Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Gehen, ging, gegangen 2015
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Kansi Laura Lyytinen
415 sivua
Saksalainen romaani

Millainen tarina on satunnaisten kuvien taustalla? Vai onko enää kyse edes tarinasta? Uutistenlukija sanoo nyt lopuksi, että pelkästään Berliinin ympäristön järviin on eri uimaonnettomuuksissa tänään hukkunut kuusi ihmistä, hän kutsuu sitä surulliseksi ennätykseksi ja siirtyy sitten säätiedotukseen. Kuusi ihmistä, hukkuneet kuten mies, joka on vielä lähijärvessä. We become visible. Miksei Richard ollut huomannut miehiä Alexanderplatzilla?

Richard on eläkkeellä oleva Humbold-yliopiston professori, Itä-Saksan kasvatti, joka on ehtinyt saavuttaa pitkän työuran yhdistyneessä Berliinissä. Leskeksi ja eläkkeelle jäätyään Richardin elämä tuntuu tyhjältä ja rutiinien täyttämältä, rakastajatarkaan ei ole enää kuvioissa mukana. Alexanderplatzille majoittuneet afrikkalaiset turvapaikanhakijat kiinnittävät Richardin huomion. Miehet nälkälakkoilevat ja kieltäytyvät kertomasta nimeään protestina ja huomiota saadakseen. Turvapaikanhakijoiden ahdinko pohdituttaa Richardia, joka lähtee jututtamaan miehiä ja myöhemmin ystävystyy heistä monen kanssa, avaa kotinsa heille. Kuulumattomuuden tunne elää DDR-juurisessa ilman läheisiä elävässä Richardissa, hänellä näyttää olevan paljon yhteistä turvapaikanhakijoiden kanssa.

Jenny Erpenbeckin taidolla kirjoitettama romaani Mennä, meni, mennyt on kuvaus eläkeläismiehestä ja pakolaisuudesta. Kokonaisuus on rakenteeltaan ehjä, kerronnallisesti vahva, osin toteava ja sopivasti tunteikas.

Mennä, meni, mennyt. Hän ei tiedä, miksi, mutta ero henkien ja ihmisten välillä on hänen mielestään ollut aina lähes olematon [--]. Erpenbeckin romaanissa paperittomat turvapaikanhakijat ovat kaikkea muuta kuin kasvotonta joukkoa, jollaisen voisi ohittaa suurkaupungin katuja kulkiessa. He ovat muun muassa Ithemba, Rashid, Rufu, Karon, Apollo. Heillä jokaisella on menneisyytensä ja toiveensa, mutta vastassa on usein byrokratiaviidakko, joka kohtelee ihmisiä kuin massaa. Mennä, meni, mennyt ottaakin kantaa Dublinin II -sopimukseen: tuntuu kuin vastuuta – ja ihmisiä – pompoteltaisiin maasta toiseen, viranomaista taholta toiselle. Prosessit ovat hitaita ja tylyjä. Tylyä on myös se, miten helppoa ihmiset on sivuuttaa, olla (muka) huomaamatta.

Vaikka kirjassa on paljon henkilöitä, on Richard sen kokoava voima: alku ja loppu. Richard tarkkailee, sitten toimii, avaa kotinsa. Hänen menneisyytensä itäsaksalaisena selittää osin ulkopuolisuuden tunnetta omassa kotikaupungissaan ja myös sitä, miten Richard löytää turvapaikanhakijoiden tilanteesta  yhtäläisyyksiä omiin tuntemuksiinsa.

Klassisten kielten parissa uransa tehneen Richardin mielessä Grimmin sadut elävät nyky-Saksan pakolaisissa. Saduissa isä lähettää poikansa etsimään onnea eri ilmansuuntiin. Saduissa maailma alkaa risteyksistä. on  Richard ajattelee, että ei ole suinkaan mikään kovin pitkä aika siitä, kun tarina maastamuutosta ja onnen etsinnästä oli myös saksalainen tarina. Toisen maailmansodan aikaiset päätökset, syntyneet ja syntymättä jääneet ihmiset ovat menneet eri aikamuodoissaan. Jokainen ihminen ansaitsee tulla näkyväksi: jokaisella on oma muistonsa tai toiveensa, ihana tai kipeä, traaginenkin. Ihmisyys on samanlaista riippumatta siitä, mistä ihminen on kotoisin, mutta toisilla on mahdollisuus valita, toisilla ei.

Ilmestyessään Saksassa vuonna 2015 Erpenbeckin romaani peilasi vuoden pakolaiskriisiä. Se on edelleen, ja etenkin nyt taas, ajankohtainen. Ajankohtaisuutta enemmän se on koskettava, silmiä avaava ja ravisteleva: Mennä, meni, mennyt on erinomaisesti kirjoitettu ja suomennettu romaani, kannanotto ihmisyyden puolesta.