Hiihtolomalla Berliinissä: tuulta, valoa ja paljoutta

On kaupunkeja, jotka heti tuntuvat omilta, joihin meno on kuin laskeutuisi turvalliseen syliin. Sitten on kaupunkeja, jotka ovat kiehtovia ja kauniita, mutta joissa on jotain vierasta. On myös kaupunkeja, joista ei saa selvää ensimmäisellä eikä toisellakaan matkalla: niissä on paljon sellaista, mikä on itselle sopivaa, mutta myös jotain sellaista, josta ei saa otetta. Lontoo on ehdottomasti ensin mainitun kaltainen: sellainen, jota en lakkaa rakastamasta. Pariisi – ihan vaan esimerkkinä – menee seuraavaan sarjaan: en päässyt sen kanssa sinuiksi, vaikka ihastelin sen monimuotoisuutta ja kevätiltoja.

Berliini kuuluu kolmanteen kategoriaan: voi, miten pidän siitä kaupungista. Pidän Berliinin yllätyksellisyydestä, rosoisen ja romanttisen vuorottelusta, kauniin ja ruman sekoittumisesta. Samalla kuitenkin: voi, miten kaupunki ei silti hahmotu päässäni muuten kuin julkisen liikenteen verkostoina. Berliini on kuin arvoitus, joka aukenee pikkuhiljaa, kuin fiilis, johon voi heittäytyä, mutta joka voi muuttua jo seuraavassa hetkessä.

Kävimme koko perheen voimin Berliinissä viime viikolla. Kaupunkiloma tarjosi hiihtolomaturisteille vaikka mitä:

♥ Maalauksia Eastside Galleryssa. Yli kilometrin mittainen pätkä muuria, Berliinin historiaa, ihmisoikeuskannanottoja taiteilijoiden näkemysten mukaisesti. Muurilla vietimme kauan aikaa innostuneita ja liikuttuneinakin.

♥ Lisää taidetta Gemäldegalerissa, vanhoja mestareita Rubensista Vermeeriin eksyttävissä saleissa (oikeasti eksyin, mutta pääsin toki uloskin). Gemäldegaleriessa kävin yksin. Rakastan taidemuseoiden tunnelmaa: vaimeina kaikuvia askeleita, salista toiseen vaihtuvia sävyjä, tiettyä turtumista maalaustaiteen merkkiteosten äärellä ja löytämisen riemua silloin, kun joku taulu erityisesti puhuttelee. 

♥ Korkeuksia. Rakastan taidemuseoiden lisäksi korkeita paikkoja, oli kyseessä sitten mäennyppylä, vuori tai torni. Vuosi sitten hiihtolomalla Lontoossa myöhästyimme varaamastamme ajasta Sky Gardenissa, mikä harmitti. Nyt otimme vahinkoa osin takaisin Berliinin TV-tornissa, josta aukesivat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin.

♥ DDR-arkkitehtuuria. Alexanderplatz, jossa torni sijaitsee, oli niin ruma, että se tuntui jo hienolta, maailmankello ja kaikki. Maailmankello muuten komeilee myös esikoiseni saksan kirjan kannessa.

♥ Tuulta ja valoa. Käytöstä poistuneella Tempelhofin vanhalla lentokentällä oli tilaa välttää ihmismassoja. Rakastan hylättyjä paikkoja, vaikkei Tempelhof tietenkään ole hylätty, vaan suosittu ulkoilualue, jota ollaan käsittääkseni kehittämässä. Kävelin elämäni ensimmäistä kertaa kiitoradalla.

♥ Paljoutta. Berliini oli paljon. Paljon juna- ja metroasemia, paljon kekseliäitä karhupatsaita, paljon askeleita, paljon ruokaa (kuvakollaasissa koivurunkoinen sisustus on hampurilaisravintola Hans im Glückistä, jota suosittelen ja josta niin vegaanit kuin sekasyöjät löytävät runsaasti vaihtoehtoja), paljon kauppojakin (ostin itselleni mekon ja villapaidan, KaDeWe kuitenkin vain käveltiin läpi), liikaa suklaata, hurjan paljon ihmisiä Checkpoint Charliella (mutta tulipahan käveltyä sekin tienoo), ja vielä enemmän ihmisiä vanhassa Aquariumissa (mutta meduusojen seuraaminen oli aika lumoavaa ja rauhoittavaa, kuopus bongaili eri hailajeja). Oli myös paljon yllätyksiä; graffiteja, joulupukkinukke yksinään keinumassa, kirsikankukkia. Ennen kaikkea paljon askeleita, väsymyksen aikaansaamaa hyvää rentoutta.

♥ Kaihoa. Parasta oli tuuli ja valo, sekä mustarastaiden ihmeellisen voimakas ja kaihoisa laulu Charlottenburgin (alue, jossa hotellimme sijaitsi) puissa.

♥

Berliini oli hyvä ja kaikkine turistijuttuineen juuri sopiva. Silti se ei (tietenkään) ole Lontoo, jonne kaipaan aina vaan. Ehkä taas joskus, kumpaankin kaupunkiin.