Kirjavuoden 2017 summaus

Vuosisummauksen aika, taas. Joten pitemmittä puheitta, mutta pitkästi linkkien ristiaallokossa:

Vuoteen mahtui tietenkin monenlaista. Kirjallisina kohokohtinani lukemisen lisäksi ovat olleet muun muassa Baba Lybeckin emännöimä Kirja vieköön! ja tietenkin kirjamessut Turussa ja Helsingissä – miten rakastankaan messujen ihanasti väsyttävää tunnelmaa. Vuoden ehkä hurmaavimman kirjallisuustapahtuman, Helsinki Litin, missasin tänä vuonna aikataulusyistä, mutta ensi keväänä toivon pääseväni taas yleisöksi. Kansallisteatterin bloggariklubille ehdin paristi. Ja yksi upeimmista projekteista, joihin osallistuin, oli Yleisradion 101 kirjaa, jossa oli mukana monia bloggaajia. Itse kirjoitin blogiini Markus Nummen Karkkipäivästä ja Iiris Uurron Ruumiin ikävästä, kävin myös radiossa juttelemassa Kreeta Onkelin Ilosesta talosta. Välissä tein toki kirjatöitäkin. ;)

Blogin suhteen vuosi piti sisällään tutusti kirjoja ja pientä fiilistelyä retkien ja matkojen muodossa. Nyt päättyvänä vuonna reissasin Lontooseen hiihtolomalla (piipahdin myös Harry Potter -studioilla) ja joulun alla, kävin Bad Gasteinissa (ja unimaisemissa) ja Münchenissä ja risteilin Tukholmaan. Tein perheeni kanssa retkiä myös Paavolan tammelle ja Porvooseen Runebergin kotimuseoon (ja lisäksi mm. Suomenlinnaan, Savoon ja Pohjois-Karjalaan, mutta niistä en tainnut blogata). Listasin myös Netflix- ja HBO-vinkkejä (enkä ole vieläkään katsonut uutta Twin Peaksia), tein kamerasyrjähypyn Olympus-käyttäjäksi, mutta palasin pian Canonin pariin, ja aloitin edelleen kesken olevan Kirjamuistojen vuosikymmenet -sarjan (en näköjään ole kovin hyvä haastamaan edes itseäni – noh, jatkan ensi vuonna).

Kirjablogin lukijoita kiinnostanee kuitenkin eniten luetut kirjat. On siis perinteisen vuosilistauksen aika. Tälläkin kertaa listaamatta jää monta kirjaa, minkä vuoksi huomautan etten nytkään välttämättä valitse vuoden parhaita, vaan sellaisia jotka jäivät erityisesti mieleeni. Ja voisin mainita niin monia muitakin. Jonkinlaiset kunniamaininnat kuuluvat ainakin Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivälle, Anni Kytömäen Kivitaskulle, Petina Gappahin Muistojen kirjalle, Hilary Mantelin Vain varjo häälyväiselle ja Charlotte Brontën iki-ihanalle Kotiopettajattaren romaanille. Ja monelle muulle. Instagramistani löytyy myös sellaisia, joita en alla mainitse. Huomautan vielä, että olen parhaillaan lukemassa kahta upeaa romaania, joihin palaan vielä ja jotka molemmat todennäköisesti olisivat päätyneet tälle listalle, jos olisin ehtinyt lukea ne loppuun ja vielä blogatakin niistä. Tammikuu alkaa siis bloggaamisen suhteen hyvillä kirjoilla. ;)

Kun, näin toivon, Blogistanian kirjallisuuspalkintojen aika koittaa hieman myöhemmin, joudun sijoittamaan vuonna 2017 ilmestyneitä paremmuusjärjestykseen. Sitten olen ns. tosipaikan edessä ja mukana oli alla mainittuja kirjoja – tai jotain ihan muuta. Nyt voin vain iloisesti heitellä niitä näitä.

Lumiompun kirjavuoden…

…puhuttelevin romaani on

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Ahavan romaani menee syvälle naisen mieleen, entinen mies jää hänen katseensa kohteeksi, hänen menetyksekseen. Sukupuoli tulee väliin, mikä saa pohtimaan sitä, miten iso osa ihmistä se onkaan. Onko toinen enää sama? Ehkä on, ehkä ei. [--] Menetys, suru, viha, raivo, hiljaisuus: Ahavalla on taito kirjoittaa tunteet auki. Ja kun hän sen tekee, syntyy sekä sanataidetta parhaimmillaan että mitä henkilökohtaisin tarina.

Hupailu puolestaan

Anu Kaaja: Leda

En vieläkään ole varma, mitä Ledasta pidin, mutta:

Leda on kiinnostavasti simppeli ja moninainen. Se on osin kärjistetty ja toisaalta juonekas. Se voisi toimia mainiosti operettina, jos ei ihan oopperana. Sen kepeys peittää alleen vakavuutta, sen puuteriset peruukit saavat rinnalleen paitsi jo mainitun viettelysuunnitelman, myös alhaiseksi nähtyjä asioita, kuten eritteiden kuvausta ja kuolemaakin. [--] Kauniin kuoren ja tarkoituksellisen korean kielen alla sykkii rivo sydän.

Intensiivisin lukukokemus

Rosa Liksom: Everstinna

Syyskuussa oli tällaisin miettein eikä minun tarvitse ottaa sanojani takaisin:
Voiko Everstinna olla koko kirjasyksyn paras romaani? Voi. Tällaisen julistamisessa on toki aina oma vaaransa, joten toteanpa vain kirjan sisältöön monimerkityksellisesti viitaten, että Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.

Palkitsevin oli ehdottomasti

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Kaldmaan teos on toisaalta sukusaaga, joka kulkee menneestä nykyiseen, mutta se on myös kokeellinen romaani, jossa runot, kansanperinne, juonikerronta ja tajunnanvirta, sekä typografialla kertominen vuorottelevat. Suoran kerronnan joukossa on sivuja, joille mahtuu vain sana tai korkeintaan muutama, on pyöreään muotoon aseteltuja lauseita, kaavoja ja tehosteena toimivaa toistoa. [--]  Kaiken Kaldmaa nivoo taianomaisella tavalla romaaniksi, jonka tahdissa lukija paitsi sulkeutuu romaanin ihmeelliseen maaperään, myös hengittää kielen rytmiä, tässä ja nyt, silloin ja kohta.

Tyylikkäin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Kallandin kerronta ei notkahda hetkeksikään. Draaman kaari on täyteläinen, joskin paikoin (syystäkin) kärjistetty. Lauseet kulkevat vaivatta, juoni vetää lukijan mukaansa. Haikea ja kipeä tunnelma lepattelee sydänalassa. Kertojana toimiva Markus muistelee niitä hetkiä, jotka nyt tuntuvat merkityksellisiltä. Markuksen elämän fragmenteista muodostuu ehjä ja kaunis romaani.

Vien sinut kotiin jättää samalla kertaa surullisen ja onnellisen olon, mikä kielii Kallandin romaanin tyyllikkäästi pakahduttavasta voimasta.

Riemukkain

Juha Hurme: Niemi

Miltei 450 sivua ja aikajatkumo maailmankaikkeuden alusta Ruotsin vallan loppuun Suomessa. Hurme tykittää menemään melkoisella vauhdilla, hetkittäin päätä huimaa, mutta kyydissä on helppo pysyä, sillä Hurmeen minäkertoja kuljettaa Niemen tarinaa hauskasti, älykkäästi, koukkuja menneestä tulevaan tarjoten. 

Vaivattomimmin kulkeva

Zadie Smith: Swing Time

Smith kirjoittaa vetävästi ja älykkäästi, mikä on sellainen kirjallinen yhtälö, jota arvostan. Palaan lukemisen iloon: on jotain erityistä uppoutua kirjaan ja lukea sitä nimenomaan lukemisen ilosta, mutta saada siltä paljon muutakin – ihmisen kokoisen suurromaanin.

Syvimpiin vesiin sukeltava

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Vaikka mukana on paljon surullista ja järkyttävääkin, on Pieni elämä suuri rakkaustarina. Rakkaus ei ole romanttista eikä rakkautta ole helppo ottaa vastaan, koska rikki revitty ihminen ei siihen kykene. Kuitenkin kyse on siitä, mikä kaiken kestää ja kärsii

[--]
Mammuttimainen romaani sukeltaa syviin vesiin, joista ei ole poispääsyä, mutta kun veden pintaa katsoo, siellä väreilee myös kohti kurottavaa valoa.

Juurille houkuttavin

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Vanha folkloristi minussa lämpeni heti, samoin tietenkin Kamulan kuvaama savolainen sydänmaa osui sydämeeni. Ja blogissa summaten: 

Kokonaisuus on raikas kuin sateen jälkeinen pihkalta ja sammalelta tuoksuva metsä – aavistuksen eksyttävä ja poluiltaan hetkittäin pitkämatkainen, mutta yhä syvemmälle houkutteleva. Kohti uusia polkuja ja Metsän kansa -sarjan jatko-osaa, siis!

Väärin luettu

Tai ok, mitään kirjoja ei lueta väärin. Nämä kaksi kirjaa ovat kuitenkin sellaisia, joiden hyvyyden tunnistan ja joiden olisin niin kovasti toivonut olevan minun kirjojani. Kummankin kohdalla muutama ulkokirjallinen, blogin ulkopuolelle jäävä asia, vaikutti lukukokemukseen liikaa. Suosittelen molempia romaaneja lämpimästi kenelle tahansa: ne ovat hiottuja kokonaisuuksia, upeaa kieltä, hieman erilaisella tavalla nähtyjä maailmoja.

Katja Kallio: Yön kantaja

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Riipaisevin, täyteläisin

Joyce Carol Oates: Blondi

Vaikka Blondi on järkälemäisen paksu, ei siinä ole mitään liikaa. Kaikki tarpeellinen on kansien välissä, jokainen sivupolku rikastuttaa kokonaisuutta. Marilyn Monroesta kiinnostumattomillekin Blondia voi suositella, sillä Oates luo älykkää, tarkan, kiihkeän, herkkävireisen ja kaikessa niin kokonaisen kuvan naisten ja miesten maailmoista, epätasa-arvosta, julkisuuden kiroista.

Oates kirjoittaa hurjasti ja kiehtovasti: kaikkein yksityisin ja haavoittuvin on paljastettu. Se, millaisena ihminen nähdään on eri asia kuin millaisena hänet tulisi nähdä. Kyse on lopulta siitä, mitä jokainen haluaa ja tarvitsee, siitä mikä on elinehto: olla rakastettu ja arvokas omana itsenään.

Kirja, jota rakastin

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Wilden ainoa romaani on paljon, muttei mitään liikaa. Se on moraalifilosofinen tutkielma ihmismielestä ja narsismista, se on romaani taiteesta, ja se on vielä kauhukertomuskin. Se on - nykytermiä käyttääkseni - spekulatiivista fiktiota hienoimmillaan, nyt luettuna myös historiallinen romaani oman aikansa säännöistä ja odotuksista. Nykykontekstista käsin lopun voi lukea ainakin jossain määrin moralisoivana, mutta kauhistuttava loppu on täydellinen romaanille, sillä turmelusta ei luultavasti voi kukaan ihminen välttää - se vain muuttaa muotoaan kohteensa mukaan. “Ne ovat minun sieluni kasvot.” Kiehtova, varmasti mieleenpainuva tarina vie mukanaan.

♥ 

Mitähän kaikkea vuosi 2018 tuo tullessaan?