Iida Rauma: Katoamisten kirja

Ohitan jokilaivoja ja jostain kuuluu musiikkia. Mietin, että voisin astella kannelle ja tilata oluen. Ehkä laiva irtaantuisi pengermästä ja seilaisi siltojen ali myötävirtaan, seisoisin kannella ja katselisin ohi lipuvaa rantaa, tuolla menee kortteli, jossa minä ja Sofia asumme, tuolla taidekoulu ja linna. Ehkä muut laivat lähtisivät karkulaisen innoittamina matkaan, ne muodostaisivat kimaltelevan valoketjun, suuntaisivat kohti avomerta. Aamulla Sofia palaisi kotiin ja näkisi tyhjän sängyn, ja ihmiset huomaisivat, ettei enää yksikään alus kellu turhan panttina joessa, minä ja laivat olisimme kadonneet jäljettömiin.

Minne tai mihin kaikkeen ihminen voi kadota? Hävitä ja kadota omasta kodistaan omaehtoisen lähtemisen seurauksena. Hukkua oman muistinsa syövereihin ja kadottaa oman itsensä. On mahdollista kadota rakkaussuhteesta. Voi kadota taiteeseen, työntekoon, unilääkkeisiin, elinikäiseen sairaalakierteeseen, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan. Kympin tytöksi, laitospotilaaksi, albaaniksi tai hulluksi luokitteluunkin katoaa. Iida Rauman huikea esikoinen Katoamisten kirja (Gummerus 2011) nostaa katoamisten monien muotojen ohella esille muitakin puhuttelevia teemoja, kuten henkisen ja fyysisen väkivallan, koulukiusaamisen, alzheimerin, toiseuden, pakolaisuuden, homoseksuaalisuuden sekä vastuun ja vastuuttomuuden kysymykset.

Katoamisten kirjan päähenkilö on öljyväreillä maalaava minä-kertoja, nuori nainen, joka työskentelee laitosapulaisena vanhainkodissa hoivaten dementiapotilaita, nukkuu unilääkkeiden turvin ja pakenee vastuuta omasta itsestään. Hän asuu yhdessä siivoojan töitä tekevän venäjänopiskelijan, teatterissa upeasti laulavan tyttöystävänsä Sofian kanssa. Päähenkilön isä on kadonnut jälkiä jättämättä, lähtenyt kävelylle kartan valkoiselle alueelle. Monta kertaa itsemurhaa yrittänyt äiti pakenee Suomen sisällissodan aikaisten punaisten kohtaloiden tutkimiseen. Turku on syksyinen, kauniin kuulas ja sateisen harmaa. Vanhainkoti, jossa kertoja käy töissä on kolkko ja laitosmainen. Siellä hoitajat ottavat mittaa toisistaan pienin, mutta selkein elein. Vain kosovolainen, menneisyydestään vaikeneva, Zorka on erilainen kuin muut. Zorka tulee uniin saakka.

Rauman romaani kulkee kahdessa ajassa. Nykyhetkessä kertoja kohtaa hoitajia ja vanhuksia työpaikallaan, osallistuu bileisiin, syö unettomuuteensa Tenoxeja, yrittää hakea taidekouluun, loittonee tyttöystävästään ja koko ajan kadottaa myös yhteyden äitiinsä. Preesensissä kerrotussa menneisyydessä hän käy koulua eläen maailmaansa lapsuuden ja aikuisuuden puolivälissä. Hän on koulussa näkymätön ja silti erilainen kuin muut. Koulussa hän pinnaa, saa sopivia arvosanoja ja piirtää aina ja aina vaan koulutoverinsa, hulluksi luokitellun Susannan kuvaa. Kovapintainen Susanna esiintyy myös hänen aikuisikänsä maalauksissa. Lapsuudessa isä on läsnä äitiä enemmän, nykyhetkessä isä on lähtenyt tai kadonnut eikä äiti ole kiinni omassa arjessaan.

Katoaminen ja arkipäivän väkivalta ovat romaanin keskeiset teemat. Vaikka erilaisia väkivallantekoja tulee vastaan niin kertojan lapsuudessa kuin aikuisuudessa, ei Rauma mässäile tai liioittele; Iskut eivät lävähdä vasten lukijan kasvoja eikä verta vuodateta. Silti lukiessa teki mieli puristaa tyynyä tai huutaa siihen. Kiusatuksi joutuminen ruskeiden samettihousujen vuoksi, tyttöjen julmuus koulun pukuhuoneessa, huoraksi nimittely tai se, miten sairaalahenkilökunta herkuttelee kuolleelle vanhukselle kuuluneilla mustikoilla vavahduttaa huomattavasti voimallisemmin kuin vaikkapa hakaaminen. Toki kirjassa on selkeitä fyysisen väkivallan tekojakin, kuten lyömistä tai pakottamista, mutta Rauma kuvailee kaikkea tunnelmien ja kokemusten, pienten muistikuvien kautta. Pahinta ei ole väkivallan hetki, vaan aika ennen ja jälkeen:

Isä tuijottaa eteensä.
"Täytyy vaain toivoa, että olisi semmoinen, joka jaksaa."
"Kaikki ei siis jaksa."
Muovipussi rahisee sylissäni, ja sillä hetkellä pahoinvointi tuntuu oikealta. Isä nyökkää melkein huomaamattomasti. Mietin, ettei väkivalta näytä siltä kuin koulukuraattorin diakuvissa. Se näyttää tältä.

Katoamisten kirja on niin onnistunut kokonaisuus, että esikoisena sille vetävät minun mielessäni vertoja esimerkiksi niinkin erinomaiset romaanit kuin Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä tai Riikka Pulkkisen Raja. Romaaneina nämä kaikki ovat teemoiltaan ja tunnelmaltaan erilaisia, mutta jokainen niistä pitää sisällään lupauksen siitä, että kirjailijasta kuullaan vielä (mikä Itkosen ja Pulkkisen kohdalla on toteutunut upeasti). Itkosen ja Pulkkisen tavoin Rauma näyttäisi lunastavan paikkansa niiden kirjailijoiden joukossa, joiden teokset kestävät aikaa ja pitävät sisällään kehyskertomustaan suurempia ulottuvuuksia.

Kun tartuin Katoamisten kirjaan, rypistin otsaani luettuani kirjan kertovan (myös) runkkaamisesta. Ajattelin, että olemmeko taas tyypillisen suomalaisen esikoiskirjan parissa ja tyylilajin karikossa, rivojen sanojen, seksuaalisten kokeilujen ja eritteiden maailmassa, joka uppoaa jonnekin puhekieliseen dialogiin. Luettuani kirjaa ensimmäiset viitisenkymmentä sivua huomasin olevani väärässä - ja oikeassa. Katoamisten kirjassa on paljon seksuaalisuutta, on itsetyydystä, sormia rakkaansa sisimmässä, muistikuvia liian nuorena nähdystä elokuvasta sekä epäuskoa omiin kuvitelmiinsa. Sormia työnnetään pilluun ehkä aavistuksen liian paljon ja päähenkilöä panettaa aika tavalla. Siinä mielessä Katoamisten kirja on selkeästi sukupolvikirja. Sitä lukiessani huokailin muutaman kerran tätimäiseen sävyyn, että ahaa, taas tätä. Kirjan teema sekä kerronta kantavat kuitenkin huomattavasti tavanomaista ikäkausiromaania laajemmalle säteelle.

Katoamisten kirjassa onkin myös kaikkea muuta. Siinä on tähtien täyttämiä unettomia öitä, huikaisevaa luontokuvausta: harmaana vellovaa merta, tuulen kahahduttamaa kaislikkoa ja huurteeseen peittyneitä ruusupensaita. On arkisia maitotölkkejä, öljyvärituubeja, pianosonaatteja ja kaljapulloja. On unilääkkeitä, likaisia vaatteita, renesanssinaisten kuvilla varustettu sateenvarjo sekä pyöräilyä Turun silloilla. Ennen kaikkea Rauman kerronnassa on vahvaa tunnelmaa, sävykästä kieltä sekä alati läsnä olevaa surumielisyyttä.

Katoamisen kirja on ehyt romaani. Se on samaan aikaan ruma ja paljas sekä kaunis ja täyteläinen kirja. Rauman onnistuu kirjoittaa arkisen likainen yhteen jonkun elämää suuremman kanssa, sovittaa kotimainen yleismaailmallisuuteen. Siksi hänen romaaninsa koskettaa lukijaa ja sen henkilöhahmoihin kiintyy, heistä alkaa välittää. En ole ennustaja, mutta voisin kuvitella Katoamisten kirjan olevan vuoden kotimainen esikoisteos (Katja Kaukosen Odelma lie toinen vaikuttava kirja, sitä en ole vielä lukenut). Siihen mahtuu kaikki eikä mitään liikaa.

Katoamisten kirjasta on kirjoittanut myös Hanna M.

****

P.S. Monissa blogeissa on viime aikoina kirjoitettu kauniista kirjankansista. Mielestäni Katoamisten kirjan kansi on ainakin toistaiseksi tämän vuoden upein. Se sovittuu täydellisesti yhteen kirjan sisällön kanssa.