Kim Thúy: Ru

Kim Thúy: Ru
Gummerus 2019
Ru 2009
Suomentanut Marja Luoma
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti
144 sivua
Arvostelukappale
Vietnamilais-kanadalainen romaani

Kukaan ei saa koskaan tietää vaaleanpunaisen rannerenkaan oikeaa tarinaa sen jälkeen, kun akryylimuovi on hajonnut tomuksi, sen jälkeen kun vuosia on kulunut tuhatmäärin ja satoja kerrostumia on syntynyt, sillä nyt on kulunut vasta kolmekymmentä vuotta, ja silti tunnistan meidät vain palasista, arvista, valonvälähdykstä.

Ru. Miten pieni sana, kuinka monia merkityksiä: vietnamin kielessä sana tarkoittaa kehtolaulua, ranskassa taas puroa tai virtaamista. Kehtolaulu tuudittaa ja lohduttaa, virtaavia asioita ovat esimerkiksi kyyneleet, veri tai raha. Näin kertoo kanadalaistuneen vietnamilaisen Kim Thúyn omaelämäkerrallisen romaanin Run takakansi.

Esittelyteksti osuu oikeaan. Thúyn teos on toisaalta lohduttava, toisaalta sodan mielettömyyden ja julmuuden näyttävä. Lyhyistä, toisinaan kirkkaista ja toisinaan kuin jostain menneisyyden verhon takaa paljastuvista muistikuvista rakentuva romaani kertoo pakolaisuudesta, sukulaisuudesta, sodasta, lapsuudesta ja aikuisuudesta, perhesiteistä ja vaietuista hetkistä.

Kokonaisuus rakentuu mielenkiintoisesti – tällä kertaa painotan mielenkiintoinen-adjektiivin myönteisiä merkityksiä. Thúyn teksti suorastaan vangitsee lukijansa: lumoaa, hämmästyttää. Teksti versoo vahvoista juurista ja kohoaa korkeammalle ja kauemmas, mutta samalla haaroittuu sitten useiksi oksiksi ja kukinnoiksi. Tai yhtä lailla voisi puhua virtaamisesta: jossain on alkulähde, joka kasvaa moneksi haaraksi, joista yksi virtaa takakannessakin mainittua verta, toinen kyyneleitä, mutta kolmas kirkasta ja pelastavaa vettä. Nämä haarat rakentavat ehjän tarinan, joka liikuttaa, mutta tekee sen tyylitajuisesti vailla imelyyttä.

Siinä määrin tyylitajuista Thúyn teksti on, että se saa pohtimaan sitä, voiko niin rajuista asioista kirjoittaa niin kauniisti. Voi, sillä ilmaisun ilmavuutta ja kauneutta vasten tuska tuntuu voimakkaammalta kuin usein lähtökohdiltaan vimmaisen tekstin kohdalle. Rankat kokemukset ja suurin mahdollinen tuska sanallistuvat niin hyvin. Maisema on kaikille sama, vaikka tuska repii sielua. Tuuli heijaa riisintaimia, vaikka eräskin kirjan äiti menettää tärkeimpänsä. Lukija ei kestä silmät kuivina, mutta samalla ihailee sitä, miten teksti kulkee – tai virtaa.

Teemat risteilevät, nekin hallitun fragmentaarisesti. Thúy pohtii muun muassa kansalaisuutta ja yhteisöllisyyttä, jonnekin kuulumista. Sitä, millaista on paeta, millaista koettaa päästä ja sitten sopeutua uuteen maahan? … minulla ei ollut enää oikeutta esittää vietnamilaista, koska olin menettänyt kansani haavoittuvuuden, epävarmuuden ja pelkotilat. Hän käsittelee myös vanhemmuuden muuttumista, miten eri tavalla Thúyn vanhemmat suhtautuvat lapsenlapsiinsa kuin tyttäreensä. Ja miten sekin, kuten kaikki, liittyy pakolaisuuteen: Olen koskenut oman isäni päätä yhden ainoan kerran. Hän käski minun ottaa tukea päästään, kun minun piti hypätä veneen laidan yli.

Vanhemmuus on yksi romaanin tärkeimmistä teemoista. Jos Thúyn omat lapsuudenkokemukset ovat osin raskaita ja Vietnamin sodan jäljet ikuisia, on äitinä olemisessa paljon sellaista mitä voi kokea vain itselleen. Thúyn pojista nuorempi on autistinen, joten taustalla on paljon kipeyttä, mutta sitäkin enemmän rakkautta: Sen sijaan lapseni ovat opettaneet minulle verbin rakastaa, he ovat antaneet sille merkityksen. Näin äitienpäiväänkin sovittuvia sanoja.

Rakkaus jääkin tämän vaikuttavan romaanin päällimmäiseksi tunteeksi. Niin intensiivinen, kaunis ja pysäyttävä Ru on.

♥

Muualla: Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä.