sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Suvi Ratinen: Matkaystävä



Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019
Kansi Piia Aho
346 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Lehdessä luki, että ihmisen miljoonilta soluilta kestää seitsemän vuotta uudistua. Seitsemässä vuodessa koko keho on muuttunut niin, ettei siinä ole enää yhtään samaa solua kuin seitsemän vuotta aikaisemmin.
Minulta kestää vielä kolmisen vuotta päästä eroon viimeisistäkin lestadiolaissoluistani. Yritän nopeuttaa muutosta.
Nousen hakemaan uuden pullon.



Nuori nainen katsoo Bond-elokuvia, nauttii pubi-illoista ja kipuilee menneisyytensä kanssa. Hän on kasvanut vanhoillislestadiolaisen perheen ainoana lapsena kodissa, jossa televisio oli kielletty, ainoa sallittu rytmimusiikin laji oli sotilasmarssit, Marimekon vahakangasliinat sisustivat koteja, ja peitepuikon käytön sopivuudesta keskusteltiin kavereiden kanssa. Menneen ja nykyisen välinen ristiriita leimahtaa entistäkin voimakkaammaksi, kun nainen kuulee lapsuudenaikaisen luokka- ja uskontoverinsa Järvisen Markon kadonneen. Sikalaa pyörittäneen ja motoristien kanssa aikaa viettäneen Markonkin uumoillaan menneen maailmalle, muuttuneen yhdeksi mustaksi lampaaksi aivan kuin nainen itsekin.

Siinä missä Johanna Laitilan Liliumregale sai ensin ajattelemaan, etten jaksa lukea enää yhtään kirjaa Lapin sodasta, tuumin Suvi Ratisen Matkaystävän kohdalla, että eikö näitä uskonnollisia liikkeitä käsitteleviä (esikois)romaaneja ole ilmestynyt jo ihan tarpeeksi. Ratisen romaanin esittelyssä mainittu mysteeritaso, Markon katoaminen, kuitenkin houkutti, vaikka tartuinkin teokseen hieman epäillen.

Epäily katosi heti romaanina alkusivuilla (aivan kuten se hävisi Laitilan kirjankin kohdalla). Ratisen teksti tuntui kulkevan mukavasti niin lapsuus- kuin aikuisuuskuvauksessa, jutustelevasti, ja lukijan heti mukaansa tempaisten. Seuroissa vuonna 1985 kirjoitettu V-A-N-H-U-R-S-K-A-S ja lauletut Siionin virret saavat seurakseen piirretyn rokkibarbin, vuonna 2006 taas puhelu Järvisen Markon katoamisesta sekoittaa ajatukset kesken bileiden suunnittelun. Kirjan alussa olin heti melkein myyty: tässäpä sittenkin kiinnostava* uskontoa käsittelevä kirja!

Lehtijuttujen perusteella Ratisen romaani peilaa kirjailijan elämää ainakin päähenkilön iän ja lestadiolaisuudesta irtautumisen suhteen. Tämän tietäen lukukokemuskin suodattuu osin kirjailijahaastattelujen takana olevaksi tarinaksi, vaikka kyse on tietenkin fiktiosta. Fiktiona Ratisen romaani on pääosin vaivatonta luettavaa, sujuvaa ja hyvin kirjoitettua. Kaltaiseni 1970-luvulla syntynyt voi myös sukeltaa nostalgiaan: miten siellä onkin mukana tutut tuplapesämankat, Levikset, Body Shopin White Muskit sekä Dingon Autiotalo ja Vicky Rostin Sata salamaa. Ja miten onnistuneesti Ratinen kuvaa nuoren tytön maailman ristiriitaisuutta: lestadiolaisten iltakyläilyä ja kaupanvideoita, muiden koululuokkalaisten huolettomalta ja samalla syntiseltä 
tuntuvaa menoa.
Kokonaisuus on kuitenkin (ainakin osittain) sillisalaattia: on realistinen kasvutarina, on katoamismysteeri, on huumoria, ja on jonkinlaista absurdismia loppupuolen käänteissä (joista en kerro enempää). On kuin romaani hakisi paikkaansa, ei osaisi oikein asettua. Asettuminen ei tietenkään ole pakollista, olisi tylsää jos kaikki kirjat voitaisiin aina sulloa esimerkiksi realistisen, hauskan, jännittävän tai traagisen lokeroihin, mutta aineksia on liikaa. Lopun käänteet solmitaan kokonaisuuteen nähden turhan nopeaan. Osin ne ovat suoranaista liioittelua.

Ihan kaikki ei ole myöskään uskottavaa. Uskottavuudella tarkoitan tietenkin uskottavuutta aiheeseen ja romaanin tyylin nähden: eri kirjallisuuslajeissa uskottavuus tarkoittaa eri asioita. Päähenkilö esimerkiksi salaa taustansa avomieheltään ihan täysin. Miten se voi olla mahdollista? Ymmärrän, ettei esimerkiksi ensitreffeillä herätysliiketaustasta tule kerrottua, mutta entä silloin kun jakaa yhteisen kodin toisen kanssa? Miten voi esimerkiksi piilottaa omat vanhempansa puolisoltaan? Sen sijaan kouluikäisen tytön mielenmaisemaa Ratinen kuvaa hienosti, samalla kertaa tarkkanäköisesti ja herkästi: koulun levyraati voi olla jollekin kärsimystä, kun ei niitä sotilasmarssejakaan voi siellä soittaa.
Napinastani huolimatta Matkaystävä on kelpo romaani. Se on sujuvalukuinen ja kiinnostava. Ratinen kuvaa onnistuneesti kahden maailman välissä olemista, kuulumisen ja kiintymisen vaikeutta. Häpeän ja vapauden tunteet mahtuvat niin hyvin samaan ihmiseen – varmasti kaikessa elämässä ja muutenkin kuin lestadiolaisen taustan, jonka kuvailu on romaanin vahvinta antia, kautta.
Niin tarkkanäköistä tuo vanhoillislestadiolaisuuden kuvailu Ratisen oivallisesti nimetyssä romaanissa on, että Marimekon pussilakanoita, Aarikan puuhelmiä tai Ressy Redfordia katsoo nyt ihan eri tavoin kuin aiemmin.

--
Kirjasta muualla: Kirjarikas elämäni -blogissa Matkaystävästä on pidetty paljon.

*Selitän hieman tätä ”sittenkin kiinnostavaa”. Olen lähtökohtaisesti ollut hyvin kiinnostunut uskontoa tai politiikkaa käsittelevistä romaaneista. Luin ensimmäisten joukossa mm. Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Ben Kallandin teoksen Vien sinut kotiin, joita kumpaakin rakastin suuresti ja joita edelleen suosittelen kenelle tahansa. Uskontoa käsittelevien esikoisromaanien kohdalla voinee kuitenkin puhua jo jonkinlaisesta boomista, aihepiiri tuntuu toisinaan loppuunkalutulta. Kiinnostaviahan nämä kirjat – itselleni lopulta vierasta maailmaa käsittelevät, olen kasvanut aika sekulaarissa luterilaisessa perheessä – oikeastaan aina ovat, mutta jossain kohtaa tulee saturaatiopiste vastaan – onneksi ei vielä Ratisen romaanin kohdalla, mutta ehkä jo seuraavan aihepiiriä käsittelevän kirjan kanssa.

10 kommenttia:

  1. Mitä tulee siihen buumiin, luin netistä, että Ratinen alkoi kirjoittaa tätä romaania jo silloin 20 vuotta sitten, kun hän jätti vanhoillislestadiolaisuuden. Myös näkökulma tässä on erilainen: se on tuo taustansa häpeäminen ja salailu, vaikeus päästä sisään "tavallisten suomalaisten" maailmaan ja kipuilu kahden niin erilaisen maailman välillä. Niiden kuvauksessa Ratinen onnistuu loistavasti. Vaikka itse en ole lestadiolaisesta enkä muutenkaan aivan noin tiukasta kristillisestä taustasta, tunnistin tästä kirjasta paljon sellaista, mitä olen itsekin kokenut. Ja siksi ihastuinkin tähän kirjaan niin, ettei se minusta ollut sillisalaattia. Toki lopussa oli aimo annos dramatiikkaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjarakkautta, joo, luin saman jutun. Kiinnostavaa! Ja jotenkin tosi hienoa, että kirja on ollut tekeillä niin kauan. Toisaalta emme voi tietää, miten kauan muut uskonnollisia aiheita käsittelevät kirjat ovat olleet tekeillä. Kustantajathan lopulta tekevät julkaisupäätökset ja niissä varmasti tiettyjen aiheiden suosio vaikuttaa. No, buumi tai ei, niin hieno kirja tämä on monilta osin.

      Minun makuuni muutamat teemat vähän hajosivat, mutta juuri tuo mainitsemasi ydin, vaikeus päästä ns. tavallisten suomalaisten maailmaan, on ihan timanttia. Pidin tästä kirjasta paljon.

      Poista
  2. Olipa mukava lukea postaustasi Katja. Itse olen ohittanut tämän kirjan, sillä tuntuu, että uskonnollinen kiintiö lestadiolaisuuksineen on jo täynnä. Mutta ehkä annan tälle kirjalle vielä mahdollisuuden - kiitos postauksesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli, tästä aiheesta on tosiaan kirjoitettu paljon. Ratisen teksti on kuitenkin sujuvaa luettavaa, joten suosittelen kyllä.

      Poista
  3. Juu, luit Katja Taivaslaulun about 3 päivää ennen minua ja Vien sinut kotiin julkaisimme SAMANA PÄIVÄNÄ. Vien sinut kotiin oli minulle se mieluisampi, mutta Taislaulustani syntyi kohu, vaikka luin sen Yyterissä meressä istuen...:)

    Sitten tuli Opintiellä ja kun tajusin, että 'taas tätä' oli kirja jäädä lukematta, mutta päätin ihan vähän vain kurkistaa ja se olikin aika paljon muuta kuin olin epäillyt: Se oli rankempi, parempi, mutta ei mitään puoltotarinaa tuollaiselle, jota minä kutsun lahkolaisuudeksi. Vaikka tyttäreni valmistuu tänä keväänä uskontotieteen maisteriksi, me käymme edelleen herkullisia keskusteluja eri uskonnoista ja lahkoista. Tai ehkä juuri sen tähden!

    Pakko sen verran sanoa, että olen niin naisten puolesta, että en kestä patriarkaalisia lahkoja, joissa jonkun nimeen naisia alistetaan ja noria tyttöjä hyväksikäytetään.

    Komppaan Annelia siinä, että tuskin minua saadaan enää lestadiolaisuudesta lukemaan. Odotan Kallandilta kovasti uutta kirjaa, mutta silloinhan luenkin jostain muusta ja olen jälleen Taran jalanjäljillä...Tai tietenkin Ben voi kirjoittaa jotain muuta!!! Minulle hän on kuin Suomen Julian Barnes Kuin jotain päättyisi...Hän jos kuka, voisi kirjoittaa tuollaisen kirjan ja ilman mitään uskontoa siinä.

    Tuo kirjan kuvasi on niin ihana, että olin ottaa sen palkkiini, mutta enpä otakaan kiitos aiheen:Odotan jotain muuta. Mutta juu, hyvä kuva sinulla!

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, joo, nuo kirjat tulivat blogeihimme niin lähekkäin. Upeita kirjoja molemmat.

      Minäkin toivon, että Ben Kallandilta tulisi pian uutta. Hän on niin taitava!

      Muita kirjoja ja kuvia tulee. :)

      ♥♥

      Poista
  4. Näitä uskonnollisten lahkoihin ja yhdyskuntiin sijoittuvia kertomuksia ilmestyy nyt todella runsaasti - kai ilmiö kertoo jotakin siitä valtavasta paineesta, jota noissa yhteisöissä on koettu - ja joka nyt viimein purkautuu... Itse en olle lukenut yhtäkään näistä kirjoista, minkä vähän häveten tunnustan. Aloitin pari viikkoa sitten Katja Kärjen Jumalan huoneen, pääasiassa siitä syystä, että kirjailija on kotoisin minulle jokseenkin tutusta kaupungista, mutta tätäkään kirjaa en ole saanut luettua loppuun...

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, näin on. Aihepiiri on aika lailla koluttu. Kärjen kirjan saatan jossain vaiheessa lukua, mutta välillä ihan muita aiheita.

      Poista
  5. P.S. Komppaan Leenaa: ihana kuva! <3

    VastaaPoista