Elena Ferrante: Tyttären varjo

 

Elena Ferrante: Tyttären varjo

WSOY 2020

La figlia oscura 2006

Suomentanut Helinä Kangas

Kannen kuva Duncan Smith; kansi Martti Ruokonen

175 sivua

Italialainen romaani

Autossa paluumatkalla rauhoituin. Tajusin, etten muistanut tarkasti hetkeä, jolloin olin tehnyt tuon teon, jota nyt pidin lähes koomisena, koomisena siksi, että se oli niin absurdi. Olin kuin tilanteessa, jossa ihminen toteaa hätääntyneen huvittuneena: kappas vain, mitä minulle tapahtui.

Jos kirjasta tehdään elokuva (tai toisin päin, ensin elokuva, tai tietenkin käsikirjoitus, ja siitä kirja), minkä verran ensin luettu tai katsottu vaikuttaa toisen teosmuodon vastaanottamiseen? Kyse ei ole siitä, kumpi teosmuoto olisi parempi (usein kirja on, muttei aina) eikä niitä ole muutenkaan tarvetta asettaa vastakkain. Itse useimmiten luen ensin kirjan, mutta toisinaan käy niin että koen elokuvan aiemmin. Ensin nähty elokuva muokkaa tietenkin sitä, millaisena romaanihenkilöt kokee: minkä näköisiä, missä miljöissä, minkä maalaisina jne.

Elena Ferrante on lempikirjailijoitani, mutta jostain käsittämättömästä syystä luin Tyttären varjon vasta tänä kesänä. Elokuvan näin keväällä 2022. Eipä siis ihme, että päähenkilöllä Ledalla on aina niin taitavan näyttelijän Olivia Colemanin kasvot, italialainen yliopistonopettaja on nyt amerikkalaista esittävä brittinäyttelijä, ja että kirjan Etelä-Italia on silmissäni elokuvan Kreikka. Lukiessani näin koko ajan elokuvan silmissäni, melkein tunsin sen särkyneen ja aistillisen maailman, kaikki kipeät ja ohikiitävät muistot, hämmennyksen, tiheän ja kireänkin tunnelman.

Tyttären varjossa keski-ikäinen yliopistonopettaja Leda kaipaa lepoa ja lähtee lomalle Etelä-Italiaan. Hän on eronnut, ja hänen aikuiset tyttärensä ovat muuttaneet isänsä luo Kanadaan. Lomalla Leda tarkkailee muita ihmisiä, erityisesti äänekästä napolilaisjoukkoa, nuorta äitiä Ninaa ja tämän tytärtä Elenaa. Sitten nukke katoaa. Perhe alkaa etsiä nukkea, Leda selvittelee omia ajatuksiaan niin menneisyyden kuin lomalla tapahtuvan osalta.

Olen luonnoton äiti.

Ferrante on, kuten aina, taitava ihmissuhteiden kuvaaja ja erinomainen ihmisemielen piinallisten tunteiden tulkki. Keskiöön nousee äitiys, naisen oikeus omiin ja helposti tuomittaviin päätöksiin, asioihin jotka eivät ole oikein tai väärin. Läsnä ovat myös luokkakysymykset: akateeminen Leda on eri maailmasta kuin rahvas ja keskenään niin tiiviissä väleissä oleva napolilaisväki - vai onko sittenkään? Romaanin tapahtumissa ja vielä enemmän Ledan sisäisessä maailmassa on kireyttä ja jännitteitä, jotka kuljetta kohti asioiden väistämätöntä kulminoitumista.

Tyttären varjo teki minuun vaikutuksen elokuvana ja niin teki, tietenkin romaaninakin. Ferranten kipeitä perhesuhteita ja päähenkilön muitakin kipukohtia vaikuttavasti käsittelevä ja tiivis romaani on herkkä ja viiltävä, tarkkanäköinen ja kuin kuumeinen uni, psykologisesti monipuolinen, tunteisiin menevä ja hyvällä tavalla hämmentävä.

Kerri Maher: Pariisin kirjakauppias

 

Kerri Maher: Pariisin kirjakauppias
Bazar 2023
The Paris Bookseller 2022
Suomentaneet Laura Kataja ja Mika Tiirinen
390 sivua
Arvostelukappale
Amerikkalainen romaani

Hän oli yllättynyt, ettei hän tuntenut pienintäkään halua julkaista muiden kirjailijoiden teoksia. Shakespeare and Company tulisi olemaan ensisijaisesti kirjakauppa, ja sen jälkeen James Joycen kustantaja. Se riittäisi hänelle enemmän kuin hyvin.

Amerikkalainen kirjakauppa Pariisiisa! Shakespeare and Company on kirjakauppa, jonne monen Pariisiin matkaavan kirjallisuuden ystävän tie käy, itsekin pääsin sinne keväällä 2011. Nykyinen, George Whitmanin 1950-luvulla perustama kauppa sijaitsee eri paikassa kuin alkuperäinen, jonka amerikkalainen Sylvia Beach perusti vuonna 1919. 

Pariisista on pitkä matka Cote d'Azurille, mutta heinäkuussa otin silti mukaani yhdeksi matkakirjakseni Kerri Maherin romaanin Pariisin kirjakauppias. Tempauduin tarinankuljetukseen ja luinkin teoksen melko nopeasti. Se piti otteessaan niin tarinankuljetuksen kuin ennen kaikkea aihepiirinsä osalta. Maherin romaani vie lukijansa paitsi Beachin kauppaan myös elämään, ja koska kyse on biofiktiosta, kutsun tässä postauksessani Beachia nyt etunimellä Sylvia.

Romaanin alussa nuori amerikkalainen Sylvia avaa kauppansa Pariisissa. Kaupasta tulee nopeasti kirjallisen elämän keskus ja siellä kokoontuu väkeä aina Ernst Hemingwaysta Gertude Steineen, mitä kaikkea Maher kuvailee elävästi. Kaikista merkittävistä kokoontumisista ja kirjailijoista merkittävin lienee James Joyce, jonka Ulysses-romaanin kirjoittamisessa Sylvia kannustaa ja lopulta kustantaakin romaanin, johon kukaan muu ei tunnu uskovan.

Pariisin kirjakauppias on paitsi kirja kirjakauppiaasta ja kustantajasta myös queer-romaani, kertomus kokonaisesta "kadotetusta" sukupolvesta ja amerikkalaisesta Pariisissa. Sylvian ja Adrienne Monnier'in suhde kertoo omaa tärkeää tarinaansa niin naisten välisestä rakkaudesta kuin Pariisin intellektuellin väen ilmapiiristä.

Maher kirjoittaa kaikesta tavalla, joka saa lukijankin ikään kuin astumaan menneen ajan Pariisiin ja viettämään aikaa Sylvian kirjakaupan kirjallisissa piireissä. Niin eloisa romaani on, että jos se filmatisoitaisiin, olisi lopputulos parhaillaan rakastettava ja kirjallinen. Näen jo Sylvian pukuun pukeutuvan hahmon, kaikki kirjat ja hyllyt, kaupan avautuvan oven, illalliset, vilkkaat keskustelut, haasteet, surut ja ilot.

Summaten: Pariisin kirjakauppias on vetävä ja viehättävä romaani, josta kannattaa lukea myös kirjailijan loppusanat.

P.S. Asiat yhdistyivät lomallani, tavallaan: olin juuri saanut Maherin romaanin loppuun, kun kävin Matisse-museossa Nizzassa. Näin siellä Matissen Ulyssekseen tekemään kuvitusta, tosin 1930-luvulta, joten Beachin julkaisemasta painoksesta ei ollut kyse. Oli silti merkityksellistä kohdata piirrokset juuri lukukokemuksen jälkeen.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

 

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella
Siltala 2023
Hiver à Sokcho 2016
Suomentanut Anu Partanen
Graafinen suunnittelu Luke Bird / Tuula Mäkiä
148 sivua
Ranskalais-korealainen romaani

"Miksi tuli Sokchoon talvella?"
"Kaipasin rauhaa."
"Valitsit oikean paikan", naurahdin.
Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Ehkä ikävystytin häntä.

Kirjan kansi on yhtä värikäs kuin mitä sen tapahtumapaikan, talvisen Sokchon mielenmaisema velvoo harmaan (ja neonvalojen) eri sävyissä. Koreoiden rajamaisemissa, juuri ja juuri Etelä-Korean puolella sijaitseva Sokcho on talviaikaan hiljainen lomakaupunki. Siellä käy kuitenkin väkeä, kuten kauneusleikkauksista toipuvia naisia tai tällä kertaa ranskalainen sarjakuvataiteilija, joka saapuu hiljaiseen pensionaattiin. Pensionaatissa työskentelevä nuori nainen kiinnostuu sarjakuvapiirtäjästä eikä vähiten siksi, että juuriltaan puoliksi ranskalainen.

Elisa Shua Dusapinin romaani Sokcho talvella on vähäeleinen, konkreettinen ja viitteellinen romaani, jonka hiljaisen pinnan alla on valtavasti tunteita, ihmissuhteiden ristiriitaisuuksia, sukupolvieroja sekä erilaisista odotuksista ja niiden aikaansaamista jännitteistä rakentuvia mielikuvia.

Romaani on samalla kertaa pieni ja suuri, tai oikeammin jopa raskas, kuvaus toiseudesta ja ulkopuolisuudesta niin oman kulttuurin sisällä kuin sen reunoilla ja ulkopuolellakin. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, paljon on rivien välissä: äiti, poikaystävä, sarjakuvataiteilija. sekä erilaisista ja usein ääneen lausumattomista odotuksista, joita ihmisten välillä on.

Dusapinin kerronnassa on sekä symboliikkaa että konkretiaa, jotka molemmat näkyvät esimerkiksi ruokakuvauksissa. Kalatori tuoksuu, ruoanvalmistuksella osoitetaan taituruutta ja valtasuhteita: ruoan valmistaminen ja toisen valmistaman aterian välttely merkitsevät paljon, joko suoraan tai rivien välissä.

Sokcho talvella on hallittu, pieni ja suuri romaani: melankolinen ja tunnelmaltaan pysähtynyt – kuin vuorokaudet talvisessa Sokchossa. Lähtökohtaisesti pidän tällaisista hiljaisista ja hieman omilla raiteillaan kulkevista pienoisromaaneista, joten eipä ihme että ihastuin talviseen Sokchoonkin.

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

 

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
Tammi 1955 (v. 2001 painos)
Bonjour tristesse 1954
Suomentanut Lea Karvonen
131 sivua
Ranskalainen romaani

En vieläkään häpeä näitä helppohintaisia huveja; kun sanon niitä helppohintaisiksi, teen niin vain siksi että muut ovat niin sanoneet. Ennemmin katuisin ja kieltäisin huoleni ja epämääräiset ahdinkoaikani. Huvittelun halu ja onnen kaipuu ovat ainoat selvät luonteenpiirteeni.

Pienen tauon jälkeen voi kuvitella ja yrittää: päivittää Lumiomenaa myös tänne blogin puolelle. Ja näin aluksi se käy helpoimmin Kirjagram-postausten tuomisella myös tänne Bloggeriin. Lumiomena-Instaa kannattaa seurata, sillä siellä on monenlaisia kirjajuttuja, "stooreja" ja muutakin.

Ja sieltä on myös tämä postaus, kesämuisto oikeastaan:

Ajattelen pinjamäntyjä, keveyden ja painon vuorottelua, kuvittelen nuoruuden tai oikeammin luen siitä. Etelä-Ranskassa, uimarannalla.

Françoise Saganin maisemissa.

Sagan oli vain 18-vuotias, kun hänen esikoisteoksensa Tervetuloa, ikävä julkaistiin. Tervetuloa, ikävä kuvailee 17-vuotiaan Cécilen kesää Ranskan Rivieralla. Isänsä kanssa kahdestaan asuva Cécile on tottunut vapauteen, tupakointiin ja kokeiluihin poikien kanssa. Isän rakastajattaret vaihtuvat, kunnes kohdalle osuu vanha tuttu Anne, joka tuo mukanaan järjestystä. Kaikki muuttuu, huolettomuus katoaa, Cécile alkaa laatia suunnitelmaa Annen karkottamiseksi.

Ilmaisu on tiivistä mutta paljon kertovaa. Cécilen hahmossaan Sagan havainnoi tarkkanäköisesti ylemmän keskiluokan elämää, mutta antaa myös tietynlaisen harson tai sumun suodattaa asioita lähelle ja kauas. Kyse ei ole vain kuvaus teini-ikäisen tytön kesästä ja mielenmaisemasta, sillä romaanissa on myös dramatiikkaa - voisi sanoa, että melko paljonkin, mutta sitten ajattelen teini-ikäistä kirjailijaa ja päädyn vain ihastelemaan koko romaania. Ja kaikkia niitä sitaatteja, joita teoksesta voisi irrottaa, kuten postaukseni alussa ja nyt vielä tämä:

Sitä paitsi tunnustin auliisti että kuukauden päästä käsitykseni saattaisivat olla jo toiset, sillä mielipiteeni eivät koskaan olleet pitkäaikaisia. Kuinka olisinkaan voinut olla suuri ja luja luonne?

Miten Rakastin Saganin romaania nyt ja olen varma, että jos olisi lukenut sen lukiolaisena, olisi kirjasta voinut tulla yksi ns. elämäni lukukokemuksista. Lämmin suositus kaikille tiiviin ilmaisun ja ranskalaisuuden ystäville.

Brit Bennett: Äidit

 

Brit Bennett: Äidit
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
The Mothers 2016
Suomentanut Maria Lyytinen
Alkuperäiskansi Rachel Willey
297 sivua
Amerikkalainen romaani

Mekin olimme kerran tyttöjä. Niin vaikea kuin sitä onkaan uskoa.

Voi, ei sitä enää huomaa - meidän ruumiimme ovat venyneet ja vanuneet, kasvot ja kaula roikkuvat. Niin käy, kun vanhenee. Joka paikka alkaa painua kuin ruumis siirtyisi lähemmäs sitä, mistä on tullut ja miksi on taas tuleva. Mutta olimme mekin kerran tyttöjä, siispä olemme kaikki rakastaneet mitättömiä miehenretaleita. Ei sitä sen säädyllisemmin voi ilmaista.

Viime kesänä luin Brit Bennettin romaanin Mikä meidät erottaa lähes yhden päivän aikana (päivä kului matkustaessa, joten oli mahdollista lukea noin intensiivisesti), mikä kertoo mm. siitä, miten Bennettin kerronta kietoo lukijan pauloihinsa. Nyt luin Bennettin esikoisromaanin Äidit, joka on vähintään yhtä koukuttava kuin Mikä meidät erottaakin. Lukiessa sivut kääntyivät kuin itsestään. Bennett on siis eittämättä tavattoman taitava tarinankertoja.

Ja tarina Äideissä tosiaankin on. Nadia, Aubrey ja Luke ovat afroamerikkalaisia nuoria ja keskenään erilaisia. Nadia on älykäs, vilkas ja omapäinen, pohjoisen yliopistoon hyväksytty tyttö. Aubrey kiltti seurakuntanuori. Luke urheilija, jonka suunnitelmat ovat murskana loukkaantumisen vuoksi. Nadia tulee raskaaksi ja tekee abortin, jonka seuraukset tuntuvat kolmikon elämässä vielä vuosienkin kuluttua. Kenellä on oikeus, velvollisuus, kuka saa puuttua, millä keinoin ja kenen ehdoin?

Äidit on toisaalta kuin young adult -romaani. Sen maailma on nuorten ja nuorten aikuisten, kaikki kivut ja kasvaminen, hölmöt ja ihanat hetket tai hetkessä eläminen, päätökset joihin ei ole helppoja ratkaisuja. Toisaalta sen teemat puhuttelevat minkä tahansa ikäisiä: päätösvalta, naisten oikeudet, kehollisuus, rakkaus, menneisyyden vaikutus myöhempäänkin elämään. Keskiöön nousevat myös kysymykset siitä, kuka määrää ketäkin, mikä on kirkon rooli pienessä yhteisössä ja miten Yhdysvaltain terveydenhuollon maksut jakautuvat. Suomalaislukijana voi olla kiitollinen siitä, että meillä ainakin vielä toistaiseksi nuori voi hakea ja saada terveydenhuoltoa ilmaiseksi tai vähintäänkin lähes ilmaiseksi.

Lukiessani mietin romaanin nimeä, joka voisi yhtä hyvin olla "Tytöt" (sen niminen romaani muuten löytyy ainakin Emma Clinen kirjoittamana). Mutta Äidit on erinomainen nimi, joka viittaa niin sekä siihen, miten jotkut äidit puuttuvat asioihin joihin ei pitäisi että siihen, miten toisilla äidit puuttuvat elämästä kokonaan. Eräänlaisena taustakuorona, vähän kuin antiikin draamoissa, toimii pikkupaikkakunnan äideistä koostuva kertojajoukko, joiden ääni on samalla kaikkitietävä ja kuitenkin monia asioita vain arvaileva. Tämä taustakuoro myös rytmittää romaania rakenteellisesti ja tarjoaa siirtymiä eri hahmojen ja tapahtuma-aikojen välillä.

Kaksi lukemaani Bennettin romaania saavat toivomaan, että kirjailija kirjoittaisi lisää. Tällaista kerronnaltaan vetävää, yhteiskunnallista kirjallisuutta on ilo lukea.

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys
Tammi 2023, Keltainen kirjasto
Un verdor terrible 2020
Suomentanut Antero Tiittula
Kansi Tuomo Parikka
206 sivua
Arvostelukappale
Hollantilais-chileläinen romaani

Ajattelen erästä tärkeintä lukuteorian olettamaa: 

a + b = c

Enkä, tietenkään, ymmärrä siitä mitään. Mutta ilmeisesti ei ymmärrä moni muukaan, sillä Benjamín Labatutin romaanin (onko kirja romaani?) Maailman kauhea vihreys mukaan "tähän päivään mennessä kukaan ei ole pystynyt ymmärtämää sitä".

Labatutin romaanissa on paljon muutakin, mitä en ymmärrä: koko luonnontieteen kieli on minulle vierasta, yhtälöt unohtuneet lukioon muutaman vuosikymmenen taa. Tieteen- ja maailmanhistoria, nimet, paikat, tapahtumat yms. onneksi ovat enemmän tai vähemmän tuttuja, ja niitä kaikkia Maailman kauheassa vihreydessä piisaa myös. Romaanin maailma on hyvin miehinen, kaikki keskeiset tiedemiehet ovat... niin, miehiä. Naiset ovat sivuhenkilöitä, toki niinhän he yleisesti ovat tieteenhistoriankin pääpoluilla.

En tiedä, onko Labatutin teos suoranaisesti romaani, vaikka se sellaisena mainitaan. Se on fiktiota ja faktaa, keksittyä ja todellisuutta. Se on tarinallinen, koko joukko tarinoita, ja kokonaisuus vetää lukijan mukaansa heti alusta alkaen. Alku, Hermann Göringin värjääntyneet varpaankynnet Nürnbergin oikeudenkäynnissä, on kaikkine mainittuine huumausaineineen jokseenkin räjäyttävä - ällistyttävä, lukijan on otettava selvää, mihin tarina tai tarinat vievät. Ja niin eteen tulevat Einstein, Groethendieck ja Schrödinger, kaikkensa antamista matematiikalle, kvanttimekaniikkaa, sodan jälkeisiä, yksityisopetusta, yliopistoja. Älyä, iljettävyyksiä, teorioita, psyykkisiä vaurioita.

Kirjan kansiliepeessä siteerataan mm. The New Yorkerin arvostelua, jossa Maailman kauheaa vihreyttä luonnehditaan "proosatutkielmaksi". Termi tuntuu sopivalta. Labatutin teos on erinomaista proosaa, sellaista jonka sisältö kaiken luonnontieteellisenkin osalta kiehtoo humanistiakin. Se yllättää ja ehkä hämmentääkin, avaa erilaisia näkyjä kuin kirjallinen kaleidoskooppi - tai luin lukumatka Euroopan ja tieteen historiaan, hulluuden ja nerouden rajanpintaan.

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus

Gummerus 2023

Free Love 2022

Suomentanut Marianna Kurtto

318 sivua

Ennakkokappale kustantamosta

Brittiläinen romaani

Jälkikäteen Phyllis yhdisti nuo ensimmäiset viikot pitkäksi venähtäneeseen intiaanikesään, jona valo ja lämpö olivat paksua kuin öljy. Myöhemmin koittivat kirkkaat, kireät ja viileät keskiviikot, joina puut saivat tuulettomallakin säällä tuntea vuodenaikojen vaihtumisen kouraisun, ja ne pudottivat ensimmäiset lehtensä, jotka lojuivat vetelinä ja epäuskottavan näköisinä kaupungin jalkakäytävillä. Phyllisillä kesti kauan myöntää, että suhteeseen Nickyn kanssa voisi liittyä vaikeuksia.

Loppukesäinen ilta vuonna 1967. Lontoolainen esikaupunkialue on unelias, äänet kantautuvat jostain kaukaa, tenniskerholta tai jäiden hölskyntänä drinkkilaseissa. Uneliasta ja vakaata on myös Fischerin perheen elämä: nelikymppisen kotirouvan Phyllisin, ulkoministeriössä työskentelevän Rogerin ja heidän kahden lapsensa, teini-ikäisen älykön Colletten ja 9-vuotiaan Hughin. Tänään päivälliselle on tulossa perheystävien parikymppinen poika Nicky. Ja tämän illan jälkeen kaikki on muuttuva.

Brittiläisen Tessa Hadleyn juuri suomeksi julkaistu Vapaa rakkaus on hieno kuvaus perheestä ja avioliitosta sekä keski-ikäisen naisen riuhtaisusta irti edellä mainituista ja tasaisesta arjesta. Phyllis ei välttämättä ole nainen, joka sai roolin johon ei mahdu – hän kyllä mahtuu siihen oivallisesti, mutkaton ja hyväosainen nainen arts & crafts -tyylisessä talossaan. Silti aina toisinaan ärtymys täyttää hänen mielensä. Ja nyt, satunnainen kosketus Nickyn paidan ohuen kankaan läpi saa hänet värähtämään. Myöhemmin Phyllisin irtiotto on raju ja uskalias – ja paljon muuta.

Nyt maaliskuussa olen kärsinyt jonkinlaisesta lukujumista eivätkä hyvät tai erinomaisetkaan vapaa-ajan lukemiset ole oikein innostaneet. Nyt vihdoin: Kuinka nautittavan romaanin sainkaan lukea! Vapaa rakkaus on juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemista rakastan ehkä eniten: sujuvaa, älykästä kuvausta perhedynamiikasta ja valinnoista, joissa sekä oikea että väärä pakenevat.

Hadleyn romaanissa minua miellyttää kaikki. Lontoolainen miljöö, totta kai. Ja taidokas henkilökuvaus. Phyllis on tietenkin romaanin keskeishahmo, mutta myös esimerkiksi teini-ikäänsä kipuileva Collette on kaikin tavoin uskottava, koskettavakin hahmo (myös omasta lukijapositiostani, kahden teini-ikäisen äitinä). Samoin vahvaa on aikakauden kuvaus, Hadley tavoittaa onnistuneesti 1960-lukulaisen asenneilmapiiri: konventionaalisuudesta pois pyristelemisen, politiikan muuttuvat tuulet, vanhan maailman uneliaisuuden ja uuden sukupolven erilaisen tavan tehdä ja nähdä. Tasoja romaanissa on niin paljon, ettei niitä voi tai kannata yhdessä postauksessa enempää avata. Ihastukseni Hadleyn romaania kohtaan välittyy varmasti näinkin.

Toivottavasti moni lukija löytää Hadleyn romaanin, joka on upea, juuri sopivalla tavalla vetävä ja syvä, otteessaan pitävä ja monikerroksinen. On kuitenkin sanottava, että kansi ei mielestäni tee oikeutta kirjalle tai kerro siitä juuri mitään. Se on vähän harmi, lähtökohtaisesti arvostan aina graafikoiden työtä ja tiedän, että jokaiselle kirjalle pyritään suunnittelemaan kansi, jonka sekä houkuttaa että vie kyseisen teoksen maailmaan.

Hadley on kirjoittanut ainakin kahdeksan romaania, mutta vasta nyt häntä pääsee lukemaan suomeksi. Onneksi edes nyt, sillä ainakin Vapaan rakkauden perusteella Hadley kirjoittaa juuri sellaisia älykkäitä ihmissuhderomaaneja, joissa ihmisyksilön kokemukset ja yhteiskunnan tuulet ovat osa samaa virtaa; joissa arki näyttäytyy yksityiskohtaisena, ihmiskuvaus on tarkkanäköistä ja kerrontaan voi luottaa. Eräs ystäväni vinkkasi, että Hadleyn tuotantoon on viitattu Hampstead-romaaneina, jollaisena The Guardian mainitsee ainakin vuonna 2019 ilmestyneen Late in the Dayn.

Vapaa rakkaus on erinomainen avaus Hadley-suomennoksille (joita toivon lisää, Marianna Kurton käännös on mitä laadukkain). Siinä näkyy, kuinka paljon kaikki, isot ja pienet teot, vaikuttavat niin yksilöön kuin yhteisöön, moneen eri suuntaan. Elämä ei ole yksiselitteistä – ei oikeasti eikä myöskään Hadleyn romaanissa.

P.S. Tessa Hadley(kin) vierailee Helsinki Litissä toukokuussa. Viivyttelin lipppujen ostamisessa ja jäin ilman. Harmittaa, vietävästi. Kunpa myyntiin tulisi lisä- tai peruutuslippuja.

Virginia Woolf: Runoilijan koira

 

Virginia Woolf: Runoilijan koira
Kirjayhtymä 1983
Flush. A Biography 1933
Suomentanut Raija Mattila
Kansi Liisa Holm
109 sivua

Mutta Flush ei ollut mikään tavallinen koira. Se oli vilkas mutta harkitseva, koiramainen mutta tavattoman herkkä myös inhimillisille tunteille. Tällaiseen koiraan makuuhuoneen ilmapiiri vaikutti erityisen voimakkaasti. Emme voi syyttää sitä siitä että sen herkkyys korostui karskimpien ominaisuuksien kustannuksella. On luonnollista että se joka on maannut kreikan kielen sanakirja päänalusenaan alkaa inhota haukkumista ja puremista, pitää kissan vaiteliaisuudesta enemmän kuin koiran suorasukaisuudesta, ja inhimillisestä myötätunnosta enemmän kuin kummastakaan edellisestä.

Oi, Virginia Woolf, yksi suurimmista kirjailijasuosikeistani. Instagramin puolella on menossa mainio lukuhaaste tai kimppaluku, jonka aikana luetaan Woolfia helmi-, maalis- ja huhtikuun aikana. Itse aion lukea mm. Woolfin päiväkirjoja ja ainakin yhden jo aiemmin lukemani romaanin. Helmikuun teemaan sopivasti aloitan kuitenkin pienemmällä fiktiolla: Runoilijan koiralla.

Romaanin (pienoisromaanin?) keskeishenkilö on Flush-niminen cockerspanieli, runoilija Elizabeth Barrett Browningin koira, jonka näkökulmasta valottuu sekä yksityinen että yleinen ympäröivä maailma, Viktorian ajan arvot, älymystöpiirit ja luokkahierarkia.

Koska näkökulma on koiran, on kirja omalla tavallaan hupaisa, jopa irrotteleva. Teos kuljettaa lukijansa 1800-luvun puolivälin Lontooseen ja Firenzeen. Viimeksi mainittu paikka merkitsee melkoista käännettä Flushin muutenkin yllättävän vaiherikkaassa elämässä.

Runoilijan koira lie Woolfia helpoimmasta päästä, tajunnanvirtaisenakin. Teoksen satiirissa on tarkka ja lämmin katse. Mainio pieni kirja, joka ei tietenkään nouse Woof-suosikikseni, mutta omaa runsaasti viehkoa satiiria, tarkkanäköisyyttä ja sydämeen jääviä tassunjälkiä.

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme Gummerus 2023 Our Missing Hearts 2022 Suomentanut Taina Helkamo Kansi Jenni Noponen 247 sivua Arvostelukappale Yhdysvaltalainen romaani

Hän kävi lainaamassa kirjoja joka päivä silloin, kun vielä kirjoitti runoutta. Ennen kuin hänestä tuli vallankumouksen ääni.
Kirjastonhoitaja naurahtaa, ja hänen naurussaan on katkera sävy. Hän sulkee silmänsä ja lausuu melodisesti ulkomuistista.
Kaikki kadonneet sydämemme
Ympäriinsä sirotellut, itävät toisaalla.

Amerikkalainen kulttuuri täytyy säilyttää, vaikka lakien avulla. Kaikki epäisänmaallinen on epäilyttävää ja rangaistavaa. Erityisesti aasialaistaustaisia vainotaan. Lapsia pakkosiirretään pois vanhempiensa luota, kirjastoista on poistettu kirjoja.

Kaksitoistavuotiaan Birdin äiti Margaret Miu on kiinalaisjuurinen amerikkalainen runoilija. Ja yksi kirjailijoista, joiden teoksia ei ole enää saatavilla – eikä äitiä voi enää tavata, hän on jättänyt perheensä kolme vuotta sitten. Birdin isä vaikenee äidistä, jonka runo Kadonneet sydämemme on yksi vastarintaliikkeen symboleista. Äidin teoksiin tuntuu liittyvän myös maanalainen kirjastonhoitajien verkosto.

Taas dystopia, voisin sanoa. Kiinalaisjuurisen amerikkalaiskirjailijan Celeste Ngin tuore, viime vuonna ilmestynyt ja tänä vuonna suomeksi julkaistu, romaani Kadonneet sydämemme kertoo mahdollisesta tulevaisuuden maailmasta, kuten myös tammikuussa lukemani Emily St. John Mandelin teos Asema 11. En välttele dystopioita, mutten myöskään ole lajityyppiin erityisen ihastunut. Siksi onkin (itseni, heh) kannalta kiinnostavaa, miten näiden kirjojen lisäksi katson puolisoni ja esikoiseni kanssa sarjaa Last of Us.

Ngin romaanista kiinnostuin kirjailijan vuoksi. Pidin paljon muutama vuosi sitten julkaistusta romaanista Tulenarkoja asioita, joka tarkkanäköisesti ja viihdyttävästi pureutuu hyväosaisen asuinalueen sosiaalisiin suhteisiin ja yhteiskunnallisiin kerrostumiin. Kadonneet sydämemme on tässä suhteessa osin hyvin erilainen ja paikoin samanlainen: se on dystopiaa eikä kyse ole naapuriyhteisöstä, mutta myös se kuvaa perhettä ja ulkopuolisuuden tunnetta.

Tällä kertaa perhe on hajonnut tai hajotettu, äiti kadonnut, lapsi koetetaan sulauttaa mahdollisimman samanlaiseksi kuin kaikki muutkin. Ympärillä tapahtuu hirvittäviä asioita, ihmiset yrittävät tulla toimeen ja olla osa valtavirtaa. Ngin kerronta tempaisee heti mukaansa tarinaan, jossa pelko ja ennakkoluulot muuttavat kokonaisen valtion toimintatapoja ja lakeja.

Vaikka romaanin sydän (!) on vakava, on se osin myös aikuisten satu. Birdin matka äitiä etsimässä noudattaa kuin saduista tuttua kaavaa: vaarat ja avustajat, kulkeminen, löytäminen. Ng luo taianomaisia maailmoja: synkeitä ja hetkittäin kauniita holvikaarineen ja korkealta avautuvine näkymineen. Paikoin kerronnassa elää suorastaan dickensläinen henki. Myös kirjasto on sivistyksen ja sananvapauden tyyssija: huimaavan paljon, loputtomasti kirjoja – kunnes huomaa, että kirjoja on poistettu, että että riveihin on jäänyt aukkoja kuin puuttuvia hampaita.

Kadonneet sydämemme on dystopia ja lukuromaani, koukuttava ja aiheestaan huolimatta myös viihdyttävä teos, jonka ytimessä ovat sanojen valta, perhesiteet sekä tärkeys toimia oikeamielisyyden ja demokratian puolesta.

Audre Lorde: Sister Outsider

 

Audre Lorde: Sister Outsider. Esseitä ja puheita

Kosmos 2022

Sister Outsider. Essays and Speeches 1984

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Kannen kuva Jack Mitchell

289 sivua

Amerikkalainen kirjoituskokoelma

Mustat lapset on kasvatettava amerikassa taistelijoiksi, jotta he selviävät. Selviytyäkseen heidän on myös opittava tunnistamaan vihollisen monet kasvot. Lesboparien Mustilla lapsilla on etulyöntiasema, koska he oppivat jo varhain, että sortoa tapahtuu monissa eri muodoissa, eikä niistä yhdelläkään ole tekemistä oman arvonsa kanssa.

Tinkimätön. Jos Audre Lorden esseitä ja puheita sisältävää teosta Sister Outsider kuvailisi yhdellä sanalla, olisi sana ehdottomasti tuo: tinkimätön. Lorde itse on todellinen sister outsider: mustaihoinen, lesbo, valkoihoisen juutalaisnaisen puoliso, kahden lapsen (joista toinen poika) äiti.

Viime vuonna suomeksi ilmestynyt tekstikokoelma onkin erinomaisesti nimetty. Teos sisältää 15 esseetä ja puhetta, joissa Lorde ottaa tiukasti kantaa muun muassa rotuun, sukupuoleen, seksismiin, vanhemmuuteen ja vähemmistöjen asemaan. Feministisen kirjallisuuden klassikoksi luonnehdittu kirja on julkaistu alkujaan lähes 40 vuotta sitten, mutta se on edelleen pääosin täyttä asiaa. 

Pääosin, sillä osa tekstistä on kuitenkin (ja tietenkin) aikansa kuvaa. Esimerkiksi – tai noh, ainoaksi esimerkiksi – voi nostaa esseen Huomioita Venäjän-matkalta, jossa Lorde kertoo vierailustaan Neuvostoliitossa. Hän katsoo kaikkea koko lailla haltioituneena ja tuntuu kokevan, että mustalla lesbolla on helpompaa Neuvostoliitossa kuin Yhdysvalloissa. Essee saakin kohottelemaan kulmakarvoja etenkin tänä maailmanaikana, mutta tuskinpa Neuvostoliitossakaan ihmisoikeusasiat sen kummemmalla tolalla olivat. 

Tuota aloitusesseetä lukuun ottamatta Sister Outsiderin kirjoitukset ovat edelleenkin ajankohtaisia, ja hyvin kirjoitettuja. Lorde ei pelkää ottaa kantaa suuriin asioihin, joista keskeisimmät ovat rotu ja lesbous. Hän kirjoittaa myös kapitalistisesta sorrosta ja instituutiosta, jonka lakkauttamista vaatii. Lorde nostaa esiin myös vihan toisia kohtaan, niin rotujen välillä kuin esimerkiksi muistien naisten toisiinsa kohdistuva vihan, mutta toisaalta myös lojaalisuuden. Nämä kaikki ovat vain pieniä poimintoja siitä tärkeästä runsaudensarvesta, joka Sister Outsider on.

Olisi typerää uskoa, ettei prosessi olisi pitkä ja vaikea. On itsemurha olla uskomatta, että se ei ole mahdollinen.

Lorden tyyli on suora mutta rauhallinen ja perusteltu. Lukeminen on sekä nautittavaa että ajatuksia antavaa, mikä esseekokoelmissa on ilo. Lorden sanat tekevätkin vaikutuksen. Ja mikä tärkeintä, Sister Outsiderin kirkkain ydin on omanarvontunto, joka johdattaa kohti toivoa. Teos on täyttä, tinkimätöntä asiaa, jonka sisäistäjät voivat ottaa askeleita kohti aitoa muutosta:

Forward Ever, Backward Never on enemmän kuin rohkaiseva iskulause.