Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuola: Replika
Tammi 2016
197 sivua
Kansi Markko Taina
Kustantamosta
Kotimainen romaani


Miten täynnä kuvia ihminen on, miten jokainen kuva, jokainen muisto syö häntä, kalvaa ja kovertaa, Kaivos sanoo suulla joka on täyttä kuparia. Eikä muistoilta voi suojautua, vaan tuskallinen kuva täytyy peittää aina uudella kuvalla. Niin, onko kallisarvoisempaa kykyä kuin kyky unohtaa, sano onko, Kaivos kysyy.

Niin, onko? Voiko asioita piilottaa tai onko parempi tehdä aina uusi ja uusi kuva, uusi esine, uusi tarina, uusi ihminen, replika? Sinikka Vuolan romaanissa Replika muistoista kasvaa omia universumeitaan, sekä lailla lempeyttä että yön pelottavia kuvia, joita ei voi paeta eikä katsella.

Vuolan romaania on vaikea purkaa sanoiksi. Se on tiivis, mutta siinä on paljon teemoja ja erilaisia kertojia. Kertojien joukossa on yksinäinen ja onneton Puuseppä, on Vanhus, on pahan roolin saava Siniparta; On pientä tulitikkutyttöä muistuttava Kerjäjäistyttö, on Äitimuukalainen, ja on Leipuri jonka pitkä ja rosoinen arpi loimottaa syvänpunaisena. Kuolema, hahmona, seuraa kaikkia ja kaikkialle. Kaikki edellä mainitut ovat maiden ja kansallisuuksien rajat ylittäviä arkkityyppejä, eri kulttuureista kerrostunutta kuvastoa. 

Kauneus ja kauhu elävät ja sykkivät molemmat: Ja syliturvassa saamme sanat, oikeat sanat, tällaiset [--] / Minä huusin huutamistani kun vereni söi itsensä, huusin äänetöntä huutoa, sillä paljas kipu oli minussa kaikkialla ja huumasi minut [--].

Replika on melankolinen ja sadunomainen, surrealismissaan unenomainen. Se on romaani, jossa kielen rooli kasvaa vähintään yhtä suureksi kuin kertomus – kertomus, joka ei aukea helposti, joka on yhtä monitulkainen kuin romaanissa usein kerrostuva ajatus: Muistan lopun, en alkua. Sillä alkuja on monta, alun haaroja, tärkeät asiat eivät ala vain kerran vaan yhä uudestaan [--]. Romaani on nimeään mukaillen toisteinen, mutta toisteisuus ei ole monisteista, vaan aina uutta avaavaa, sanoista syntyvää. Replika rakentuu toisteisuudelle, mutta on romaanina uniikki: Vuolan kohdalla voi aidosti puhua kirjallisuudesta, jossa on erilainen ja uudenlainen ääni.

En ole ainoa, joka ajatteli lukiessaan Laura Lindstedin Oneironia. Tekstiluolan Tuomas kirjoittaa, että ”(N)iin kielellisen kuin visuaalisen kerronnan uudistamisensa myötä Replika on minulle tämän vuoden Oneiron, vaikka niissä ei sinänsä juuri yhtäläisyyksiä olekaan”. Juuri näin: Replika ja Oneiron ovat todella erilaiset romaanit – todella-sanaa täytyy painottaa. Kuitenkin molemmat ovat juuri sitä mitä kirjailijat ovat edustaneetkin: mahdollista kirjallisuutta. Kummassakin romaanissa kerronta kulkee omilla ehdoillaan ja omia polkujaan, komeasti. 

Kokonaisuus on metaforinen ja täynnä kulttuuria viittauksia, avoimia ja piilossa olevia merkityksiä runoilijakielistä proosaa. Replikassa tulevaa ei voi ennakoida: aina voi palata menneeseen, mutta tuleva on otettava vastaan sellaisena kuin se annetaan. Vuolan romaania ei voi purkaa liiaksi auki eikä sitä voi – en minä ainakaan – ymmärtää täysin, analysoida puhtaaksi, mikä on samalla kertaa haastavaa ja vapauttavaa. Replika on romaani, jota ei voi vain lukaista, vaan joka ottaa aikansa niin kielen kuin kerronnan tasolla. En tiedä, voiko Replikaa sanoa nautittavaksi luettavaksi – ehkei, ehkä, kyllä; tätä mietin niin että kävin jo lisäämässä sanoja tähän väliin – mutta lumoava se ehdottomasti on.

Sinikka Vuola on kirjoittanut huikean, palkitsevan ja omintakaisen teoksen, vahvan kirjallisen taidonnäytteen.

--

Replikasta on blogattu paljon, lukekaa myös Ompun ja Kaisa Reetan mietteeet.