Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Bazar 2017

Le otto montagne 2016

Suomentanut Lotta Toivanen

Kansi Tuomo Parikka

237 sivua

Arvostelukappale

Italialainen romaani

Ajattelin: minähän tunnen tämän tarinan. Ja totta olikin, että omalla tavallani tunsin sen. Olin vuosikausia kerännyt sen sirpaleita niin kuin ihminen, joka omistaa kirjan irtosivuina ja on lukenut ne lukuisia kertoja sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Nuoren Pietron perhe on muuttanut vuoristosta Milanoon, mutta vuosi toisensa jälkeen he palaavat joka kesä pieneen vuoristokylään. Siellä Pietro koettaa kulkea isänsä perässä, ymmärtää tätä ja tämän vuorikaipuuta. Joka kesä Pietroa vastassa on Bruno, miltei lukutaidoton vuoristolaispoika. Elämänmittainen ystävyys pysyy vahvana, vaikka aikuistuttuaan pojat toisistaan erkanevatkin. Heidän kummankin on löydettävä oma tiensä elämän vuoristopoluilla silloinkin, kun polut peittyvät kahdeksanmetriseen lumeen.

Italian tärkeimmäksi sanotun kirjallisuuspalkinnon Premio stregan yleisöäänestyksen voittanut Kahdeksan vuorta on milanolaissyntyisen Paolo Cognettin kuudes teos, mutta ensimmäinen romaani. Ikiaikaisia teemoja käsittelevä romaani kuljettaa lukijansa vertauskuvallisesti kohtaamaan kahdeksan vuorta, itse kirjassaan ollaan pääosin Italian Alpeilla ja Nepalissa.

Kahdeksan vuorta on ihastuttavaa luettavaa. Cognettin romaani on kasvukertomus, joka tarkastelee miehuutta ihmissuhteiden valossa: keskiössä ovat isän ja pojan sekä kahden ystävyksen väliset suhteen. Koulutuksen tärkeyteen uskova äitikin on tärkeä. Näkökulma on koko ajan Pietron, joka on herkkä tarkkailija: isä ja Bruno ovat tuttuinakin arvoituksia. Toisaalta Pietro on hanakka osallistuja, joka pinkoo vuoripoluilla kovaa vauhtia ja jonka aikuisuus kuljettaa kaukomaille. Teemat ovat pohjimmiltaan ikiaikaisia ja universaaleja: vastakkain - tai pikemminkin rinnakkain - ovat ihminen ja luonto, kaupunki ja maaseutu, elämän pirstaleisuus ja yksinkertaisuus.

Joidenkin ihmisten elämässä on vuoria, joille ei voi palata. Kahdeksassa vuoressa kyse on paitsi kasvamisesta, isästä ja pojasta sekä ystävyydestä, myös salaisuudesta ja sen vaalimisesta. Ihminen on aina arvoitus toiselle. Suru ja ymmärrys ovat vahvasti läsnä.

Kerronta etenee rauhallisesti, muttei jumittavasti. Cognetti kirjoittaa kauniisti, muttei maalaile liikaa, vaan pikemmin toteaa tapahtuneet, tunteiden suohon ei upota. Vaikka romaanissa ollaan vuorilla, on "kahdeksan vuorta" buddhalainen vertauskuva. Olen aika huono sietätämään kevytfilosofisia kirjoja ja hetken aikaa pelkäsin, että nyt lähestytään Paulo Coelhon teosten tunnelmaa, mutta onneksi Cognetti osaa kuljettaa tarinaa ja filosofiaa on vain hipaisu. Tekstuaalisesti tarina on jokseenkin siisti, rosoa olisi voinut olla enemmänkin, mutta pinnan alla kytevä melankolia toimii kyllä. Lotta Toivasen suomennos on sujuvaa luettavaa.

Vaikka jäin kaipaamaan jonkinlaisia rosoa tai rikkoa, lumouduin kyllä romaanin pohjoisitalialaisesta vuoristosta. Cognetti herättää eloon hetket vuorilla: rehottavat alppiruusut, hylätyillä laidunmailla käyskentelevät kauriit, lumen kauneuden ja vaaran. Kontrasti ihmisen rakennelmien surkeuden ja vuoristokevään kukoistuksen välillä on - noh - vuoren kokoinen.

Cognettin romaani rauhoittaa ja aiheuttaa levottomuutta. Se pyytää mukaansa vuorille ja avaa maisemia, sekä mielen että maantieteen. Kahdeksan vuorta on melankoliassaankin voimaannuttavaa luettavaa.