Hyvää joulua

 

Jen Beagin: Viileä vaalea

 

Jen Beagin: Viileä vaalea
Otava, Otavan kirjasto 2023
Big Swiss 2023
Suomentanut Maria Lyytinen
396 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Nyt kun Big Swissin ääni täytti koko huoneen, ilma alkoi värähdellä. Greta huomasi, että ilmanpainekin muuttui aavistuksen. Big Swissin olemus valtasi kiistatta koko tilan.

Usein kirjan luettuaan tietää, miten luettu uppoaa omaan makuun:
Rakastin tätä kirjaa!
Eipä nyt ollut ihan minun kirjani, mutta luin kuitenkin.
Vihasin lukemaani, meinasin jättää / jätin kesken.
Tämä teos muistutti, miksi olen lukija.
Ja niin edelleen...

Mutta joskus kohdalle osuu kirja, josta ei oikeastaan tiedä. Ei pysty sanomaan, pitikö vaiko ei, osuiko teos omaan lukumieleen vai oliko se täysin huti. Kesken tällainen kirja ei jää, joten jotain kiehtovaa, vetävää, terävää tai ainutlaatuista siinä on. Lukukokemus hämmentää, vaikkei kirja itsessään ei välttämättä ole kummallinen. Itse asiassa luettu voi olla erinomaista tekstiä.

Kuten yllä olevasta tekstistä ja kuvasta voi päätellä, tarjosi Jen Beaginin romaani Viileä vaalea minulle lukukokemuksen, josta en tiedä, pidinkö kirjasta vaiko en.

En tiedä, vaikka käsissäni oli vallan mehukas romaani: Greta kirjoittaa työkseen puhtaaksi seksuaaliterapeutin asiakkaiden potilaskertomuksia, äänitettyjä keskusteluja terapeutin kanssa. Sveitsiläinen gynekologi Flavia erottuu joukosta ja Greta kiinnostuu hänestä. Sattuman oikusta naiset tapaavat koirapuistossa ja Greta tunnistaa Flavian äänen perusteella. Naisten välille kehittyy suhde, mutta Greta salaa oikean henkilöllisyytensä ja jatkaa kuuntelua. Herkullista!

Beaginin teksti etenee sujuvasti ja Maria Lyytisen suomennos on laadukasta luettavaa. Suoran kerronnan rinnalla tarina etenee Gretan kuuleman eli äänilitteraatioiden kautta. Niissä terapeutin potilaat kertovat niin pinnallisia kuin syvällisiä, paikoin kiusallisiakin asioita. Kokonaisuus pitää otteessaan ja kiehtoo vähän sellaiseen tapaan kuin katsoisi värikkään kumipallon pomppimista valosta varjoon, pallon liikettä jostain etäältä ilman että tuota palloa yrittääkään saada kiinni.

Viileä vaalea on mitä vinkein romaani: se on leikkisä ja kuitenkin surumielinen, jopa vakava. Se on hyvällä tavalla hullu muttei varsinaisesti  hauska tai rakastettava. Se on oudosti houkuttava ja ehdottoman koukuttava. Kuulostaa todella hyvältä, eikö? Silti romaani ei ollut ihan minun juttuni, mikä on minulle edelleen mysteeri – yhtä kiehtova kuin Beaginin kirjakin.

Jennifer Egan: Manhattan Beach

 

Jennifer Egan: Manhattan Beach
Tammi, Keltainen kirjasto 2018
Manhattan Beach 2017
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Jussi Kaakinen
564 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Koska olisi sallittua tietää se, mitä hän jo tiesi? Tai milloin hän voisi unohtaa sen? 

Mitä kirjaa olette lukeneet kauan, ehkä jopa vuosia? Itselläni esimerkiksi Umberto Econ Ruusun nimi on ollut kesken jo vuodesta 2000, mutta ei mennä nyt siihen... (En varmaan koskaan saa luettua Ruusun nimeä loppuun, vaikka Econ tieteellisiä tekstejä olen lukenut jonkin verran.)

Hieman lyhyemmän ajan kesken oli Jennifer Eganin Manhattan Beach, jonka ostin muistaakseni melko pian sen ilmestymisen jälkeen eli viitisen vuotta sitten. Aloitin romaanin suurella innolla ja pääsinkin sen imuun, jostain syytä lukeminen keskeytyi, ehkä joku muu ja sitten useita muita kirjoja tuli väliin. Koetin aina toisinaan jatkaa Eganin teoksen parissa, mutta alkupuolen kerronnallinen taika oli kadonnut. Kunnes tänä vuonna palasin Manhattan Beachin äärelle ja aloitin sen alusta.

Manhattan Beach suorastaan sukeltaa Yhdysvaltain itärannikon, tarkemmin New Yorkin alueen, mafiosojen, liikemiesten ja ay-liikeen maailmaan. Romaanin kehyskertomuksessa nuori Anna Kerrigan vierailee isänsä kanssa Dexter Stylesin omistamassa merenrantahuvilassa. Vaikka Anna on vasta 12-vuotias, ymmärtää hän vierailun merkityksellisyydestä. Vuosia myöhemmin Annan isä on kadonnut, Anna työskentelee telakalla ja elättää äitiään ja vammaista siskoaan. Yökerhossa hän tapaa Dexterin uudelleen sekä oivaltaa paljon isästään ja tämän katoamisesta.

Egan on luonut romaanissaan rikkaan maailman ja kertoo tarinan, joka kietoo lukijan pauloihinsa. Minutkin, aluksi, mutta omaan lukumieleeni Manhattan Beachin tarinalinjat kulkivat ehkä turhankin moneen suuntaan ja paikoin oli kadottaafokuksen tai jonkun, mutta sain kuin sainkin luettua romaanin loppuun. Siitä on kiittäminen teoksen kiehtovaa aihepiiriä, sujuvaa suomennosta ja monipuolisia henkilöhahmoja. Etenkin Anna on työlaisnainen, seikkailijatar, feministi, sisupussi selviytyjä. 

Ja näin pääsin takaisin luetun lumoon. Egan taitaa upeasti myös niin kutsutun suuren amerikkalaisen romaanin, sujuvalukuisen uppoutumiskirjan.

Virginia Woolf: Päiväkirja II

Virginia Woolf: Päiväkirja II
Savukeidas 2015
Suomentanut Ville-Juhani Sutinen
Graafinen suunnittelu Ville Hytönen
432 sivua
Päiväkirjateos

Minä kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa, & siinä kaikki.

Päiväkirjojen lukemisessa on, tietenkin, aina jotain erityisen intiimiä: niiden kirjoittaja on (kenties, ei välttämättä aina) on kirjoittanut ne itselleen, omien tuntojensa ehkä syvimmäksi salaiseksi paikaksi. Merkkihenkilöiden kohdalla ne ovat usein julkaisemisen arvoisia viimeistään sitten, kun aikaa on kulunut tarpeeksi. Virginia Woolf on eittämättä niitä kirjailijoita, jonka minkään tekstin ei kuulu kadota ajan virtaan.

Tänä vuonna otin Woolfin päiväkirjojen ensimmäisen osan hiihtolomalukemiseksi Lontooseen. Kirjoitin tuosta lukuelämyksestä vain Instagramin puolelle, ja jälleen kerran vinkkaankin seuraamaan myös Lumiomena-kirjagramia, sillä monet kirjajutut ilmestyvät sinne nopeammin kuin tänne blogiin. Tekstien mittaakaan ei kannata pelätä, sillä kirjoitan kuta kuinkin samanmittaisia tekstejä kumpaankin kanavaan. Mutta siis, nyt loppuvuonna oli aika lukea Woolfin päiväkirjojen toinen osa, Päiväkirja II. 

Teos sijoittuu vuosien 1920 ja 1924 välille ja sisältää Woolfin arkea. On kuvauksia puutarhasta, silkkimekoista ja säästämisestä. On pohdintoja elämästä, kirjoittamisesta ja myös kritiikistä sekä ympäröivästä maailmasta. Kokonaisuus kuljettaa lukijansa niin Lontooseen kuin Englannin maaseudullekin. Woolf kirjoittaa tarkkaavaisesti, humoristisesti, koskettavasti ja päiväkirjaluonteen vuoksi paikoin fragmentaarisesti. Ajallisesti päiväkirjamerkinnät ovat paikoin tiiviimpiä, toisinaan aukot ovat pidempiä.

Eräs suurimmista Woolf-suosikeistani on romaani Mrs. Dalloway, jonka kirjoittamista ja valmistumista Woolf tässä päiväkirjojensa osassa kuvaa. Hän sanoittaa epävarmuutensa ja onnistumisensa. Lukija saa myös muistuman siitä, että romaanin työnimi oli Tunnit, joka sivumennen sanoen muuten on Michael Cunninghamin upean romaanin nimi, Woolfan on yksi teoksen keskeishenkilöistä.

Päiväkirjasarjan molemmissa osiossa on ollut myös äärimmäisen kiinnostavaa lukea Woolfien seurapiireistä, ihmisistä joiden kanssa he olivat tekemisissä: T. S. Eliot, Bertand Russel ja tietenkin Harold Nicholson ja Vita Sackville-West, joista viimeksi mainitun kanssa Woolfilla oli myöhemmin rakkaussuhde. Kaiken sosiaalisen elämän vastapainoksi Woolfissa on vahva yksinäinen ja melankolinen puolensa. Masennukset oireet hiipivät päiväkirjamerkintöihin – vaivihkaa ja hienovaraisesti.

Kaiken kaikkiaan Päiväkirja II on innostavaa ja jollain tapaa myös rauhoittavaa luettavaa. Iloitsen, että Woolfin päiväkirjoja on julkaistu ainakin viisi osaa. Jatkan niiden parissa taas joskus. Sen verran paljon ihmisiä, paikkoja ja merkityksiä niissä on, että säästellen lukeminen, päiväkirja puolessa vuodessa, tuntuu sopivalta lukutahdilta. Mutta tiedän, että tulen rakastamaan myös noita edessä olevia lukukokemuksia.

Neljä jouluista kirjavinkkiä

 

Yksi vuoden ihanimmista ajoista on joulu. Näin ainakin omalla kohdallani, varmasti monien muidenkin. Siitä ilosta neljä erilaista jouluista kirjaa kirjailijan mukaisessa aakkosjärjestyksessä:

Charles Dickens: Saiturin joulu (Kirjalito 2008, suom. Antti Autio)

Kirja ei ehkä esittelyjä kaipaa, sillä monet tuntevat Ebenezer Scroogen, tuon itsekkään pihistelijän ja nimeään myöten Roope Ankankin esikuvan. Opettavaisessa tarinassa itara Scrooge kohtaa joulun henget - menneen, nykyisen ja tulevan – ja saa tietenkin tärkeän opetuksen, että rakkaus ja anteliaisuus kantavat ilkeyttä ja saituutta paremmin. Tähän klassikkoon voi palata vuosi vuodelta, kaiken kukkuraksi jouluinen Lontoo on tietenkin sadunomaisen lumoava. 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Tammi, Keltainen kirjasto 2023, suom. Kristiina Rikman)

Tästä kirjasta postasin ihan hiljattain. Niin vaikuttunut siitä olen, että poimin sen näiden neljän vinkkini joukkoon. Aiemmassa postauksessani kirjoitin: Keeganin talvinen tarina on täydellinen joulunalusaikaan. Teoksessa kohdallaan on ihan kaikki. "Nämä pienet asiat" on niin kaunis, vahvasti sydänalaa puristava ja toiveikas kirja, että minulta loppuvat sanat.  Näin on, mikä hieno, hieno kirja – ja sellainen, jonka myös voisin lukea uudelleen vaikka vuosi vuodelta.

Sirkka Knuutila, kuvitus Olga Badulina: Rosmariini ja joulutoiveiden arvoitus (Avain 2023)

Kirja kuin joulukalenteri: tarina jatkuu päivän kerrallaan aina joulukuun ensimmäistä aattoon saakka. Rosmariini on tonttutyttö, jolla on tapana päätyä seikkailuihin. Tällä kertaa nippu lasten toivomuskirjeitä on kadonnut! Miten joulupukki nyt osaa toimittaa oikeanlaiset lahjat perille? Kuka on vienyt kirjeet? Neuvokas Rosmariini selvittelee kadonneiden kirjeiden arvoitusta, kohtaa muun muassa kotitonttuja ja menee noidan pakeille. Suloinen ja sopivan jännittävä tarina sopii luettavaksi kenelle tahansa, Olga Badulinan värikylläinen kuvitus on ihastuttavan nostalgista.

Rosmariini on kirja meiltä töistä ja toimin sen kustannustoimittajana. Se oli tietenkin valtava ilo. Kiitos Sirkka ja Olga!

Jenni Multisilta: Umpihangessa alttarille (Otava 2023, ennakkokappale kustantajalta)

Mitä mainioin hyvän mielen romaani! Tällä kertaa onnetar puuttui lukuvalintoihini. Ensiksikin sain kirjasta markkinointikappaleen, sitten vielä yksi kirjagram-tuttavani vinkkasi Multisillan kirjasta minulle, kun kuulutin kaipailevani jotain jouluista luettavaa. Ilman suositusta en ehkä olisi osannut tarttua tähän mainioon kirjaan.

Kirjassa somevaikuttaja Milan on määrä mennä naimisiin jouluna, tiedossa olisi sponsoreita, häävideosarja jne. Mutta sulhanen ei haluakaan mennä naimisiin. Mila suostuttelee nuoruudenihastuksensa Artun esittämään sulhasta. Kaikki ei tietenkään ole tässä, sillä Milan sisko Laura on viimeisillään raskaana ja veli Jesse puolestaan on salannut eronsa. Edessä on monenlaisia käänteitä, sateenkaarevuutta, noloja tilanteita, nasevaa sanailua – ja takuulla paljon jouluista tunnelmaa.

Umpihangessa alttarille oli minulle lajissaan täysosuma: kevyt mutta täydellinen joulukirja, joka naurattaa ja myös koskettaa. Kaiken joulusöpöilyn rinnalla kirjassa on myös vakavia sävyjä. Ja huumoria, joka on aidosti raikasta. Että Slay the Bells vaan!

Ali Smith: Companion Piece

 

Ali Smith: Companion Piece
Penguin Books 2022 (2023 painos)
Kannen maalaus David Hockney: Felled Trees on Woldgate 
240 sivua
Brittiläinen romaani

What I knew was my own absence.
What I sensed, clear as unruined air, was the ghost of a chance, a different presence.

Ali Smith on melkoinen velho kirjailijaksi: tiedostava, sanoilla leikittelevä, moneen suuntaan kurottava ja kaiken keskellä jollakin tavalla myös sydämellinen. Ihastuin Smithin vuodenaikasarjan muutamaan kirjaan: Syksyyn ja Talveen. Jostain syystä minulla on vielä Kevät ja Kesä lukematta. 

Joku aika sitten huomasin kirjan nimeltä Companion Piece, jota pidetään ikään kuin vuodenaikakvartetin jatko-osana tai sisarkirjana. Monikerroksisessa ja paikoin surrealistisessa romaanissa eletään brexitin jälkeisessä Britanniassa, on pandemia-aika. Sandy Gray on keski-ikäinen taiteilija, joka huolehtii sairaalaan joutuneen isänsä koirasta. Sandy saa puhelun vanhalta luokkatoveriltaan, josta ei ole kuullut vuosikymmeniin.

Romaani kieputtaa lukijaansa eri ajoissa ja paikoissa, usein symbolisesti. Tuttuun tapaan Smith käsittelee isoja teemoja, kuten yksinäisyys, pakolaisuus, Englannin ja Irlannin kipeä suhde, covid ja musta surma, taide, sukupuoli, jonnekin kuuluminen – ja kaikki tietenkin kietoutuvat yhteen. 

Smith palkitsee hereillä olevan lukijan enkä ole ihan varma, olinko lukiessani koko ajan sellainen. Voi olla, että englanniksi lukeminen vieraannutti, sillä on aina jollakin tavalla etäännyttävää lukea muulla kuin omalla äidinkielellään. En ehkä saanut ainakaan kaikista surrealismin tasoista, realismissa pysyin mukana helpommin. Toisaalta voi olla onnikin, että luin teoksen sen alkukielellä, sillä Smithin kielellinen leikittely ja älykkyys riemastuttavat aina.

Vaikken ymmärtänyt kaikkea, osaan sanoa että Companion Piece on kantaa ottava ja lämmin kirjallinen kaleidoskooppi, joka avaa näkymiä menneestä tulevaan. Suosittelen sitä kaikille, jotka rakastavat hyvää kirjallisuutta – ja englannin kieltä. <3

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat
Tammi 2023, Keltainen kirjasto
Small Things Like These 2021
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen kuva Robert Gibbins: Dublin Under Snow
116 sivua
Arvostelukappale
Irlantilainen romaani

Ylihuomenna oli jouluaatto. Ehkä laulajat olivat koulukodin tyttöjä. Furlong seisoi hetken kuunnellen ja katsoen kaupunkia. Piipuista nousi savua ja pienet tähdet alkoivat himmetä taivaalla.

Irlanti 1985. Marraskuun tuulet riipivät puut paljaiksi, joen vesi on mustaa kuin portterissa. Ajat ovat monille kovat. Vuosi etenee kohti joulua. Hiili- ja puutavarakauppias Bill Furlong elää ihan mukavaa elämää, parempaa kuin mitä monen muun isättömän pojan kohta olisi voinut olla: hänellä on vaimo ja viisi tytärtä, joulun alla kodissa leivotaan hedelmäkakkua ja tytöt kirjoittavat toiveitaan joulupukille. Varhain eräänä aamuna Furlong toimittaa hiiliä luostariin ja kohtaa siellä nuoren tytön, jonka kohtalo järkyttää häntä. Furlong ei voi jättää asiaa sikseen, ei vaikka lähes kaikki muut kotikaupungissa sulkevat silmänsä ja vaikenevat.

Voi, mitä juuri luin! Moni luettu tulee liki, mutta harva samalla hiljaisella voimalla kuin Claire Keeganin "Nämä pienet asiat".

Luin tarkkaan: jokaisen sanan ja virkkeet, ne ajatukset, joita ei lausuta ääneen ja ne jotka kerrotaan puheen rivien väleissä. Lukiessani aistin talvisen Irlannin (joka muuten on lempimaitani), kohtasin hiilisataman työmiehet ja Furlongien kovin lämmön, omalla tavallani muistin tyttöjen joulutoiveet (olinhan 12-vuotias jouluna 1985), vaistosin epäilyn monien Furlongin läheisten käytössä ja ennen kaikkea kuljin kohti luostaria tietäen sen, minkä Furlongin – sen, minkä Keegan kertoo.

Mutta ihmiset nyt puhuivat kaikenlaista – ei niistä puheista pitänyt uskoa puoliakaan; huhuista ja ilkeistä juoruista ei kaupungilla tullut pulaa. 

Ja tiesin, että luin mitä upeinta romaania. Kirjaa, joka ei sisällä mitään turhaa, vaan on onnistuneesti tyylikäs ja tunteikas. Ja joka esittää painavan kysymyksen: Miltä kaikelta moni sulkee silmänsä ja kuinka kauan? Luettu sai myös googlaamaan nunnien ylläpitämiä Magdalena-pesuloita ja ensikoteja. Jälleen yksi pikimusta ja pitkä väärintekemisen siivu näennäisten hyväntekijöiden historiassa.

Onneksi on Furlong. Keeganin talvinen tarina on täydellinen joulunalusaikaan ja sellainen, johon voisi palata vuosi vuodelta. Teoksessa kohdallaan on ihan kaikki.  

Nämä pienet asiat on niin kaunis, vahvasti sydänalaa puristava ja toiveikas kirja, että minulta loppuvat sanat. <3  

Aion lukea Keeganilta kaiken!



P. S. Seuraathan Lumiomenaa Instagramissa? Siellä on paljon sellaisiakin kirjajuttuja, joita en ole muistanut siirtää blogiin.

Claire Powell: Yhdessä pöydässä

 

Claire Powell: Yhdessä pöydässä
Atena 2023
At the Table 2022
Suomentanut Heli Naski
Kansi Nico Taylor / Ville Lähteenmäki
331 sivua
Arvostelukappale 
Brittiläinen romaani

"Meidän pöytämme", Gerry ajatteli. He eivät ole käyneet siinä ravintolassa yli kahteenkymmeneen vuoteen, eivät sen jälkeen, kun lapset olivat lapsia. Paluu sinne tänä iltana oli Nicolen idea. Maguireilla ei ole ollut monia perheperinteitä, mutta jonkin aikaa yksi niistä oli illallinen kerran kuussa The Laughing Buddhassa Widmore Roadilla.
Siitä tulee hauskaa! Nicole oli kirjoittanut toisessa viestissä. Mahtavatko he vielä antaa meille lopuksi onnenkeksimme?

Jos kirjassa yhdistyvät Brittein saaret, teräväksi kehuttu perhekuvaus ja asioiden käsittely ruoan ja juoman äärellä, olen kiinnostunut. Lisäksi jotenkin niin herkullisen hupaisa ja kuitenkin traaginen kansi kiinnitti heti huomioni. Claire Powellin "Yhdessä pöydässä" oli luettava!

Ja lukeminen kannatti. Linda ja Gerry Maguiren yli 30 vuotta kestänyt avioliitto päättyy. Avioero on yllätys heidän aikuisille lapsilleen Nicolelle ja Gerrylle. Eron myötä koko perhe alkaa katsella elämäänsä ja toisiaan toisin silmin. Romaanin nimen mukaisesti hajoamassa olevan perheen jäsenet kohtaavat toisiaan pöydän ääressä, joskus isommalla ja toisinaan pienemmällä porukalla: lounaalla, illallisella, lasillisella. Ravintolassa, baarissa, kotona. Kakkua ja viiniä, kanaa pyhäpäivän lounaalla, bileruokaa perunalastuista hummukseen, rasvaisia sormenjälkiä ja kastiketahroja. Keskusteluja, kiirettä, asioiden jakamista, tunteita laidasta laitaan.

Yhdessä pöydässä on tarkkanäköinen romaani perheestä, jonka jokainen jäsen käy läpi myllerryksiä. Kuka etenee elämässään, kuka ottaa askeleita taaksepäin, kenellä on kepeän kuplivaa, kenellä kaikkea muuta -- ja missä hetkissä? Teksti soljuu eteenpäin, kevyt ja kipeä kohtaavat pääosin onnistuneesti. Sanon pääosin, sillä vaikka Powellin romaani on mainiota luettavaa, ei se jätä kovin suurta jälkeä. Ehkä Powell olisi voinut vetää kokonaisuutta enemmän johonkin suuntaan, mutten tiedä olisiko tuon suunnan pitänyt olla vielä humoristisempi tai kepeämpi vai sittenkin painokkaampi. Hieno ja kiinnostava se toki on tällaisenaankin, romaani jota voi suositella hyvinkin erilaisille lukijoille.

Luin kirjan jo pari viikkoa sitten ja huomaan, että tätä kirjoittaessani olen jo unohtanut lukemastani paljon. Mutta tärkeimmät muistan: Lontoon, jonka paikkoja mainitaan romaanissa niin paljon että iskee sekä ikävä että huvittuneisuus. Ja sen, että elämä koostuu sekä kyynelistä että hymynkareesta suunpielestä.


P.S. Eikö olekin ihastuttava kahvikattaus? Kävin muutama viikko sitten Loviisassa ja löysin tieni Tuhannen tuskan kahvilaan. Aion palata joskus uudelleen, niin Loviisaan kuin tuonne hurmaavaan kahvilaankin.

Édouard Louis: Muutos: metodi

 

Édouard Louis: Muutos: metodi
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
Changer : méthode 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Perttu Lämsä
265 sivua
Ranskalainen autofiktio

Pitääkö tarina kertoa sinulle alusta alkaen? Kasvoin ympäristössä, joka torjui kaiken mitä olin, ja tuntui epäreilulta - tätä hoin mielessäni päivät pitkät kuvotukseen asti - tuntui epäreilulta, koska en ollut itse valinnut sitä mitä olin.

Silloin tällöin (oikeastaan aika useinkin, sillä luettavaksi etsii tietenkin lähtökohtaisesti hyviä kirjoja) tulee luettua kirjoja, jotka kirkastavat oman lukijuuden ydintä ja muistuttavat, millainen kirjallisuus osuu tiukimmin omaan makuun (no, monenlainen).

Yksi lukijuuden ytimestä ja erinomaisesta kirjallisuudesta muistuttava teos on Édouard Louisin Muutos: metodi, jota rakastin alusta loppuun. En tietenkään rakastanut sitä, mitä romaani esittää: luokkanousua, ikuista epävarmuutta, häpeää, sitä että ihmisiä jätetään taakse. Mutta rakastin sitä, miten Louis kaikesta kertoo. Miten hänen autofiktionsa on ilmaisultaan tiukasti hiottua ja harkittua ja miten se silti tai juuri siksi osuu lukijan sydämeen niin voimakkaasti.

Mikä kaikki Louisin romaanissa sitten vetoaa? Tietenkin jo mainittu hiottu ja hallittu kerronta. Autofiktio, joka luo samalla kertaa romaanihenkilön että osaltaan rakentaa Louisin kirjailijakuvaa. Kuva, ihmisen kuva, on ristiriitainen ja samalla kovin ymmärrettävä, kokonainen eikä missään nimessä valmis.  

Kustantaja luonnehtii Louisin romaania "kivuliaan rehelliseksi" ja hyvä niin. Muutos: metodi kertoo, millaisen luokkanousun kurjista ja väkivaltaisista oloista lähtenyt Louis on tehnyt. Se kertoo, miten Eddy Bellegueulesta tuli Édouard Louis: maailmanmatkaaja, hyvän kirjallisuuden ja taiteen tuntija, kouluja käynyt. Se kertoo myös satunnaisista kohtaamisista, seksityöstä, ikuisesta häpeästä syntyjään keski- tai ylempiluokkaisten keskuudessa. Se kertoo taakse jätetyistä asioista ja ihmisistä, asioista joista on päästävä eroon.

Ja silti ne seuraavat aina kintereillä, vaikka mitä tekisi ja missä olisi. Luokkatietoinen romaani kysyy: "Onko minut tuomittu toivomaan aina toisenlaista elämää?"

Pysäyttävän hieno Muutos: metodi saa pohtimaan yhteiskunnan rakenteita ja samalla se on kirjallisuutta, joka koskettaa syvältä.

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja
Otava, Otavan kirjasto 2023
空芯手帳 2020
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kannen kuva Seb Agresti
163 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Kuka keittäisi kahvin ja siivoiiasi jäljet, kun tuli vieraita? Kenen puoleen firmassamme piti kääntyä, jos maito loppuisi kesken? Minun haluttiin laativan tarkat ohjeet tietokoneella. Miestyöntekijät neuvottelivat asiasta poissa ollessani ja päättivät, että suoraan yliopistosta yritykseemme työllistynyt nuori mies saisi kahvitarjoilun kontolleen.
"Yllättävän helppoa!" nuorukainen totesi innostuneesti, kun olin hänen pyynnöstään näyttänyt, miten kahvia laitettiin.
"Niinpä, siksihän sitä sanotaan pikakahviksi."

Kuten kaikki tiedämme, tasa-arvo ei toteudu kaikilla työpaikoilla. On monenlaista syrjintää: näkyvää ja tietoista, rakenteissa olevaa, piilotettua. Emi Yagin romaanissa Tyhjyyspäiväkirja 34-vuotias Shibata työskentelee paperirullien kartonkihylsyjä valmistavan yrityksen toimistossa. Hän on koulutettu, älykäs, itsenäinen nainen, joka kuitenkin jaostonsa ainoana huolehtii siitä, että kaikilla on kahvia, ja siivoaa kahvikupit pois. Kukaan ei muu ei koskaan auta tai huomaa. Shibata tekee paljon ylimääräistä, koska on nainen. Kunnes erään kerran hän keksii ilmoittaa olevansa raskaana. Pieni, nopea valhe saa aikaan muutoksia työpaikalla. Ja sitten Shibatan vatsa alkaa oikeastikin kasvaa.

Yagin romaani on tiivis, samalla kertaa tavalla kevyt ja painava. Sen keveys syntyy nopealukuisuudesta, raskausviikkojen mukaisesti (Shibata merkitsee kaiken tunnollisesti äitiyssovellukseen) etenevä romaani koostuu melko lyhyistä luvuista. Myös aihe on näennäisen leikkisä, mutta kaikkea keveyttä kehystää harmauden paino. Tuo paino lähestyy Shibataaa ja lukijaa niin työpaikan kuin muun yhteiskunnan käytänteissä sekä Shibatan lähipiirin ihmisissä ja hänen omassa yksinäisyydessään. Hienosti realismista kohti surrealismia taipuva romaani käsittelee siis isoja teemoja.

"Tarvitsiko maailma tosiaan moista määrää pahviputkia..."

Tyhjyyspäiväkirja on eittämättä raikas ja omalla tavallaan ravisteleva. Lukijana olisin toivonut tuota ravistelua vieläkin enemmän. En tunne japanilaista yhteiskuntaa, joten voin olla väärässä, mutta minulle Yagin kritisoima sukupuolidikotomia olisi saanut olla laajempikin. Miten kirjan työyhteisössä kohdattaisiin sukupuolten moninaisuus? Tyhjyyspäiväkirjassa kyse on nimenomaan naisen asemasta suhteessa miehiin. Toki johonkin aihe täytyy rajata. Ja eipä silti, monet romaanissa esitetyt asiat ovat universaaleja. Kuka esimerkiksi Suomessa tekee valtaosan metatöistä?

Yagin romaani on niitä teoksia, joita luonnehtimaan sopii usein ylikäytetty ja monitulkintainen adjektiivi "mielenkiintoinen". En tiedä, jääkö Tyhjyyspäiväkirjasta lopulta kovin isoa lukumuistijälkeä. Sen aihepiiri on kuitenkin omaperäinen ja loppu hyvällä tavalla hämmentävä. Tätä kirjoittaessani mietin, että mitä ihmettä luin, mitä romaanissa tapahtui _todella_. Saatanpa lukea kirjan viimeiset luvut vielä uudestaankin.