Maaliskuu: Rajoja ja elämyksiä

Maaliskuu on aina ollut minulle monenlaisten rajojen kuukausi: miellän sen alkupuolen aina talveksi, mikä johtunee siitä että lapsuusseudullani hiihtolomaa vietetään vasta maaliskuun alussa. Maaliskuun alussa vietän myös syntymäpäivääni, kuun lopussa taas eräs rakkaimmista ystävistäni on juhlavuorossa – ja tähän syntymäpäiviemme väliin mahtuu talven taittuminen kevääksi.

Mutta eivät maaliskuun rajat ole pelkästään vuodenajan vaihtumisen ja syntymäpäivien aikaa. Mieli kirmailee sinne tänne, hieman levottamana ja odottavana, kuten usein juuri nyt. Ja mieli myös kaipaa. Ajatus maaliskuusta rajana sai uuden merkityksensä nyt, kun kirjablogimaailmaa kosketti surullinen uutinen. Lukutoukan kulttuuriblogia pitänyt Krista menehtyi maanantaina sairaskohtaukseen, kertoi hänen äitinsä blogissaan Pihakuiskaajan puutarha. Kirjoja rakastanut, lukemisen ilosta paljon puhunut Krista tuli minullekin blogituttavaksi kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa. Vasta vuosi sitten Jyväskylässä hän haastatteli Ammaa ja minua, ja vasta nyt tässä samassa rajaisessa maaliskuussa, vain muutama viikko sitten, halasin häntä Helsingin Akateemisessa, jossa jaettiin blogistanian kirjallisuuspalkinnot. Mietin nyt, miten hauras elämä on. Miten joku voi olla ja sitten onkin poissa. Toivon, että Kristalla on ikuisesti maailman parhaimpia kirjoja ja paljon valoa. Lähetän Kristan läheisille syvimmät osanottoni.

Blogistanian palkintojen lisäksi maaliskuu sisälsi paljon muitakin menoja – paljon ainakin kaltaiselleni kotona viihtyvälle ihmiselle. Vuosisadan naiset -elokuvan kävin katsomassa muutaman rakkaan ystäväni kanssa. Mike Millsin ohjaana draamakomedia oli lajityyppinsä mukainen: se itketti ja nauratti, sai miettimään sattumaa. 1970-luvulle sijoittuva elokuva ihastutti keskusteluillaan ja roolituksillaan: miten pienesti Anette Bening hahmonsa loi. Hieno elokuva, menkää katsomaan! Ja aivan ihana oli myös Kaunotar ja hirviö, jonka näin yhdessä 11-vuotiaan tyttäreni kanssa. Mielestäni ihmiselokuvaversio oli jopa parempi kuin 1991 valmistunut melko konventionaalinen, vaikka toki komea animaatio. Nyt musikaalina erinomaisesti toimiva elokuva sai Emma Watsonin hahmon myötä pieniä feministisiä kaikuja, ja myös Bellen isän hahmo sai syvyyttä Kevin Klinen roolissa. Lumotun linnan hahmoja esittivät niin ääninä kuin ihmisinäkin muun muassa mainiot Emma Thompson ja sir Ian McKellen.

Elokuvien tarjoaman visuaalisuuden lisäksi nautin myös taiteesta. Rakastan taidemuseoita, mutta olen vähän huono galleriavieras. Nyt kuitenkin kävin Galleria Huudossa Uudenmaankadulla katsomassa Kira Leskisen Sabroso-näyttelyn. Näyttely on valitettavasti jo päättynyt, mutta suosittelen seuraamaan Leskisen uraa. Hän muuten kuvasi nelisen vuotta sitten Hannan ja minun Rivien välissä -kirjan kannenkin.

Teatteriinkin ehdin. Kansallisteatterin Macbeth-sovitus jäi mieleeni osin aika ristiriitaisena. Tuija on kirjoittanut ajatuksiaan niin hyvin, että kehotan lukemaan hänen mietteensä. Teatteri-iltaa edeltävän keskustelun Kansallisteatterin Bloggariklubilla sen sijaan koin innostavana. Teatterin ullakolla WSOY:n kustannustoimittajat Saara Pääkkönen ja Alice Martin, joka on myös arvostamani suomentaja, näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä ja dramaturgi Eva Buchwald valottivat omaa Shakespeare-suhdettaan ja pohtivat muun muassa käännösten ja näytelmien yhteen sovittumista. Keskustelussa todettiin, että Shakespearen näytelmissä näkyy rikkaana koko elämän kirjo, ihmisyyden skaala. Nyt suurella näyttämöllä menevä Macbeth symboloi omaa aikaamme muun muassa oman edun tavoittelussa, pienen näyttämön Richard III puolestaan on tahallisen vanhanaikainen, mutta yhtä lailla ajankohtainen, hauskakin.

Juhlista ihanimpia ovat kirjajuhlat. Töiden puolesta olin iloitsemassa Krista Launosen LAVA – kauhu ja himo -kirjan ilmestymistä Urbansaunassa, joka olikin oiva juhlapaikka. Vaikken työkirjojani periaatteen vuoksi enempää blogissani esittele, kerron että Krista Launosen kirjasta sain monenlaisia oivalluksia, jotka koetan muistaa esimerkiksi mahdollisten tulevien kirjamessuesiintymisten aikaan.

Pieni blogiväsymys on vaivannut, minkä huomannee tästä hieman laiskemmasta bloggaustahdista. Onneksi hyville kirjoille löytyy aina paikkansa. Nyt olen lukemassa rankkaa ja puhuttelevaa kirjapaksukaista, Hanya Yanagiharan Pientä elämää, joka pitää otteessaan, kauhistuttaa ja pakottaa lukemaan vielä sen yhden sivun. Palaan kirjaan täällä blogissa, kunhan olen tuon yli 900-sivuisen romaanin selättänyt.

Niitä hyviä, uusia ja uusia sivuja toivon teille kaikille Lumiompun lukijoillekin. Kevään valoa!