Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
Kannen suunnittelu Päivi Puustinen
301 sivua
Kotimainen romaani

Oliko hänellä itsellään kykyä sellaiseen? Pystyisikö hän koskaan välittämään maailman niin, että joku toinen näkisi saman tai vielä enemmän? Eikö katsomisen hetkeen tiivistynyt kaikki mikä ihmiseen oli siihen mennessä ladattu, kaikki mitä hän kykeni tuntemaan?

Nuori Visa työskentelee iltaisin elokuvateatteri Glorian paikannäyttäjänä. Kun hän näkee elokuvan Vincent van Goghista, hän tietää että maalaaminen on hänen tiensä. Visa pääsee opiskelemaan Vapaaseen taidekouluun ja tutustuu melankoliseen Tapioon sekä tämän itsevarmaan siskoon Helmiin. Vuosien saatossa Visan taiteilijuus vahvistuu ja taiteentekeminen johdattaa hänet Italian Bolognaan ja Venetsiaan muun muassa Giorgio Morandin jäljille. Aika muuttuu ja aika muuttaa: Vuosikymmenet kuluvat, taiteen menneet vuosisadat ja nykyisyys kietoutuvat Visaan yhtä tiiviisti kuin hänen oman elämänsä tapahtumat.

Joel Haahtela on suosikkikirjailijoitani, joten seuraava menee osin metabloggauksen puolelle. En malttanut olla lukematta Haahtelan tuoreimmasta teoksesta Mistä maailmant alkavat kirjoitettuja kritiikkejä ja bloggauksia ennen kuin aloitin romaanin lukemisen. Vastaanotto tuntui pääosin myönteiseltä, mutta ristitiitaiselta: Tutun kirjailijan uusin romaani sisältää huoneita joissa lukijan olo ei ole enää kotoisa, mutta siinä on uuvuttavasti metaforia (Kirja vieköön), hieman sievistelyäkin mutta onneksi myös hengissä pysyvä tarina, eikä romaanissa lähdetä (kunnolla) sivuraiteillekaan. Joillekin romaani oli kuitenkin rakastettava, moneen kertaan uudelleen luettava.

Näiden kirjoitusten perusteella päättelin, että Mistä maailmat alkavat on hyvä, muttei kuitenkaan Haahtelan parhaimmistoa. Arvelin, että tulen (tietenkin) pitämään kirjasta, mutta että se ei tule nousemaan Haahtela-suosikkieni joukkoon. Olin hieman vastakarvainen, viivyttelin kirjan ostamista ja lukemisen aloittamista. Kun sitten aloitin, löysin lumouksen. En heti, mutta pikkuhiljaa innostus ylitti kiinnostuksen.

Mistä maailmat alkavat tuntuu olevan hieman erilaista Haahtelaa, joskin toki kaikki romaanit ovat aina omanlaisiaan. Jonkinlaiseen anonymiteettiin verhoutuva arvoituksellisuus on poissa, tilalla on rakenteeltaan ehjä, tarinankuljetukseltaan selväpiirteinen romaani. Mukana on tuttuakin: tietynlainen etsimistarina, kuvaukset tähtitaivaasta ja lumesta sekä kaupunkien romanttinen kumu, kuten syksyinen Bulevardi, kohtaaminen Rikhardinkadun kirjastossa, piazzan kahviloista kuuluva nauru. Henkilökuvaus on hellää, muttei vailla pientä terävää pippurointia. Kukaan ei voi (onneksi) tietää, mitä kirjailija kirjoittaessaan kokee, mutta Visan tarinasta lukijalle välittyy jonkinlainen kirjoittamisen ilo ja kerronnan vaivattomuus, joiden ansiosta lukeminen on nautittavaa. Haahtela on aina ollut taitava kutomaan lauseita ja löytämään metaforia. Hetkittäin kauneus tahtoo ottaa yliotteen ja pientä komiikkaakin on mukana, mutta kokonaisuus kyllä kantaa.

Mistä maailmat alkavat on myös niitä romaaneja, jotka muistuttavat siitä itsestäänselvyydestä, että lukeminen on aina omakohtaista. Eri kirjailijat puhuttelevat kutakin lukijaa eri tavoin. Haahtelan tuotanto on aina puhutellut minua, antanut mahdollisuuden vajota jonkinlaiseen elämän lempeään melankoliaan, niin kävi nytkin. Itse asiassa Mistä maailmat alkavat lumosi minut vielä hyvin henkilökohtaisella tasolla, Bolognalla, jonne päähenkilö Visa joksikin aikaa muuttaa. Bologna, josta olen blogini alkuaikoina kirjoittanut lyhyesti, on minulle merkityksellinen, jopa yhden elämäni keskeiskäänteen antanut kaupunki. Haahtelan Bologna on todellinen ja fiktiivinen. Vanha keskusta porticoineen herää eloon, kaupungin Pinacoteca tuoksuu mielessäni, ja kun tähtien kaukainen valo tavoitt(aa) heidät siitä, kapealta kadulta Bolognassa, olen jo perillä ja tunnen valtavaa ikävää. Romaani toki jatkuu, tenhovoimaisena taide- ja henkilökuvauksena – ja Italia-kuvaus kaikkinensa on pakahduttavaa, romaanin teemaa kantaen etenkin taiteen osalta: Morandin minimalistinen tarkkuus ja maalausten valo, niiden ikään kuin oleminen, toisaalta Madonna-aihioiden runsaus, miltei ylitarjonta, vanhassa italialaisessa taiteessa.

Onko romaanin täyttymys taiteen kuvauksessa vai Visan kehityskertomuksessa? Jokainen lukija tehkööt omat johtopäätöksensä: taiteen merkitys tekijälleen ja edelleen taiteen kokijalle ovat omakohtaisia. Visalla kaikessa on elämän positiivi ja negatiivi. Luettuani haluaisin, että Visa olisi ollut oikeasti olemassa, jotta voisin mennä katsomaan hänen maalauksiaan. Haahtelan romaani johdattaa onneksi monien muiden taiteentekijöiden jäljille aina Rubensin runsaudesta Sam Vannin abstraktivismiin.

Siinä missä Visa haltioituu näkemästään, haltioiduin minä lukemastani – jälleen. Mistä maailmat alkavat on romaani, jonka tunnelmissa haluan viipyä vielä kauan. Miten ristiriitaista onkaan haluta pitää luettu itsellään ja kuuluttaa silti maailmalle: lukekaa tämä kirja!