keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Mikko Kamula: Iso härkä


Mikko Kamula: Iso härkä
Gummerus 2018
Kansi Jenni Noponen
603 sivua
Kotimainen romaani

Tenho juoksi metsän halki. Matalat pensaat ja varvut raapivat hänen jalkojaan, kun hän yritti tavoittaa himmenevää liekkiä. Sitten puut väistyivät ja kelmeä kuunvalo lankesi Tenhon ylle hänen saavuttaessaan rantaheinikon. Keskellä virtaa näkyi pieni saari, jota kohti sininen liekki leijaili. Tenho ei kuitenkaan uskaltanut astua veteen, sillä se oli punaista kuin veri. Hän kuuli takaansa kumean mylväisyn.


Kaikki alkaa Tenhon, tietäjän kykyjä omaavan pojan, unesta: verinen härkä heijastelee uhkaa, ja synkkiä aikoja Tenhon perheelle onkin luvassa. Järkyttävien tapahtumien seurauksena Heiska-veli joutuu lähtemään kauemmas ja Varpu-siskon harteille sälytetään enemmän vastuuta. Huhut tai suoranaiset uutiset tuhoja tekevästä suuresta eläimestä vahvistuvat ja Rautaparran perhe joutuu kohtaamaan voimakkaan vastustajan. Tuonellakin on osansa otettavanaan, sanansa sanottavanaan.
Jotkut kirjat ovat kertakaikkisen nautittavaa luettavaa. Aina nämä kirjat eivät niin sanotusti riko rajoja, ole kokeellisia tai täräytä lukijan kirjallista maailmaa, mutta ne ovat upottavan lukuelämyksen tarjoavia, alati otteessaan pitäviä ja maailmaltaan rikkaita. Reilu vuosi sitten keväällä olin Mikko Kamulan ”Metsän kansa” -kirjasarjan aloitusosan Ikimetsien sydänmailla lumoissa. Lumoutuminen sopiikin mainiosti romaanisarjaan, jossa loitsut, maahiset, karhunhampaat ja ihmisen kulku yliseen tai aliseen ovat osa päähenkilöiden kokemusmaailmaa. Suojauksia tehdään, parat työskentelevät.
Periaatteessa voisin toistaa Ikimetsien sydänmailla -postaustani muutama kuukausi sitten ilmestyneen Ison härän kohdalla, mutta romaani ansaitsee oman nostonsa täällä Lumiomenassa.

Kamulan luoma maailma on siis rikas, mutta tavalla jossa yliluonnollinen on arkipäivää. Uskomusolennot ovat siinä missä pirtti, sauna, rakennettavan Olavinlinnan kivet tai pellavakangas. Toki ne viestivät eri ihmisille eri tavoin: toisilla on synnynnäisiä tietäjän ominaisuuksia, toiset taas kohtaavat – jos kohtaavat – näitä olentoja sattuman kautta elämänsä kriiseissä. Juko Rautaparran perheessä kriisejä riittää, mutta näistä elämää ravistelevista hetkistä Kamula luo raamit koko kirjasarjalle, jossa ei tapahtumia puutu.

Eikä puutu teemojakaan. Näin kunnon tiiliskivessä – ja tiiliskivistä muodostuvassa kokonaisessa kirjasarjassa – kuuluu ollakin. On jännitteitä eri suunnilta tulevien kesken, on sukujen välisiä ristiriitoja, nuoruuden uhmaa, velvoitteita ja oikeuksia. Ähkyä ei silti tule, koska Kamulan teksti on niin sujuvalukuista. Tarina on juonivetoinen, kieli konstailematonta, toinen aikakausi – niin historian kuin ihmisten (melkein) kaiken olemisen suhteen – kiehtova.

Kokonaisuus on siis sekä runsas että sujuva. Iso härkä, kuten Kamulan romaanisarjan edellinenkin osa, on koukuttavaa ja upottavaa luettavaa, jonka parissa sivut kääntyvät kuin huomaamatta – on kuin saisi takaisin jotain lapsuuden lukuahmimisiästä! Fiktiivinen mennyt herää henkiin, folkloreainekset elävät varsin moderneissa (ja siksi samastuttavissa) henkilöissä, uhkia on kaikkialla, nyt etenkin mystisessä härässä, joka on muka niin suuri, että peittää auringon näkyvistä, ja josta maahisetkin varoitteleva. Ja mitä kaikkea tuleman vielä pitääkään! Lopun repliikki jää kaikumaan mieleen – ja odottamaan sarjan kolmatta osaa.

--
Ison härän ovat lukeneet myös muun muassa Amma ja Arja (joilla on keskenään ajoitetut postaukset), Kirsi, Mai ja Maija.

6 kommenttia:

  1. Minä lumouduin sekä Ikimetsien sydänmailla teoksesta, että tästä Isosta härästä 😍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, tämä sarja on mukaansa tempaisevaa luettavaa. :)

      Poista
  2. Kyllä, samaa mieltä! Kamulan kirjat ovat kyllä harvinaisen koukuttavia, niiden elävään maailmaan uppoaa ja alkaa nähdä tapahtumia ympärillään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, todellakin koukuttavia. Mukava uppoutua näihin.

      Poista
  3. Minulla on hurjan ristiriitaiset fiilikset tästä kirjasta, se ensimmäinen kun oli ehkä hieman epätasalaatuinen, ja ylikriittisyyteen taipuvaisena huomasin jatkuvasti kompastuvani pieniin kauneusvirheisiin. :D Silti siinä oli sitä koukuttavuutta, ja paksuuteensa nähden luin sen hurjan nopeasti. Tavallaan tekisi siis mieli antaa vielä toinen mahdollisuus, mutta toisaalta olen ymmärtänyt, että tämä jatkaa varsin uskollisesti samaan tyyliin kuin ensimmäinen osa, joten pelkään, että se viimeistään vie sen pienen taian säikeen, joka itselläni vielä Ikimetsästä on jäljellä.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, kyllä tässä niitä samoja kauneusvirheitä on kuin ensimmäisessäkin osassa. Minä odotan tältä kirjasarjalta ihan silkkaa viihtymistä ja uppoutumista, vanhana fokloristina toki aihepiirikin kiinnostaa. Siksi luen ilolla, vaikka toki tunnistan ne asiat, joista voisi esittää kritiikkiä. Joskus on hyvä vaan solahtaa kirjan maailmaan. :)

      Poista