sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto: Lahtarit
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen
389 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

En tiedä ampumieni ryssien määrää, mutta suuri se oli. Tapoin niitä kuin rottia. Luoti selkään ja henki pois. Ihmisiä nekin olivat, vaikka hulluja. Mitä eteläisen meren matruusit tekivät suomalaisessa talvimetsässä? En minä niitä vihannut, ja tuskin nekään vihasivat minua, mutta sama verenhimo oli vallannut meidät molemmat.

 Anneli Kanto on niitä kirjailijoita, joiden uraa olen seurannut mutta joilta en syystä tai toisesta ollut tullut lukeneeksi mitään. Viime keväänä pääsin kirjastolaisten Fiktiopäivään kuuntelemaan, kun Lukuneuvoja-blogia pitävä Marika Helovuo vinkkasi elämänsä kirjoista. Niiden joukossa oli Kannon Veriruusut. Kun sitten viime vuoden lopulla kuulin Kannon kertovan silloin vielä tulollaan olevasta Lahtarit-romaanista, päätin että nyt vihdoin tartun hänen teoksiinsa. Hyvä, että tartuin. Lahtarit luettuani tiedän, että Veriruusujenkin aika tulee.

Suomen sisällissodan valkoisen osapuolen tarinaa kertovan Lahtareiden takatekstin mukaan teos rakentuu mosaiikkimaisesti. Luonnehdinta osuu paremmin kuin oikeaan. Romaani koostuu kymmenien eri kertojien episodeista. Ääneen pääsevät niin pienten ja isojen talojen pojat, jääkärit ja opettajat, ylioppilaat ja kansanopistolaiset. Jokaisella on omat syynsä osallistua valkoisten toimintaan. Mukana on myös satunnaisesti kohdattavia henkilöitä, kuten muonittajia, pikkuvirkamiehiä, prostiteerattu ja jopa suomenhevonen. Kaiken kukkuraksi kokonaisuuteen mahtuu Suomen senaatin julistuksia, marsalkan päiväkäskyjä ja tuntemattomien päiväkirjamerkintöjä.

Henkilöitä, tapahtumia, aineistoa ja näkökulmia on paljon. Mutta Kanto on hurjan taitava. Hän saa mosaiikkinsa sirpaleista niin ehjän kuin sotakuvauksen kohdalla on mahdollista: yksi kertoo tarinan osan, toinen seuraavan, joku jättää aukkoja, mutta seuraavalla on taas sanansa sanottavanaan. Lahtarit on perustellusti fragmentaarinen romaani, josta nousee enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Niin pitää ollakin, sillä tällaisista elämän sirpaleista ei pidäkään muodostua kokonaiskuvaa sodasta – ei edes fiktion keinoin, sillä sota särkee mielet; sisällissota asettaa saman kansakunnan väen toisiaan vastaan.

Tästä vastakkainasettelusta syntyy sekä vihaa ja ennakkoluuloja että lopulta myös kokemuksen synnyttämää yritystä ymmärtää: Ei se vähemmän sulhastaan rakastanut, vaikka oli punikki. Nuorten miesten mieltä hämmentää pakostakin se, miten vielä vaivoin liikkuvaa veristä myttyä ammutaan päähän. Hämmennystä ja sekosortoa, vaikka hyvin johdettua – siinä yksi kuva sisällissodasta.

Kielen tasolla vahva murre, etenkin eteläpohjalainen, mutta myös tamperelainen ja osin helsinkiläinenkin, tuo mukaan autenttisuuden tuntua, mutta saa tietenkin kaltaiseni savolaissyntyisen lukijan pinnistelemään, mikä sekin on hyvä. Kannon romaani ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan murrekerrontaa, vaan yleiskieltäkin on. Jokainen saa oman äänensä, oman kirjallisen kuvansa, onnistuneesti, persoonallisesti.

Lukijaansa Lahtarit ei siis päästä helpolla. Ei rakenteeltaan, ei kieleltään eikä varsinkaan teemaltaan. Ottaa oman aikansa päästä sisälle Lahtarien maailmaan, mutta kun sinne pääsee, kokee jotain pysäyttävää ja ravistelevaa. Sota on aina raakaa ja kaoottista, voittajatkaan eivät ehjinä säily.

Hienon romaanin loppu on erityisen vaikuttava, pysäyttävä. Kuolema ei välttämättä ole se pahin (itse)rangaistus, jolla sodan piinaama sielu voi itseään lyödä.
--
Myös Tuija ja Jorma Melleri ovat kirjoittaneet Lahtareista.

P.S. Kirja- ja kellokuvan otin ennen kuin alkanut lukea Lahtareita. Enpä silloin tiennyt, että kellollakin on oma roolinsa romaanissa. Kuvan kello ei liity Suomen sisällissotaan, vaikka ajallisesti voisi liittyäkin. Se on näet karjalaisen isoisoisäni kello 1900-luvun alkuvuosilta.


16 kommenttia:

  1. Minä olen lukenut Veriruusut ja pidin siitä. Suomen sisällissota on aihe, joka yhä herättää paljon tunteita ja mielipiteitä siitä, kummat olivat "oikeassa", punaiset vai valkoiset. Itse yritän muistaa sekä faktaa että fiktiota lukiessani, että kummallakin puolella oli omat syynsä toimia kuten toimivat ja lisäksi yksilöillä oli omat vaikuttimensa. Sisällissota on kauhea asia, mutta kaikki ei ole niin mustavalkoista kuin moni edelleen ajattelee. Onneksi sisällissodasta uskalletaan nykyään keskustella ja tehdä tutkimusta. Vapriikissa on muuten hieno näyttely aiheesta. Noh, tämä kommentti lähti nyt aivan harhateille, sillä piti vain kirjoittaa, että koska tämä aihe kiinnostaa itseäni kovasti, aion ehdottomasti lukea Lahtarit-kirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kia, hyvä kommentti, kiitos! Kirjallisuus saakin saada aikaan muuta keskustelua. Suomen sisällissota kiinnostaa minuakin. Olen itse kotoisin alueelta, jolla taisteluja ei käyty, joskin sota - tai kapina - jätti sielläkin jälkensä muutamaan paikkaan (yksi oma esi-isäni oli ollut sivustakatsojana yhdessä tapahtuneessa Pohjois-Savossa) ja tiedän, että joissakin paikoin ne jäljet ovat olleet pitkät. Molemmilla oli omat syynsä osallistua valkoisten tai punaisten toimintaan ja nyt tähän kaikkeen onkin paremmin ymmärrystä. Lahtarit on hieno, minun pitää lukea Veriruusut.

      Poista
  2. Hyvin tiivistät: fragmentaarisuus on perusteltua. On tämä jysäyttävä teos, veli Verisuusuille. Ja juuri niin, yksioikeinen ei sisällissota ollut, puolin ja toisin silkkaa kostoa ja käsitystä sen tuhovoimasta. Mieletön yhteensattuma on ollut kelloideasi kuvatehosteena. Täytyy sanoa myös se, että kirjan kansikuva mielestäni vie väkevästi kirjan henkeen.

    Katja, toivottavasti lukulistallasi on myös Kannon upea Pyöveli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, kiitos. Kanto käsittelee taidolla sisällissotaa. Veriruusut aion kyllä lukea, ehkä joskus Pyövelinkin. Vaikutuin Kannosta aika tavalla.

      Kirjan kannesta(kin) olen kanssasi ihan samaa mieltä.

      Poista
  3. Minäkin kiinnostuin Lahtareista heti kun siitä kuulin. Ja samalla kiinnostuin Veriruusuista, ja päätinkin heti lukea sen, koskapa Lahtarit ei ollut vielä ilmestynyt. Veriruusut tuntui lähtökohtaisesti hiukan kiinnostavammaltakin, naiskaartien kuvauksen takia. Ja nyt kun Veriruusut on luettu, olen hyvin vaikuttunut, ja tekisi mieli lukea myös Lahtarit pian. Kanto osaa kirjoittaa historiasta elävästi ja moniäänisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, meillä taisi olla Kannon lukeminen melkein synkassa, tosin eri kirjoilla! Minua ehkä Lahtarien aihepiiri kiinnosti paljon. Naiskaarteista kuulin ensimmäistä kertaa vasta ihan muutama vuosi sitten, mielenkiinnolla odotan Veriruusujen lukemista.

      Poista
  4. Minä kun juuri sanoin että olen niin väsynyt sotiin ja ihmisen pahuuteen, mutta voi että innoistuin tästä kirjasta. Siinä sitä taas mennään. No, ehkä luen pari kevyempää välissä niin jaksan taas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa V, raskaat aiheet kirjallisuudessa ja (etenkin) uutisissa uuvuttavat helposti, mutta onneksi kirjallisuudessa on tällaisia Kannon kaltaisia taitureita. Suosittelen!

      Poista
  5. Tänä keväänä tuntuu ilmestyvän joukoittain hyviä ja ehdottomasti luettavia kirjoja. Tästä ja muista uunituoreista teoksista kirjoitettuja arvioita lukiessani päätän, että "onhan tämä luettava". Lahtarit menee lukulistalle!

    <3

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, totta! Minä ajattelin viime vuonna, ettei tästä 2017:sta voi tulla yhtä hyvää kirjavuotta, mutta mutta...

      Lahtarit tekee vaikutuksen.

      Poista
  6. Vaikuttaapa kiinnostavalta kirjalta! Ehdottomasti otettava lukuun. Olen minäkin kuullut Kannon kirjoista vain hyvää, Pyöveli oli juuri isällä luvussa, ja ajattelin ottaa sen lainaan. Mutta ehkä tartunkin ihan ensiksi tähän.
    ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, tämä onkin tosi kiinnostava. Onko isäsi kommentoinut Pyöveliä? Lahtareissa on paljon kiinnostavaa ja tarttumapintoja moneen suuntaan. On se vaikealukuinenkin, osin, mutta palkitseva ja pysäyttävä.



      Poista
  7. Fragmentaarisuus on kirjassa minustakin perusteltua juuri sodan luonteen vuoksi. Itse nostin esiin yleisen kaoottisuuden, mutta hyvä maininta myös tuo mielten särkyminen, sitäkin sopii korostamaan sirpaloitunut tarina. Kosketti tosi vahvasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuomas, yleinen kaoottisuus onkin hyvä huomio, koska sellainen kirja on: kantaa hyvin sodan tunnelmia ja pirstaleisuutta. Hieno romaani, täytyy lukea enemmän Kantoa.

      Poista
  8. Anneli Kannon Pala palalta pois on todella vahva teos! Muuta en ole häneltä lukenut ja kun näin tämän kirjan katalogissa, tiesin, että pysty...Luen kolmannest valtakunnasta, luen toisesta maailmansodasta, luen ensimmäisestä maailmansodasta, mutta vuosi 1918 on minulle raastava kohta historiassa. Tässä Katja, aina syntyy enemmän kysymyksiä kuin on vastauksia. Kun veli käy veljeä vastaan, kuten tapahtui monessa perheessä. Isäni löysi ennen kuolemaansa Kanadasta sukuhaaramme, joka oli lähtenyt maasta, kun perheen äidin isä oli ammuttu punikkina. No, lapsenlapsi alkoi sitten käydä Suomessa ja meilläkin ja kävi katsomassa talon, josta tuo tappaja oli ja sitä jatkui ja jatkui...Sitten äitini sukuselvitys vei osan minusta kuuluisaan kenraali- ja pappissukuun. Jotenkin ei yllätys, sillä koko ajan on ollut paha olo sekä punaisten että valkoisten puolesta tai on halunnut olla tietämättä tästä enempää. Täällä Pohjan tähden alla on hyllyssä ja on luettu. Elokuva on katsottu ja läpikyynelehditty. Tavallaan se, että kaikki väreilee vieläkin perheissä, suvuissa, kirjoissa tuolta vuodelta, kertoo, että nämä haavat eivät ikinä parane!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, voin hyvin kuvitella, miten raastavaa luettavaa Pala palalta pois on. Siinä on temaattisesti sellaista, joka kiinnostaa minua, mutta ehkä seuraavaksi luen Kannolta Veriruusut.

      Sisällissodassa, ja sodassa aina, on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Oman sukuni en usko osallistuneen sotaan, koska alueella jossa he asuivat, ei ollut taisteluja, mutta tiedän kaikkien olleen talollisia, joten heillä oli varmasti puolensa. Monessa suvussa on ollut sekä punaisia että valkoisia: rakkaus on yhdistänyt, vaikka myöhemmissä polvissa, mutta monissa suvuissa haavat eivät tosiaan koskaan parane. Miten tärkeä romaani.


      Poista