään kaikki sellaiset elementit, joista kirjassa pidän.

****½

~Talviunia ja -uria~

Tänään suljen yhden oven, lomailen ja joulukuussa palaan vanhaan, mutta silti niin kovin uuteen. Mietin kirjoittamista sekä ennen kaikkea sitä, että osaanko enää. Olen samaan aikaan riehakkaan onnellinen ja äärettömän melankolinen.

Aamun sumuinen sää sopii mielentilaani, mutta tällä viikolla vietän blogissani teemaviikkoa, jonka aikana toivon/loitsin/pyydän (miten vain) lunta. Viikon kaikki päivitykset, olipa kyse kirjoista, musiikista tai muusta elämänmenosta, tulevat tavalla tai toisella kiertymään lumen ympärille. Kaipaan lunta. Ensi- ja toislumen (josta yläkuvat) olen saanut jo kokea, mutta nyt jalat astuvat taas rapakkoon.

Tähän viime jouluna ottamani tunnelmaan on vielä pitkä matka. Siksi talvi on vielä unta vain, kaunista ja hieman surullista, kuten A.W. Yrjänä orkesterinsa kanssa osoittaa.

~Isänpäiväenteilyä~

Hyvää isänpäivää kaikille isille, tämän blogin kohdalla etenkin muutamalle lukevalle isälle sekä lukevien ihmisten isille! Ja totta kai kaikille muillekin. Ennen kaikkea onnellista isänpäivää omalle isälleni, joka lukee mieluiten sukututkimus- ja eräkirjoja sekä apelleni, lasteni vaarille, joka iltaisin viihtyy vetävän tarinan äärellä.

Tietenkin isänpäiväonnea myös omalle miehelleni, joka tulee huomenna aamulla saamaan lasten päiväkodissa tekemät lahjat sekä päivänsankarina kaiken muun hyvän ohella myös Vihreitä kuulia, joita hän voisi syödä vaikka puoli kiloa kerrallaan - toisin kuin minä, joka pidän makeisista vain suklaasta (hän on lisäksi salmiakki-ihmisiä, minulta puuttuu salmiakkigeeni). Econ Ruusun nimen ja Tolkienin Tarun Sormusten herrasta lempikirjoikseen mainitsema mieheni saa vielä erikoisonnitteluna erään yhteisen suosikkikappaleemme, maailman vahvimman rakkauslaulun muodossa. Hyvää isänpäivää, J!

Ensi viikolla kaikkien päivitysteni aiheet tulevat kiertymään yhden teeman ympärille. Ehkä.

~Tuleva hienorouva muistelee lapsuuttaan~

Sain Allulta hauskan haasteen ja kahden vakavasävyisen kirjan jälkeen on aika heittäytyä hetkeksi lapsuusmuistoihin. Tämä haaste on vapaasti napattavissa mukaan.

1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen "Mikä sinusta tulee isona?"
Halusin tulla opettajaksi tai kirjailijaksi, mikä herätti naurua luokkatovereissani. No, ei minusta tullut kumpaakaan (ainakaan vielä ;-)), mutta olen työkseni opettanut ja kirjoittanut.

2. Mitkä olivat  sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?
Tietenkin Aku Ankka. Pidin etenkin taskukirjoista, joista suosikkejani olivat "Aku Taikaviitta" sekä "Mikki Hiiren kuuma kesä", joka toi tietoisuuteeni Tsingis Khanin ja Mongolian arot (oikeasti!). Hammaslääkärissä luin Nakke Nakuttajaa ja televisiosta seurasin Pätkistä, etenkin Smurffeja.

3. Lempileikkejäsi?
Barbit tarzaneina joulukuusessa. Joulukuusi sopi hyvin viidakoksi ja vanhempieni vaatehuoneen hyllyt kerrostaloksi. Koululeikki - ne opettamishaaveet taas kerran! Tykkäsin kiipeillä puihin.

4. Mistä urheilusta pidit/harrastit?
Olin kohtalaisen hyvä murtomaahiihdossa (pikkukaupungin koulujen välisten kisojen kolmas palkintosija sekä Muumi-hiihtokoulun diplomi vahvistavat sen), mutta en varsinaisesti harrastanut liikuntaa. Harrastin kuviskerhoa ja partiota. Tietenkin olin myös pieni lukutoukka ja satutäti.

5. Ensimmäinen musiikki-idolisi ?
Jonna Tervomaa, olemme saman ikäisiä. Leningradin matkalla laitoin jalkaani siniset mokkaiset talvisaappaat ja lauloin Minttua ja Villeä hotellihuoneen peilin edessä koko kymmenvuotiaan sieluni kyllyydestä. Yksitoistavuotiaana suosikkini olikin sitten Dingo.

6. Parhaat synttärisi ja miksi?
En muista yksittäisiä, mutta niitä juhlittiin. Hyvä ystäväni oli syntynyt samana yönä kuin minä (mutta eri vuorokauden puolella) ja saimme usein samoja lahjoja koulukavereilta. Koska olin syntynyt kuusi tuntia ystävääni aikaisemmin, juhlimme usein minun synttäreitäni ensin. Siksi minulle lahjat olivat yllätyksiä, hän osasi varautua.

7. Paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?
Pehmoapina silloin, kun olin neljä- tai viisivuotias. Olin toivonut apinaa niin kovasti ja sitten sen sain.

8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?  
Lapsena kuvittelin, että aikuisena kirjoitan kirjaa majakassa. En ole tainnut edes koskaan käydä majakan sisällä. Haluaisin kyllä. Toinen kuvitelmani oli, että minusta tulee hieno rouva ja ajan Mersulla mummolaani maalle turkki ylläni. Turkiksia en kuuna päivänä suostuisi ylleni pukemaan ja siten eläinparkojen kärsimystä edesauttamaan, Mersun sijaan meillä on Volkkari enkä taida sopia hienon rouvan määritelmäänkään, vaikka ihan kunniallinen aikuinen ja rouva minusta kasvoi.

Omistan tämän meemin pikkusiskolleni ja serkulleni, jotka ovat kanssani toisessa kuvassa. Aurinkoinen serkkuni on kuvan pienin, siskoni suloinen tummatukka ja itse tuijotan lenkkareitani. Kuva on otettu omenankukkien aikaan mummolassani Pohjois-Savossa 1980-luvun alussa. Ensimmäisessä kuvassa olen yksivuotias, alin kuva puolestaan tuo varmasti monille muistoja View Master-kiekoista.