Michelle Obama: Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani
Otava 2018
Becoming 2018
Suomentanut Ilkka Rekiaro
510 sivua
Kannen kuva: Miller Mobley
Amerikkalainen elämäkerta

Minä suostuin, koska rakastin häntä ja uskoin siihen, mitä hän pystyisi tekemään.

Minä suostuin, vaikka mieltäni painoi tuskallinen ajatus, jota en ollut valmis paljastamaan: minä tuin häntä vaalitaistelussa, mutta epäilin, että häntä ei valittaisi. Hän puhui usein ja tunteikkaasti maamme eripuran sopimisesta, vetoamisesta korkeisiin ihanteisiin, joiden hän uskoi asuvan kaikkien ihmisten sisimmässä. Mutta olin nähnyt tuota eripuraa niin paljon, että se hillitsi omaa toivoani. Barack oli sentään musta mies Amerikassa. En uskonut, että hän voisi voittaa.

On erikoista, miten ihmiselle voi tulla ikävä George W. Bushia. Sitä Yhdysvaltain entistä presidenttiä, jota aikoinaan niin arvosteltiin ja inhottiin. Bill Clintonin jälkeen hän tuntui minustakin huonolta valinnalta. Mutta miten Bush näyttäytyy nyt vanhaa sivistystä omaavana, hyväkäytöksisenä ja demokratiaan uskovana vallanpitäjänä. Kolme vuotta sitten en voinut kuvitellakaan, että näin kävisi. Silloin Yhdysvaltain presidenttinä oli vielä Barack Obama, jonka ensimmäisiä virkaanastujaisia tammikuussa 2009 katsoimme niin suurella riemulla, että silloin hieman yli kolmevuotias esikoisimmekin hyppi ilosta. Obama tuntui tuovan sellaista toivoa, joka säteili tänne pohjolaankin. Kun Obaman toinen presidenttikausi oli menossa viimeistä vuottaan ja uusi vaalikamppailu oli kiivaimmillaan, olin varma että presidentiksi nousee Hillary Clinton. Vaalitulos olikin sitten yhtä voldemortia.

Paitsi Barack Obamaa, seurasin ja ihailin myös hänen vaimoaan, Harvardista juristiksi valmistunutta Michelle Obamaa. Ihailin sitä, miten hyvä puhuja Michelle Obama oli (ja on), kuinka hän ensimmäisen naisen roolinsa puitteissa otti kantaa, ja sitä kuinka läheiseltä Obamien koko perheen välit näyttivät. Nyt kun Barack Obaman presidenttikausi on historiaa, tunnen jonkinlaista kaipuuta, mikä on oikeastaan hassua, koska en ole koskaan edes käynyt Yhdysvalloissa.

Kun tieto Michelle Obaman omaeläkerrasta tuli, kiinnostuin kirjasta heti. En kuitenkaan syöksynyt ostamaan sitä kirjakaupasta, vaan toivoin Minun tarinaani joululahjaksi. Ok, en toivonut, vaan vinkkasin lahjasta ihan suoraan omalle äidilleni. En tiedä, mitä oikeastaan odotin, mutta sain kyllä kaiken.

Michelle Obaman elämäkerta on kirjallisuusmielessä, etenkin rakenteellisesti, tietenkin tyypillinen lajityyppinsä edustaja. Se lähtee liikkeelle varhaisvuosista Chicagossa, kuvailee perhe-elämää, koulunkäyntiä, ystävyyssuhteita ja niin edelleen; etenee opiskeluun, seurusteluun, avioliittoon, perheeseen, työuraan, puolison uraan; kulkee aina vuoteen 2018 saakka. Kronologisesti kulkeva teksti syventyy yksityisiin ja yleisiin asioihin, kuten perheeseen ja politiikkaan. Jos kirja onkin rakenteeltaan tavallinen elämäkerta, ei Michelle Obaman elämä ole tietenkään ns. tavallinen. Rakastavasta, köyhästä ja koulutukseen uskovasta afroamerikkalaisesta perheestä lähtöisin oleva Michelle, omaa sukua Robinson, pääsee huippuyliopistoihin ja kohtaa miehen, josta on tuleva Yhdysvaltain presidentti.

Kertojana Obama on loistava. Kirjasta välittyvät paitsi tapahtumat, myös ja ennen kaikkea tunne: rakkaus, epävarmuus ja myös itsevarmuus, syrjinnän kokemukset, pelot ja toiveet. Kokonaisuus on valoisa, muttei peittele koettua vääryyttä tai kaunoja. Koettu rasismi, Donald Trumpin loukkaavat väitteet, pelko lapsettomuudesta...  Vaikka kirjan taustalla on ollut melkoinen tekijätiimi ja vaikka teoksessa kerrotaan tietenkin ne asiat, jotka halutaan kertoa, välittyy lukijalle jonkinlainen avoimuus ja aitous. Se on tärkeää, lukija löytää kirjasta Michellen äänen.

Mutta äänessä ei ole vain Michelle. Minun tarinani on myös poliittinen kirja. Se kertoo koulutuksen tärkeydestä, naisten ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten oikeudesta ja mahdollisuudesta opiskella ja tavoitella tärkeitä asioita, mutta myös siitä etteivät nämä mahdollisuudet ole itsestäänselvyyksiä. Obama pohtii myös avioliittoa ja sitä, miksi toinen ikään kuin luopuu osin omista urasuunnitelmistaan toisen vuoksi, mutta onneksi tässäkin hän on pystynyt tekemään töitä ja ennen kaikkea saanut äänensä kuulumille monissa tärkeissä asioissa.

Politiikkaa taustoittavat aina ihmiset. Suurimmaksi osaksi Obama kirjoittaa hyvistä ihmisistä, vaikkei unohda hankaliakaan. Heihin kuuluu tietenkin perhe, yhtä lailla Michellen oma lapsuudenperhe kuin hänen puolisonsa ja tyttärensä. On ystäviä, rinnalla kulkevia ja jo tästä maailmasta poistuneita. On Kuningatar Elisabeth, josta Michelle pitää suuresti ja hyvästä syystä (lukekaa kirjasta, minua hymyilyttää kun ajattelen näitä kahta upeaa naista). Niin, ja on Bushit jotka tuntuivat George W:n presidenttikautena konservatiisilta änkyröiltä (ja olivatkin, luulen), mutta näyttävät nyt niin valoisilta: Hänessä [G.W.B.] oli texasilaista jalomielisyyttä, joka tuntui sivuuttavan kaikki poliittiset kaunat. Eihän minulla ole oikeasti ikävä Bushin presidenttikautta, mutta sekin muistuttaa siitä maailmasta, jolloin asiat tehtiin sivistyneesti.

Oikeasti minulla on ikävä Obaman presidenttikautta. Jossain mielikuvissa FLOTUS (First Lady of the United States) ja POTUS (President of the United States) ovat nimenomaan Michelle ja Barack Obama: kävelemässä käsi kädessä, tanssimassa virkaanastujaisiltana, pitämässä toivoa yllä.

Michelle Obaman älykkäästä ja sujuvalukuisesta kirjasta oppii, että aina on toivoa. Kirjan kaunis ja sopivan ylväs lopetus katsoo maailmaa paljon nähneen ihmisin silmin, siellä on: pilkahdus maailmasta sellaisena kuin se voisi olla.

--

Muualla mm. Amma ja Leena.