torstai 4. tammikuuta 2018

Maggie O’Farrell: I am, I am, I am


Maggie O’Farrell: I am, I am, I am. Seventeen Brushes With Death. A Memoir
Tinder Press 2017
Kannen suunnittelu Yeti Lambregts
292 sivua
Brittiläinen muistelmateos

It will be hard, every time, not to listen to the internal accusations of incompetency. Your body has failed at this most natural of functions; you can’t even keep a foetus alive; you are useless; you are deficient as a mother, before you even were a mother.
Don’t listen to those bad fairies, you try to tell yourself. It was nothing you did.
 

Kuolema on kaikkialla läsnä. Niin lopullista, kohtalokasta ja meitä kaikkia koskevaa. Lopullista ei kuitenkaan ole kuoleman kohtaaminen, vaan jokaisen ihmisen kohdalle osuu tilanteita, joissa kuolemaa niin sanotusti katsotaan kasvoihin. Nuo tilanteet, toisinaan ohikiitävät ja ehkä unohtuvat hetket, joskus syvästi traumaattiset kokemukset, jättävät meihin kaikkiin jälkensä.

Tällaisista kuoleman kohtaamisista kirjoittaa Maggie O’Farrell tekstikokoelmassaan I am, I am, I am. Kaikkiaan kirjassa on 17 kuolemaa liepeilevää kokemusta, mikä on melkoinen määrä yhden nyt keski-ikäisen ihmisen elämää ajatellen. Nämä melkein-kuolemat, vaaralliset kohtaamiset, sairaudet, oman kehon pettäminen, O'Farrell on sijoittanut kirjaansa pääosin fysiologian mukaan: niska, lantio, pää, verenkierto jne. I am, I am, I am ei ole kuitenkaan ole kirja ihmisen ruumiinosista, vaan syväsukellus yhden naisen ja tämän läheisten kokemuksiin – hienosti kirjoitettuna, rakenteellisesti kiinnostavana ja lukijaystävällisenä henkilökohtaisuutena. Oman itsensä rinnalle O’Farrell nostaa lapsensa, elämän haurauden jatkumot. 

Vaikka I am, I am, I am on kertakaikkisen hieno teos, en ole varma pidinkö siitä vaiko en. Tiedän, että pidän tavasta, jolla O’Farrell kirjoittaa: tekstistä, joka on syvää ja sujuvaa, vaivattomasti kulkevaa. Pidän lauseiden koruttomasta kauneudesta: ei liikaa sanoja, ei maalailua, vaan ilmavuutta, taitavuutta, englanniksikin luettuna sopivan helppoa, muttei kuitenkaan yksinkertaista. Vaikka kirja on alaotsikkonsa mukaisesti muistelmateos, on kokonaisuus mielestäni enemmänkin omakohtainen sarja esseitä.

Mistä en pidä? En tiedä. En osaa nimetä asiaa, josta en pitäisi. Sellaista asiaa ei ole. Mutta en tiedä (!), pidänkö siitä, että kuolemanläheisyyskokemuksia on niin paljon. Kun joulukuussa luin kirjaa, koin jossain vaiheessa pientä epäuskoa: miten ihmeessä yhden ihmisen kohdalle voi sattua noin monia kohtaamisia kuoleman kanssa? Sitten koin oivalluksen: eikö meidän kaikkien kohdalla niitä tule? Joku tietty herkkyys tai havainnointikyky vaan säätelee sitä, koemmeko asian kuoleman läheisyydeksi vai joksikin muuksi. Nämä kohtaamiset voivat olla niin ohimeneviä, ettei niitä tahdo huomata (mikä voi olla hyväkin), mutta ne voivat olla myös rajuja kokemuksia, jotka muuttavat elämän suuntaa. Osa O'Farrellin kokemuksista pysäyttää.

Se, mikä on minulle pitämisen suhteen kaikkein epäselvintä, on aihe joka tulee itseäni lähimmäksi: synnytys. O’Farrell kirjoittaa koskettavasti yhdessä synnytyksessään kokemastaan verenhukasta. Monia aihe voi ehkä järkyttää (tai ainakin vieroksuttaa), muttei minua – enää. Nyt on hetki, jolloin voisin blogissani avautua enemmän kuin haluan tai pitää asioita sisälläni, joten teen varmasti vähän molempia. Olen kokenut todella massiivisen verenhukan synnytyksen yhteydessä. Siitä syystä meni vuosia, että välttelin aiheesta lukemista. O’Farrellia on kiittäminen siitä, etten enää juokse aiheen kirjallista käsittelyä karkuun: joitakin vuosia sitten lukemani Käsi jota kerran pitelin sivusi jo aihetta ja liikutti minussa jotain hyvällä, vapauttavalla tavalla. I am, I am, I amin kohdalla kuitenkin jännitin: millaista olisi lukea tosielämän kokemusta asiasta? Jonkun toisen kokemusta. Olisiko se samanlainen vai erilainen kuin omani? Tietenkin se osoittautui erilaiseksi, mutta luku ”Baby and Bloodstream” oli minulle intensiivinen kokemus: tunnistin niin hyvin elämän ja kuoleman yhteyden sekä jonkinlaisen selviytymisen. Luvusta muodostui minulle kirjan alku- ja loppulukujen ohella O’Farrellin teoksen ydin: kuoleman ja uuden elämän läheisyys, selviytyminen – ja aina, kaikkialla piilevä tietoisuus kuolevaisuudesta.

Jotain tiedänkin: I am, I am, I am on hieno kirja, joka ansaitsisi tulla suomennetuksi. Se on syvä ja hyvä, se sopii luettavaksi kenelle tahansa. Se muistuttaa meitä kaikkia elämän haurauden ja vahvuuden vuorottelusta. O’Farrellin kirjan jotkut kohdat unohtuvat, mutta toiset pysyvät mielessäni – ja saavat ehkä palaamaan pariinsa. Palaamaan siihen, miksi Maggie O’Farrell on, miksi hänen lapsensa ovat, miksi minä olen, miksi me kaikki olemme.

I am, I am, I am sopii moneenkin Helmet-lukuhaasteen kohtaan, mutta sijoitetaanpa se vaikka numeroon 33: Selviytymistarina.


10 kommenttia:

  1. Olen lääppinyt tätä kirjastossa useita kertoja, mutta aina jättänyt hyllyyn. Jokin (eli se kuuluisa intuitio ;) haraa vastaan. Kirjan rakenne (lähinnä lukujen nimeämistyyli) tuo mieleeni Henry Marshin Do No Harm -muistelmat. Myös kuoleman läsnäolo on Marshinkin kirjassa luonnollisesti voimakas.

    Huisin mielenkiintoisesti kyllä kirjoitat tästä kirjasta.! Pohdiskelusi myös kuoleman läheisyyden kokemisesta on kiintoisa ja kallistun sinun oivalluksesi kannalle. Kirjoituksesi Baby and Bloodstream -luvusta ja omasta hurjasta kokemuksestasi (jota en voi edes kuvitella) ovat kiinnostavia. Minullehan synnyttäminen on kuitenkin ns. tuntematonta maaperää, joka kiinnostaa mutta ei kiinnosta (eikös ole ristiriitaista!). Tietoahan kaikesta synnyttämiseen liittyvästä saisi helposti, mutta jostain syystä en koskaan tuota tietoa hanki. En koe aihetta ollenkaan epämiellyttävänä (vaan luonnollisena ainakin muille), mutta toisaalta sehän ei kosketa minua mitenkään. En osaa selittää tätä.

    Paljon jäin nyt pohtimaan ja edelleen avoimeksi jäi luenko tämän kirjan vai en. Onneksi asiaa ei tarvitse päättää juuri nyt. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, joskus joku saa pohtimaan, lukeako jotain kirjaa vaiko ei. Mitä Marshin kirjasta tiedän, niin tämä O'Farrellin on aika erilainen. O'Farrellin kirjoituskokoelma ei ole oikeastaan ollenkaan lääketieteellinen, vaan syvästi kirjailijan omia kokemuksia luotaava: väkivallan kohtaamisesta huoliin, terveysasioista jonkinlaiseen vaistonvaraisuuteen.

      Jäin miettimään yhtä juttuja - siis itsestäni. On varmasti hassua - olenhan kahden lapsen äiti - mutta synnytys sinänsä on minullekin aika vieras asia. En siis ole kummallakaan kerralla synnyttänyt ns. luonnollisesti (mitä se sittenkin on) ja toisella kohdalla kohtasin aika äärimmäisiä asioita. Mutta siis minäkään en osaa oikein selittää - ja sikäli ymmärrän hyvin, myös sen ettei joku asia kiinnosta ja ettei joku asia kosketa itseä.

      Lue joskus kirjakauppareissulla vaikka eka luku O'Farrellin kirjasta, sitten ehkä tiedät, onko se sinun kirjasi vaiko ei.

      Poista
  2. Tämä on nyt todella hölmö kommentti tällaiseen hienoon postaukseen, mutta aivan ihanat kynnet sinulla! ❤️
    Ja jos sitten puhutaan itse asiasta, niin kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta. Erilaiset läheltäpiti-kokemukset (onpa niitä tosiaan paljon!) toimivat varmaan hyvin juuri niin, että lukija samastuu niihin tarinoihin, joihin löytyy omaa samastumispintaa.
    Olin varmasti jännittävää ja myllertävää lukea niin samanlaisesta kokemuksesta kuin omasi ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma ei yhtään hölmö kommentti: ihan tarkoituksella lakkasin kynnet tuolla värillä, joka mielestäni sointuu niin kirjan kansikuvan kuin paitani kanssa. Joten: kiitos ♥

      Tämä on monin tavoin kiinnostava kirja. O'Farrellin kokemukset (esille nostamani ja kaikki muutkin) ovat lopulta aika erilaisia kuin omani, mutta olen iloinen että törmäsin kirjaan, jossa aihetta käsitellään jotenkin.

      Poista
  3. Hieno postaus, Katja! Juttusi herätti mielenkiintoni, en ollut aiemmin kuullutkaan tästä kirjasta. Jään kyllä odottamaan mahdollista suomennosta, sillä juuri nyt ei ole motivaatiota lukea vierailla kielillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nanna, kiitos. Oletko lukenut muuta O'Farrellia? Jos et, niin lukea vaikka Varoitus tukalasta helteestä. Se on tietenkin romaanina hyvin erilainen kuin tämä, mutta lukemisen arvoinen, hieno.

      Poista
  4. Nyt herätti mielenkiintoni! Kuoleman läheisyys on asia, joka on tähän ikään tullut muutamankin kerran esiin, vahvasti juuri luultavasti aika samanlaisena synnytyskokemuksena kuin sinulla on ollut. Jossain aivojen taka-alalla se pysyttelee varmaan aina. Pitäisiköhän yrittää lukea tämä kirja vajavaisella englannnin kielen taidollani, niin kiinnostavalta tuntuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, kiitos kommentistasi. Tämä on sinänsä hyvin luettavaa englantia ja kirjan episodit ovat lyhyitä, joten kokeile lukea, jos käsiisi saat. Synnytyskokemukset ovat aika yksityisiä ja ainakin minulle omastani (tai molemmista omistani) on vähän vaikea puhua niiden äärimmäisen rankkuuden vuoksi, mutta tavallaan kaikki tällainen - muut kokemukset, kirjoitukset - auttavat ymmärtämään jotain. ♥

      Poista
  5. Kiinnostavanoloinen teos! Varmaan ihan totta tuo, että kuolemanläheisyyskokemukset ovat henkilökohtaisesti määriteltävissä. Eniten tällaisesta kirjasta varmaan saa tai saisi irti, jos pystyisi samaistumaan johonkin kertomukseen tai esseeseen.

    Ymmärrän tuon myllerrystunteen hyvin. Itse toivon, että löytäisin jossain vaiheessa jonkinlaista samaistumispinta ja käsittelykirjallisuutta tähän omaan traumaani. Sydän.

    (Lisäksi: ihanat kynnet -kommentti täältäkin!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, tämä on hieno kirja. Luulen, että tässä on paljon kaikkea (vaikke mitään liikaa), että kuka tahansa saa tästä paljon irti. Jos ei muuten, niin taidokkaasti kirjoitettuna syväluotauksena jonkinlaiseen naisena olemiseen ja elämiseen.

      Toivottavasti löydät käsittelykirjallisuutta. ♥ (Minulle tämä oli ja ei ollut, hassua ja vähän vapauttavaa)

      (Ja hahaa, kiitos! :))

      Poista