David Grossman: Sinne missä maa päättyy

David Grossman: Sinne missä maa päättyy
Kustantaja: Otava 2011, Otavan kirjasto
Alkuteos: Isa borahat mi-besora
Suomennos englanninkielisestä käännöksestä: Markku Päkkilä
Sivuja: 677
Israelilainen romaani

Hän kääntyy katsomaan takana kiemurtelevaa autojonoa, joka näyttää miltei juhlavalta, sykähdyttävältä, väriä ja elämää kuhisevalta mahtavalta paraatilta: vanhempia, veljiä, tyttöystäviä, jopa isovanhempia saattamassa rakkaitaan operaatioon, kauden suurtapahtumaan. Jokaisessa autossa istuu nuorimies, ensihedelmä, osana tätä ihmisuhriin päättyvää kevätjuhlaa. Entä sinä itse? Ora kysyy itseltään pisteliäästi. Katso itseäsi, miten siististi ja rauhallisesti sinä saatat omaa poikaasi, melkein ainoaa poikaasi, suuresti rakastettua poikaasi yksityiskuljettajasi Ishmaelin kanssa.

Ora on sydämeltään pakana, joka uskoo pieniin ihmeisiin: jos kolmessa perättäisessä risteyksessä palaa vihreä, jos hän ehtii ottaa pyykit sisään ennen sadetta [--]. Niinpä hän uskoo, että jos äitiä ei voi tavoittaa, pojalle ei voi sattua mitään. Oran pojista toinen, Ofer, on astunut armeijan palvelukseen ja rintamalta on odotettavassa huonoja uutisia. Ora käskee ystäväänsä, arabitaustaista taksikuskia Samia ajamaan sinne missä maa loppuu. Sam puuskahtaa, että hänen maansa oli loppunut jo kauan sitten, mutta ajaa kuitenkin. Nuorena Ora on rakastanut kahta miestä, joista Ilan on poikien isä, mutta vaellukselleen -- pakoon mahdollista todellisuutta -- hän lähtee miehistä toisen, Avramin kanssa.

Israelilaisen David Grossmanin romaani Sinne missä maa päättyy on kertonut äidin ja tämän nuoruudenrakastetun vaelluksesta, ystävyksistä, äidin ja lasten suhteesta, rakkaudesta, sukupolvista sekä Israelista ja Palestiinasta. Romaanin lukemisen traagisuutta lisää se, että pasifistina tunnetun Grossmanin Israelin armeijassa palvellut poika Uri kuoli raketti-iskussa elokuussa 2006. Kuten Ilselän Minna vanhassa blogissaan Juuri tällaista toteaa, tuo fakta kääntää lukijan sydäntä koko romaanin keston ajan. Tai vieläkin kauemmin.

Nimittäin nyt luin kirjan, joka miltei mykistää. Luin Grossmanin romaania hitaasti ja lukemiseen meni liki pari viikkoa. Välissä luin muutakin, mutta Sinne missä maa päättyy ei päästänyt otteestaan. Elin Oran maailmassa, kannoin huolta ja pakenin. Hitaaksi lukemisen teki paitsi aiheen raskaus, ennen kaikkea Grossmanin tapa kertoa. Gossman liikuu eri ajoissa ja eri muistoissa. Hän kertoo, kenen luo joku käveli, mitä puhuttiin ja mitä sota teki ystävyksille. Hän kirjoittaa siitä, miten sanat virtaavat ja kuinka kirjoittaminen pitää turvassa. Hän pohtii Orassa asuvaa syyllisyyttä: mene kotiin, leivo piirakoitasi, odota uutisia. Grossman saa päähenkilönsä ja lukijansa pelkäämään pahinta.

Grossmannin teksti ei solju helposti eikä ole millään tavoin kepeää luettavaa. Kerronnassa on useita tasoja. Paikoin kerronta puuduttaakin, sillä Grossman kuvailee kaikkea laajasti ja vaikka romaanin kaari on yhtenäinen ja komea, mahtuu sivuille fragmentteja ja tyhjäkäyntiä. Ja kuitenkin hän kirjoittaa niin ymmärtävästi, lempeästikin maasta -- tai maista -- ja sen asukkaista. Israel vaikuttaa rehevältä, Oran, Ilanin ja Avramin suhteet muistelemisen arvoisilta.

Vaikutuin niin, etten taida osata sanoa mitään järkevää. Sen tiedän, että sodan mielettömyys, turhuus ja kauheus ovat päällimmäisenä lukijan mielessä ja silti Grossmanin tekstiin mahtuu myös kauneutta ja luottamusta ihmiseen: sotaa ei voi ymmärtää, mutta ihmistä voi. Sinne missä maa päättyy pitää sisällään yhden naisen kokonaisen maailman.