Virginie Grimaldi: Saman katon alla

 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla
Otava 2024
Il nous restera ça 2022
Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings
297 sivua
Kustantamosta
Ranskalainen romaani

Jeanne nauraa ja kauhaisee hänelle lisää gratiinia. Se on ihan tavallinen arki-ilta, ihmisiä yhdessä keittiössä ruoan jälkeen, mutta heitä katsellessani minulla on pitkästä aikaa hyvä olo.

Tuleepa hyvä mieli, ajattelin kun näin Virginie Grimaldin romaanin Saman katon alla kannen. Miten raikas ja pariisilaishenkinen. Ajatukseni siinsivät kirjan nimen ja kannen kuvituksen perusteella pariisilaiseen taloon, jossa asuu mitä erilaisempia ihmisiä yhteisessä kimppakämpässä.

Eivätkä ajatukseni menneet edes pienen mutkan vertaa väärään suuntaan. Saman katon alla -romaanissa on kolme keskeishenkilöä. He ovat leskeksi jäänyt seitsemänkymppinen Jeanne, hiljattain kumppanistaan eronnut kolmekymppinen Iris ja 18-vuotias kondiittoriopiskelija Théo. Jokaisella on omat taakkansa kannettavanaan, elämä on antanut ja ottanut.

Yksin jäänyt Jeanne ei pysyt pitämään kaupunkiasuntoaan kustannusten vuoksi. Hän päättää ottaa alivuokralaisen ja vie ilmoituksen läpileipomoon. Siellä opiskeleva Théo tarvitsee kodin, yhtä lailla vailla kotia on Iris, joka on syystäkin lähtenyt entisestä elämästään. Keskenään erilaisen kolmikon yhteinen arki alkaa.

Kustantaja luonnehtii Grimaldin romaania sydämelliseksi, mikä osuu kyllä kohdilleen. Sydämellisyys ei tarkoita ällösöpöyttä, vaan romaanissa käsitellään yllättävänkin kipeitä asioita. Se on silti feelgood-romaani ja tarjoaa lukijalleen arjen sattumuksia, elämän tarjoamia yllätyksiä, tragediaa, uusia alkuja ja sitä lämmintä tunnelmaakin (tai ehkei pitäisi sanoa "silti", sillä hyvänmielen romaaneihin kuuluvat kaikki edellä mainitut piirteet). On ihanaa lukea kirjaa, jonka jokaiseen keskeishenkilöön kiintyy jollakin tavalla. Lukiessaan melkein alkoi toivoa, että asuisi (hetkellisesti) kimppakämpässä Pariisissa – tai että saisi kyläillä siellä! Pariisia muuten olisi voinut olla kirjassa enemmänkin.

Saman katon alla tarjoaa hyvää ja sympaattista välipalalukemista sellaista etsiville.

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

 

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet
WSOY 2024
Chevreuse 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu Martti Ruokonen
170 sivua
Arvostelukappale kustantamosta
Ranskalainen romaani

Sama päti muistonpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Sanotaan, että Patrick Modiano kirjoittaa ikään kuin samaa kirjaa aina uudelleen ja uudelleen. No, se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta tiettyjä teemoja on (luultavasti, en tiedä, olen lukenut muutaman teoksen) läsnä hänen koko tuotannossaan: muistot, etsiminen ja eksyttäminen, yritys tavoittaa jotain ollutta, paikat, tekstin kauneus. Mutta eikö monen muunkin kirjailijan tuotannosta löydy kaikuja kyseisen tekijän muista kirjoista? Ja kaikki ne kirjat ovat omanlaisiaan, upeita.

Minun lukijamieleni kaipaa toisinaan näitä pieniä romaaneja, jollaisia kirjallisuuden Nobelin vuonna 2014 saanut Modiano kirjoittaa.

Chevreusen vuodet -romaanissa Jean Bosmans palaa menneisyyteensä, joka on kuin hämärien ja levottomien muistojen labyrintti. Muistot kuljettavat hänet kauas niin ajallisesti kuin osin paikkojenkin osalta. Lapsuuden oudot tapahtumat, menneen ja nykyisyyden kohtaamiset sekä epämääräinen vaaran ja melankolian tunne ovat kuin johtolankoja tai langanpätkiä johonkin vaikeasti hahmotettavaan.

Myös lukijalle langanpätkät voivat olla eksyttäviä. Bosmans sukeltaa toisinaan vuosikymmenten, joskus 15 vuoden taakse. Iäkääntynyt ihminen muistelee aikaa, jolloin oli parikymppinen, joka taas koettaa muistoissaan saavuttaa jotain lapsuudestaan. Lapsuus- ja nuoruusvuosissa on juurettomuutta, uhkaa ja paljon kadotettua, jota Bosmans koettaa tavoittaa hakeutumalla noiden vuosien paikkoihin. Tärkeäksi väyläksi menneisyyden käsittelyssä nousee kirjoittaminen.

Lukija ei kuitenkaan eksy, pikemminkin lukee lumoutuneena (ja myös hämmentyneenä) romaania, jossa unenomaisuus ja tarkka paikkojen kuvailu elävät rinnakkain arvoituksen tai suoranaisen mysteerin kanssa. Kolme eri aikakerrostumaa harhailevat – kuten muistot tekevät – ja joistakin kerroksista, kuten itse romaanin dimensioista, saa irti enemmän, jostain enemmän.

Miten kiehtovaa: muistoja muistoista! Mikä viehko, osin kuin (muistin) hämärästä ja jostain seepian sävyisestä suodattava romaani.

Stephen King: Billy Summers

Stephen King: Billy Summers
Tammi 2021
Billy Summers 2021
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kansi Juri Patrikainen
509 sivua
Amerikkalainen romaani

Ehkä. Ehkä hän tekee niin. Vaikkei teksti olisi kummoista, kirjoittaminen saisi ajan kulumaan.

Ja:

Miten kadota, kun on ampunut miehen keskustan toimistorakennuksen viidennestä kerroksesta ja kadun toisella puolella on kaupungin ja piirikunnan poliiseja pilvin pimein?

Oho. En olisi uskonut, että vuoden ensimmäisinä päivinä minua piti otteessaan Stephen Kingin romaani. Ei sillä, etteikö King olisi taitava kirjailija, mutta minua hänen kirjansa eivät olet suuremmin kiinnostaneet sitten nuoruusvuosieni. Silloin luin ahmien niin Carrien kuin Uinu, uinu lemmikkini, yhtä lailla novelleja kuin vaikuttavan Piinan. Ja olen aikuisenakin katsonut joitakin Kingin kirjoista tehtyjä filmatisointeja (Se), joitakin vuosia sitten luin vanhaan huvipuistoon (ja syntymävuoteeni!) sijoittuvan Tervetuloa Joylandiin.

Nyt lukemani Billy Summers kuuluu Kingin realistisempaan tuotantoon, se ei ole kauhukirja. Ja ehkä juuri siksi se minua nyt houkuttelikin, kun kaipasin paksua uppoutumiskirjaa ja jotain muuta kuin mitä helpommin luettavakseni valitsen. Ja sellaisen pääosin sainkin.

Billy Summers hyvä mies. Hänellä on korkea moraali, mutta hän tekee pimeitä töitä. Billy on palkkatappaja, joka kuitenkin tappaa vain silloin, kun kohde on paha. Billy on ajatellut jättää työt taakseen, mutta edessä on vielä yksi keikka. Niinpä Billy asettuu pikkukaupunkiin ja esittää kirjailijaa. Hän tutustuu ihmisiin, käy kaupassa, odottaa tehtävänantonsa etenemistä – ja kirjoittaa oikeastikin. Kaikki voisi edetä hyvin, ammattitaidolla, mutta eteen osuu useampia mutkia, kuten nuori Alice, joka tarvitsee suojelua. Mutta kuka osaisi häntä suojella?

Billy Summers on lukusukkulana etenevä juoniromaani, joka laajenee useaan suuntaan, myös Billy omaan tekstiin. King kuvailee taidolla amerikkalaista sielunelämää. Hän kirjoittaa Trumpin ajasta, Netxlixistä ja erinomaisista kirjoista aina Thomas Hardyn teoksista Cormac McCarthyn Tie-romaaniin, hän kertoo alemman keskiluokan naapurustosta, jossa vaimonhakkaajapaitaiset miehet istuvat halvoissa pihatuoleissa ja sadettimet kastelevat halpojen talojen hyvinhoidettuja nurmikoita. Paikoin kirja voisikin olla jopa suuri amerikkalainen romaani, mutta vain paikoin. Sellaiseksi Billy Summersissa on liikaakin elementtejä, juonenkäänteitä ja tiettyjä kliseitä. 

Kokonaisuus kuitenkin toimii. Joten, edelleen: oho! Viihdyin paremmin kuin ennakkoon oletin. Voisin lukea lisää Kingiä – sitten joskus kun aika taas on.

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven

 

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven
WSOY 1979 (Suuren Nuorten Kirjakerhon painos 1980)
Over Sea, Under Stone 1965
Suomentanut Kristiina Rikman
239 sivua
Brittiläinen lastenromaani

Ja heidän katsoessaan aurinko näytti hiljalleen putoavan, kunnes sen sietämätön kirkkaus osui kivipaasien pystyssä sojottaviin sormiin ja ne näyttivät katoavan häikäisevään hehkuun.

Nyt tiedän, miksi yhdistän luolat, duffelitakit ja toffeekarkit. Ja mistä rakkauteni brittiläisyyttä kohtaan ainakin osin juontuu. Ja tiedän senkin, olen jo kauan tiennyt, että lapsuuden suosikkikirjoihin palaaminen voi olla ihanaa tai kamalaa, aina kuitenkin nostalgista. Ja tällä kertaa siis ensin mainitulla, ihastuttavalla, tavalla.

Kirjoistahan se kaikki tulee, tietenkin.

En ole ihan varma, minkä ikäisenä luin Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjaa, mutta olisinkohan ollut kymmenen kieppeillä. Muistan kuitenkin sen, miten löysin kirjasarjan lapsuuteni kotipaikkakunnan Suonenjoen kirjastosta, miten kutsuvalta se tuntui – kuin taialta. (Niin, ja muistoissani mikään ei voita tuon kirjaston lastenosastoa: tunnelma hyllyjen välissä, kaikki ne seikkailut kansien sisällä!)

Sarjan ensimmäinen osa Yllä meren, alla kiven sekoittaa mukavasti Viisikko-henkisyyttä ja jotain salaperäisempää, tulollaan olevaa. Siinä kolme sisarusta, Simon, Barney ja Jane, viettävät kesää isosedäksi kutsutun salaperäisen Merryn luona Cornwallissa. Professorina työskentelevä Merry katoaa tuon tuosta omille teilleen, mutta vanhassa Harmajassa talossa riittää tutkittavaa ja merikin on lähellä. Eräänä sateisena päivänä lapset löytävät (salaisesta huoneesta!) vanhan kartan, jonka on määrä johdattaa heidät Graalin maljan äärelle.

Luvassa on niin seikkailua upeissa cornwallilaisissa maisemissa, merimaisemia, aamu-usvaa, luolia, vuorovettä, eväitä (myös toffeeta), kaikkea tarpeellista sen duffelitakin taskuissa, hitaasti kasvavaa jännitystä ja pahoiksi paljastuvia ihmisiä, viittauksia kuningas Arthuriin. Seikkailu on melko hidastempoinen mutta sitäkin tunnelmallisempi.

Jos oikein muistan, sarjan seuraavat osat ovat tummasävyisempiä, onhan seuraavan osan nimikin sama kuin koko sarjalla: Pimeä nousee. En tiedä, jatkanko sen parissa vai annanko nostalgian jäädä tähän ensimmäiseen osaan. Olin lapsena vähän nössö lukija ja kenties olen sitä edelleen: brittitunnelmahan se minuun tässäkin vetosi kaikkein eniten, hyvä seikkailu oikeastaan vain siinä sivussa.

P.S. Luin kirjan itse asiassa nyt kolmannen kerran: ensin lapsena, sitten kymmenisen vuotta sitten esikoiselleni (joka ei innostunut) ja nyt ihan vain itselleni. Tämä viimeisin lukukerta sai havahtumaan siihen, miten paljon juuri tämä kirja on minun lukijuuttani rakentanut.

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
Lucy by The Sea 2022
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu Laura Lyytinen
277 sivua
Amerikkalainen romaani

On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

On kirjoja, jotka tai joiden hahmot ovat kuin ystäviä. Ristiriitaisia mutta rakkaita, yhteydenpito on epäsäännöllistä mutta jostain aina tavoittaa sen tuttuuden, johon alkujaan ihastui. Sellaisia kuin Elizabeth Stroutin tuotanto. Ja kenties etenkin sellaisia kuin Lucy Barton, jonka kanssa on saanut elää jo muutaman kirjan verran.

Lukuvuoteni 2023 viimeinen postauksen kohteena oleva romaani on Lucy meren rannalla. Kaikki Stroutinsa lukeneet tietävät – tai siis tuntevat – Lucyn, nyt jo selvästi ikääntyvän kirjailijan, maailmaa tarkkaan ja lämmölläkin katsovan realistin. Lucy meren rannalla on neljäs Lucy Barton -kirja, mutta jokaisen teoksen voi lukea toisistaan riippumatta, lukija voi aina luottaa Stroutin tekstiin ja kirjojen sisäisiin viittauksiin (ah, Olive Kitteridge!).

Lucy meren rannalla vie nimensä mukaisesti lukijan meren äärelle Maineen. Sinne Lucy lähtee ex-puolisonsa Williamin kanssa, kun koronapandemia sulkee yhteiskuntaa. Oleskelu pienessä kaupungissa valtameren rannalla on myös matka Lucyn muistoihin: taustoihin, perheeseen, nykyhetkeen – ja tulevaankin. Erikoinen aika  saa aikaan erikoisia tilanteita ihmisten kohtaamisissa, mutta myös yhteiskunta kuohuu esimerkiksi Black Lives Matterin ja Capitolin mellakan vuoksi.

Onneksi romaanissa on kaikkea edellä mainittua. Ja onneksi Strout on niin varmaotteinen kirjailija, Kristiina Rikman hänen yhtä vahva suomentajansa. Onneksi, sillä ainakin itseni on vaikea täysin innostua pandemia-aikaan sijoittuvista kirjoista – tai kirjasta, en muista olenko edes lukenut muita. Stroutin romaanissa pandemia on kuitenkin paitsi ajankuvaa myös väline tarkastella ihmisiä ja ihmisyyttä.

Ja juuri ihmisyyden kuvaus, ihmisten erilaisuus, heidän ennakkoluulonsa ja toiveensa, on sitä mitä Stroutin tuotannossa niin rakastan. Vaikkei Lucy meren rannalla ole suosikki-Stroutini, on se hieno romaani: pohdiskeleva ja silti napakka, viisas ja kaunis. <3

Hyvää joulua

 

Jen Beagin: Viileä vaalea

 

Jen Beagin: Viileä vaalea
Otava, Otavan kirjasto 2023
Big Swiss 2023
Suomentanut Maria Lyytinen
396 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Nyt kun Big Swissin ääni täytti koko huoneen, ilma alkoi värähdellä. Greta huomasi, että ilmanpainekin muuttui aavistuksen. Big Swissin olemus valtasi kiistatta koko tilan.

Usein kirjan luettuaan tietää, miten luettu uppoaa omaan makuun:
Rakastin tätä kirjaa!
Eipä nyt ollut ihan minun kirjani, mutta luin kuitenkin.
Vihasin lukemaani, meinasin jättää / jätin kesken.
Tämä teos muistutti, miksi olen lukija.
Ja niin edelleen...

Mutta joskus kohdalle osuu kirja, josta ei oikeastaan tiedä. Ei pysty sanomaan, pitikö vaiko ei, osuiko teos omaan lukumieleen vai oliko se täysin huti. Kesken tällainen kirja ei jää, joten jotain kiehtovaa, vetävää, terävää tai ainutlaatuista siinä on. Lukukokemus hämmentää, vaikkei kirja itsessään ei välttämättä ole kummallinen. Itse asiassa luettu voi olla erinomaista tekstiä.

Kuten yllä olevasta tekstistä ja kuvasta voi päätellä, tarjosi Jen Beaginin romaani Viileä vaalea minulle lukukokemuksen, josta en tiedä, pidinkö kirjasta vaiko en.

En tiedä, vaikka käsissäni oli vallan mehukas romaani: Greta kirjoittaa työkseen puhtaaksi seksuaaliterapeutin asiakkaiden potilaskertomuksia, äänitettyjä keskusteluja terapeutin kanssa. Sveitsiläinen gynekologi Flavia erottuu joukosta ja Greta kiinnostuu hänestä. Sattuman oikusta naiset tapaavat koirapuistossa ja Greta tunnistaa Flavian äänen perusteella. Naisten välille kehittyy suhde, mutta Greta salaa oikean henkilöllisyytensä ja jatkaa kuuntelua. Herkullista!

Beaginin teksti etenee sujuvasti ja Maria Lyytisen suomennos on laadukasta luettavaa. Suoran kerronnan rinnalla tarina etenee Gretan kuuleman eli äänilitteraatioiden kautta. Niissä terapeutin potilaat kertovat niin pinnallisia kuin syvällisiä, paikoin kiusallisiakin asioita. Kokonaisuus pitää otteessaan ja kiehtoo vähän sellaiseen tapaan kuin katsoisi värikkään kumipallon pomppimista valosta varjoon, pallon liikettä jostain etäältä ilman että tuota palloa yrittääkään saada kiinni.

Viileä vaalea on mitä vinkein romaani: se on leikkisä ja kuitenkin surumielinen, jopa vakava. Se on hyvällä tavalla hullu muttei varsinaisesti  hauska tai rakastettava. Se on oudosti houkuttava ja ehdottoman koukuttava. Kuulostaa todella hyvältä, eikö? Silti romaani ei ollut ihan minun juttuni, mikä on minulle edelleen mysteeri – yhtä kiehtova kuin Beaginin kirjakin.

Jennifer Egan: Manhattan Beach

 

Jennifer Egan: Manhattan Beach
Tammi, Keltainen kirjasto 2018
Manhattan Beach 2017
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Jussi Kaakinen
564 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Koska olisi sallittua tietää se, mitä hän jo tiesi? Tai milloin hän voisi unohtaa sen? 

Mitä kirjaa olette lukeneet kauan, ehkä jopa vuosia? Itselläni esimerkiksi Umberto Econ Ruusun nimi on ollut kesken jo vuodesta 2000, mutta ei mennä nyt siihen... (En varmaan koskaan saa luettua Ruusun nimeä loppuun, vaikka Econ tieteellisiä tekstejä olen lukenut jonkin verran.)

Hieman lyhyemmän ajan kesken oli Jennifer Eganin Manhattan Beach, jonka ostin muistaakseni melko pian sen ilmestymisen jälkeen eli viitisen vuotta sitten. Aloitin romaanin suurella innolla ja pääsinkin sen imuun, jostain syytä lukeminen keskeytyi, ehkä joku muu ja sitten useita muita kirjoja tuli väliin. Koetin aina toisinaan jatkaa Eganin teoksen parissa, mutta alkupuolen kerronnallinen taika oli kadonnut. Kunnes tänä vuonna palasin Manhattan Beachin äärelle ja aloitin sen alusta.

Manhattan Beach suorastaan sukeltaa Yhdysvaltain itärannikon, tarkemmin New Yorkin alueen, mafiosojen, liikemiesten ja ay-liikeen maailmaan. Romaanin kehyskertomuksessa nuori Anna Kerrigan vierailee isänsä kanssa Dexter Stylesin omistamassa merenrantahuvilassa. Vaikka Anna on vasta 12-vuotias, ymmärtää hän vierailun merkityksellisyydestä. Vuosia myöhemmin Annan isä on kadonnut, Anna työskentelee telakalla ja elättää äitiään ja vammaista siskoaan. Yökerhossa hän tapaa Dexterin uudelleen sekä oivaltaa paljon isästään ja tämän katoamisesta.

Egan on luonut romaanissaan rikkaan maailman ja kertoo tarinan, joka kietoo lukijan pauloihinsa. Minutkin, aluksi, mutta omaan lukumieleeni Manhattan Beachin tarinalinjat kulkivat ehkä turhankin moneen suuntaan ja paikoin oli kadottaafokuksen tai jonkun, mutta sain kuin sainkin luettua romaanin loppuun. Siitä on kiittäminen teoksen kiehtovaa aihepiiriä, sujuvaa suomennosta ja monipuolisia henkilöhahmoja. Etenkin Anna on työlaisnainen, seikkailijatar, feministi, sisupussi selviytyjä. 

Ja näin pääsin takaisin luetun lumoon. Egan taitaa upeasti myös niin kutsutun suuren amerikkalaisen romaanin, sujuvalukuisen uppoutumiskirjan.

Virginia Woolf: Päiväkirja II

Virginia Woolf: Päiväkirja II
Savukeidas 2015
Suomentanut Ville-Juhani Sutinen
Graafinen suunnittelu Ville Hytönen
432 sivua
Päiväkirjateos

Minä kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa, & siinä kaikki.

Päiväkirjojen lukemisessa on, tietenkin, aina jotain erityisen intiimiä: niiden kirjoittaja on (kenties, ei välttämättä aina) on kirjoittanut ne itselleen, omien tuntojensa ehkä syvimmäksi salaiseksi paikaksi. Merkkihenkilöiden kohdalla ne ovat usein julkaisemisen arvoisia viimeistään sitten, kun aikaa on kulunut tarpeeksi. Virginia Woolf on eittämättä niitä kirjailijoita, jonka minkään tekstin ei kuulu kadota ajan virtaan.

Tänä vuonna otin Woolfin päiväkirjojen ensimmäisen osan hiihtolomalukemiseksi Lontooseen. Kirjoitin tuosta lukuelämyksestä vain Instagramin puolelle, ja jälleen kerran vinkkaankin seuraamaan myös Lumiomena-kirjagramia, sillä monet kirjajutut ilmestyvät sinne nopeammin kuin tänne blogiin. Tekstien mittaakaan ei kannata pelätä, sillä kirjoitan kuta kuinkin samanmittaisia tekstejä kumpaankin kanavaan. Mutta siis, nyt loppuvuonna oli aika lukea Woolfin päiväkirjojen toinen osa, Päiväkirja II. 

Teos sijoittuu vuosien 1920 ja 1924 välille ja sisältää Woolfin arkea. On kuvauksia puutarhasta, silkkimekoista ja säästämisestä. On pohdintoja elämästä, kirjoittamisesta ja myös kritiikistä sekä ympäröivästä maailmasta. Kokonaisuus kuljettaa lukijansa niin Lontooseen kuin Englannin maaseudullekin. Woolf kirjoittaa tarkkaavaisesti, humoristisesti, koskettavasti ja päiväkirjaluonteen vuoksi paikoin fragmentaarisesti. Ajallisesti päiväkirjamerkinnät ovat paikoin tiiviimpiä, toisinaan aukot ovat pidempiä.

Eräs suurimmista Woolf-suosikeistani on romaani Mrs. Dalloway, jonka kirjoittamista ja valmistumista Woolf tässä päiväkirjojensa osassa kuvaa. Hän sanoittaa epävarmuutensa ja onnistumisensa. Lukija saa myös muistuman siitä, että romaanin työnimi oli Tunnit, joka sivumennen sanoen muuten on Michael Cunninghamin upean romaanin nimi, Woolfan on yksi teoksen keskeishenkilöistä.

Päiväkirjasarjan molemmissa osiossa on ollut myös äärimmäisen kiinnostavaa lukea Woolfien seurapiireistä, ihmisistä joiden kanssa he olivat tekemisissä: T. S. Eliot, Bertand Russel ja tietenkin Harold Nicholson ja Vita Sackville-West, joista viimeksi mainitun kanssa Woolfilla oli myöhemmin rakkaussuhde. Kaiken sosiaalisen elämän vastapainoksi Woolfissa on vahva yksinäinen ja melankolinen puolensa. Masennukset oireet hiipivät päiväkirjamerkintöihin – vaivihkaa ja hienovaraisesti.

Kaiken kaikkiaan Päiväkirja II on innostavaa ja jollain tapaa myös rauhoittavaa luettavaa. Iloitsen, että Woolfin päiväkirjoja on julkaistu ainakin viisi osaa. Jatkan niiden parissa taas joskus. Sen verran paljon ihmisiä, paikkoja ja merkityksiä niissä on, että säästellen lukeminen, päiväkirja puolessa vuodessa, tuntuu sopivalta lukutahdilta. Mutta tiedän, että tulen rakastamaan myös noita edessä olevia lukukokemuksia.

Neljä jouluista kirjavinkkiä

 

Yksi vuoden ihanimmista ajoista on joulu. Näin ainakin omalla kohdallani, varmasti monien muidenkin. Siitä ilosta neljä erilaista jouluista kirjaa kirjailijan mukaisessa aakkosjärjestyksessä:

Charles Dickens: Saiturin joulu (Kirjalito 2008, suom. Antti Autio)

Kirja ei ehkä esittelyjä kaipaa, sillä monet tuntevat Ebenezer Scroogen, tuon itsekkään pihistelijän ja nimeään myöten Roope Ankankin esikuvan. Opettavaisessa tarinassa itara Scrooge kohtaa joulun henget - menneen, nykyisen ja tulevan – ja saa tietenkin tärkeän opetuksen, että rakkaus ja anteliaisuus kantavat ilkeyttä ja saituutta paremmin. Tähän klassikkoon voi palata vuosi vuodelta, kaiken kukkuraksi jouluinen Lontoo on tietenkin sadunomaisen lumoava. 

Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Tammi, Keltainen kirjasto 2023, suom. Kristiina Rikman)

Tästä kirjasta postasin ihan hiljattain. Niin vaikuttunut siitä olen, että poimin sen näiden neljän vinkkini joukkoon. Aiemmassa postauksessani kirjoitin: Keeganin talvinen tarina on täydellinen joulunalusaikaan. Teoksessa kohdallaan on ihan kaikki. "Nämä pienet asiat" on niin kaunis, vahvasti sydänalaa puristava ja toiveikas kirja, että minulta loppuvat sanat.  Näin on, mikä hieno, hieno kirja – ja sellainen, jonka myös voisin lukea uudelleen vaikka vuosi vuodelta.

Sirkka Knuutila, kuvitus Olga Badulina: Rosmariini ja joulutoiveiden arvoitus (Avain 2023)

Kirja kuin joulukalenteri: tarina jatkuu päivän kerrallaan aina joulukuun ensimmäistä aattoon saakka. Rosmariini on tonttutyttö, jolla on tapana päätyä seikkailuihin. Tällä kertaa nippu lasten toivomuskirjeitä on kadonnut! Miten joulupukki nyt osaa toimittaa oikeanlaiset lahjat perille? Kuka on vienyt kirjeet? Neuvokas Rosmariini selvittelee kadonneiden kirjeiden arvoitusta, kohtaa muun muassa kotitonttuja ja menee noidan pakeille. Suloinen ja sopivan jännittävä tarina sopii luettavaksi kenelle tahansa, Olga Badulinan värikylläinen kuvitus on ihastuttavan nostalgista.

Rosmariini on kirja meiltä töistä ja toimin sen kustannustoimittajana. Se oli tietenkin valtava ilo. Kiitos Sirkka ja Olga!

Jenni Multisilta: Umpihangessa alttarille (Otava 2023, ennakkokappale kustantajalta)

Mitä mainioin hyvän mielen romaani! Tällä kertaa onnetar puuttui lukuvalintoihini. Ensiksikin sain kirjasta markkinointikappaleen, sitten vielä yksi kirjagram-tuttavani vinkkasi Multisillan kirjasta minulle, kun kuulutin kaipailevani jotain jouluista luettavaa. Ilman suositusta en ehkä olisi osannut tarttua tähän mainioon kirjaan.

Kirjassa somevaikuttaja Milan on määrä mennä naimisiin jouluna, tiedossa olisi sponsoreita, häävideosarja jne. Mutta sulhanen ei haluakaan mennä naimisiin. Mila suostuttelee nuoruudenihastuksensa Artun esittämään sulhasta. Kaikki ei tietenkään ole tässä, sillä Milan sisko Laura on viimeisillään raskaana ja veli Jesse puolestaan on salannut eronsa. Edessä on monenlaisia käänteitä, sateenkaarevuutta, noloja tilanteita, nasevaa sanailua – ja takuulla paljon jouluista tunnelmaa.

Umpihangessa alttarille oli minulle lajissaan täysosuma: kevyt mutta täydellinen joulukirja, joka naurattaa ja myös koskettaa. Kaiken joulusöpöilyn rinnalla kirjassa on myös vakavia sävyjä. Ja huumoria, joka on aidosti raikasta. Että Slay the Bells vaan!