keskiviikko 23. elokuuta 2017

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta
Bazar 2017
Le otto montagne 2016
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Tuomo Parikka
237 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Ajattelin: minähän tunnen tämän tarinan. Ja totta olikin, että omalla tavallani tunsin sen. Olin vuosikausia kerännyt sen sirpaleita niin kuin ihminen, joka omistaa kirjan irtosivuina ja on lukenut ne lukuisia kertoja sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Nuoren Pietron perhe on muuttanut vuoristosta Milanoon, mutta vuosi toisensa jälkeen he palaavat joka kesä pieneen vuoristokylään. Siellä Pietro koettaa kulkea isänsä perässä, ymmärtää tätä ja tämän vuorikaipuuta. Joka kesä Pietroa vastassa on Bruno, miltei lukutaidoton vuoristolaispoika. Elämänmittainen ystävyys pysyy vahvana, vaikka aikuistuttuaan pojat toisistaan erkanevatkin. Heidän kummankin on löydettävä oma tiensä elämän vuoristopoluilla silloinkin, kun polut peittyvät kahdeksanmetriseen lumeen.

Italian tärkeimmäksi sanotun kirjallisuuspalkinnon Premio stregan yleisöäänestyksen voittanut Kahdeksan vuorta on milanolaissyntyisen Paolo Cognettin kuudes teos, mutta ensimmäinen romaani. Ikiaikaisia teemoja käsittelevä romaani kuljettaa lukijansa vertauskuvallisesti kohtaamaan kahdeksan vuorta, itse kirjassaan ollaan pääosin Italian Alpeilla ja Nepalissa.

Kahdeksan vuorta on ihastuttavaa luettavaa. Cognettin romaani on kasvukertomus, joka tarkastelee miehuutta ihmissuhteiden valossa: keskiössä ovat isän ja pojan sekä kahden ystävyksen väliset suhteen. Koulutuksen tärkeyteen uskova äitikin on tärkeä. Näkökulma on koko ajan Pietron, joka on herkkä tarkkailija: isä ja Bruno ovat tuttuinakin arvoituksia. Toisaalta Pietro on hanakka osallistuja, joka pinkoo vuoripoluilla kovaa vauhtia ja jonka aikuisuus kuljettaa kaukomaille. Teemat ovat pohjimmiltaan ikiaikaisia ja universaaleja: vastakkain - tai pikemminkin rinnakkain - ovat ihminen ja luonto, kaupunki ja maaseutu, elämän pirstaleisuus ja yksinkertaisuus.

Joidenkin ihmisten elämässä on vuoria, joille ei voi palata. Kahdeksassa vuoressa kyse on paitsi kasvamisesta, isästä ja pojasta sekä ystävyydestä, myös salaisuudesta ja sen vaalimisesta. Ihminen on aina arvoitus toiselle. Suru ja ymmärrys ovat vahvasti läsnä.

Kerronta etenee rauhallisesti, muttei jumittavasti. Cognetti kirjoittaa kauniisti, muttei maalaile liikaa, vaan pikemmin toteaa tapahtuneet, tunteiden suohon ei upota. Vaikka romaanissa ollaan vuorilla, on "kahdeksan vuorta" buddhalainen vertauskuva. Olen aika huono sietätämään kevytfilosofisia kirjoja ja hetken aikaa pelkäsin, että nyt lähestytään Paulo Coelhon teosten tunnelmaa, mutta onneksi Cognetti osaa kuljettaa tarinaa ja filosofiaa on vain hipaisu. Tekstuaalisesti tarina on jokseenkin siisti, rosoa olisi voinut olla enemmänkin, mutta pinnan alla kytevä melankolia toimii kyllä. Lotta Toivasen suomennos on sujuvaa luettavaa.

Vaikka jäin kaipaamaan jonkinlaisia rosoa tai rikkoa, lumouduin kyllä romaanin pohjoisitalialaisesta vuoristosta. Cognetti herättää eloon hetket vuorilla: rehottavat alppiruusut, hylätyillä laidunmailla käyskentelevät kauriit, lumen kauneuden ja vaaran. Kontrasti ihmisen rakennelmien surkeuden ja vuoristokevään kukoistuksen välillä on - noh - vuoren kokoinen.

Cognettin romaani rauhoittaa ja aiheuttaa levottomuutta. Se pyytää mukaansa vuorille ja avaa maisemia, sekä mielen että maantieteen. Kahdeksan vuorta on melankoliassaankin voimaannuttavaa luettavaa.

11 kommenttia:

  1. Katja, miten hieno kuva<3 Ja kirja voisi olla mun juttuni, 1)jos siinä olisi rosoa 2) jos se olisi vaikka ranskalainen

    Tämä on siis paljastus: Italian kirjallisuus on minulle vaikeinta, vaikka olen siellä lomaillut ja kolme italian kurssiakin aloittanut. Vain Ferrante, Avallone ja sitten yksi novellikirjoittaja, nimi ei tule nyt mieleen...ovat murtaneet jään. Vaikeinta niin, että puisevinta. Tylsintä. Joku geenivika minussa.

    Miten kiinnostavaa olisikaan saada ymmärrys, miksi vaikka minua aina houkuttaa ranskalainen kirjallisuus (kerran lasken vielä blogini ranskalaiset kirjat) ja elokuva, osin myös musiikki, vaikka en ole lukenut sanaakaan ranskaa ja ensimmäinen matka Ranskaan ei sytyttänyt mitää paloa...

    Rakastan kyllä vuoristoja, kauriita, vaaraakin ja lunta♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kiitos! Vanhaa sohvatyynyä voi käyttää vaikka kuvan taustalla. :)

      Hmm, minulle ehkä italialainen kirjallisuus on mieluisampaa kuin ranskalainen - noin yleistäen. Aina on poikkeuksia, totta kai. Tässä voi olla syynä sekin, että Italia on minulle muutenkin tutumpi maa. Toki kummankin maan kirjallisuuteen kannattaa tutustua.

      Vaikka kirjoitin, että jäin kaipaamaan rosoa, niin tämän romaanin suru ylittää tuon rosoisuuden puutteen. Tarina jää mieleen, vuorimaisemat aina.

      Poista
  2. Kuulostaapa ihanalta, vuoret ja Italia ja ystävyys, ja onnekseni tämä on mulle jo matkalla kirjaston varauksissa! Mullekaan italialainen kirjallisuus ei ole kovin tuttua, mutta Ferrante toki ihastutti. Mun kohdalla tää on kai vain sattumaa, mutta kesäisen Italian-matkan myötä kyllä maa ja kirjallisuuskin siis alkoi kiinnostaa enemmän. Aloitan tästä Ferranten suomennoksia odotellessani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon valoa, onpa kiva kuulla, että aiot lukea tämän. Minulle tuli kirjan myötä ikävä Italiaan. Viime vuosikymmenellä kävin maassa kaikkiaan yhdeksän kertaa, nyt 2010-luvulla en ole käynyt ollenkaan. Mieleni kaipaa sinne kyllä usein, mutta sitten tulee aina muita paikkoja joissa käydä.

      Minäkin odotan innolla Ferranten Napoli-sarjan uusia suomennoksia. Toivottavasti ensi vuonna tulee taas yksi.

      Poista
  3. Sama vihlaisu nosti oitis karvat pystyyn tuosta Paolo Coelho -vihjaisusta, mutta Cognettilla pysyivät ohjat hyvin käsissä, eikä sivupientareille karahdettu.
    Mainio tunnelman luoja ja vuorten ilmavuuden kuvaaja, tätä muodossaan pysyvää ja tasapainoista kerrontaa oli ilo ja vaivatonta lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, samoissa ajatuksissa olemme siis ainakin osin olleet! Onneksi Cognetti ei tosiaan lähtenyt Coelhon viitoittamille kirjallisille poluille.

      Vuorten ilmavuutta tässä on, luonnehdit kirjaa hyvin.

      Poista
  4. Tämän olen ajatellut lukea ihan jo sen takia, että italialaista kirjallisuutta käännetään niin vähän (no nyt on ollut Ferrante, mutta noin muutoin). Ja luojan kiitos, että ei ole mitään Coelho-tyyliä. Sitä heppua en jaksa sitten yhtään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, sinulla on hyvä syy lukea tämä. Italialaista kirjallisuutta käännetään tosiaankin aivan liian vähän. Coelhoa en jaksa minäkään. Myönnän kyllä innostuneeni Alkemististä, mutta kaikki muu on ollut silkkaa paskaa. Tässä Cognettin kirjassa pienieleisesti kerrottu tarina toimii hyvin vuorten majesteetisuutta vasten. Jäin silti kaipaamaan "jotain", mutta kelpasi näinkin.

      Poista
  5. Kiitos tästä!

    Minulle tämän syksyn elämys on ollut Homer Hickamin kirja Takapenkin Albert, joka oli aivan valloittava matkakertomus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katveita,

      eipä kestä!

      Tuota Takapenkin Albertia googlasinkin joskus ja mietin, että kirja voisi olla ihastuttavaa luettavaa. Matkakertomukset tekevät toisinaan hyvää.

      Poista
  6. Ihastuttava, todellakin.

    Luin tätä rinnakkain Han Kangin Vegetaristin kanssa. Vegataristin luotaantyöntävää maailmaa vasten Kahdeksan vuorta oli itse kauneus. Tässä on juuri sellaista mielenylentävyyttä, jota kaipaan kirjallisuudelta. Ja jonka takia luen kirjoja. (Kahdeksan vuorta on mielestäni sukulaisteos Per Pettersonin Hevosvarkaille.)

    Kyllä kirjassa rosoakin on Pietron ystävän tarinan kautta.

    VastaaPoista