tiistai 29. maaliskuuta 2016

Helen Macdonald: H niin kuin haukka


Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Gummerus 2015
H is for Hawk 2014
Suomentanut Irmeli Ruuska
376 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen elämäkerrallinen tietokirja

Tuuli liikuttelee ohdakkeenvarsia ja on poissa. Ja minä alan itkeä äänettömästi. Kyynelee vierivät kasvoilleni. Fasaanin vuoksi, haukan vuoksi, isän ja hänen kärsivällisyytensä vuoksi, sen pienen tytön vuoksi, joka seisoi aidan vieressä ja odotti, että haukat tulisivat.

Surua voi työstää monella tapaa. Brittiläinen Helen Macdonald on lapsesta saakka halunnut haukankasvattajaksi. Kun Helenin isä kuolee, suru nousee pintaan ja lapsuuden haaveen toteuttaminen tuntuu tärkeämmältä kuin koskaan. Helen hankkii itselleen Mabeliksi nimeämänsä nuoren haukkanaaraan, ottaa sen kotiinsa Cambridgeen ja sulkeutuu osin ulkomaailmalta. Helen yrittää kesyttää haukan tietoisena haukkojen koulutuksen kulttuurisista sidoksista. Mutta onko haukan kouluttaminen ja haukan kanssa eläminen oikea tie selvitä surusta ja masennuksesta?

Mitä sanoa kirjasta, joka ihastuttaa, mutta jätti samalla päällimmäiseksi kysymyksen miksi? Miksi ihminen haluaa omistaa luonnonkappaleen, kesyttää sen omiin tarkoituksiinsa? Saako niin tehdä? Onko se millään etiikalla oikein? Tätä pohdin eniten lukiessani Helen Macdonaldin kiehtovaa omaelämäkerrallista teosta H niin kuin haukka, jossa Macdonald elää Mabel-haukkansa kanssa. Ajatus lintujen kesyttämisestä on mielestäni julma, sillä minulle lintu on luotu lentämään. Toisaalta eroaako linnun kouluttaminen koiran, hevosen, kissan tai fretin omistamisesta? Ihminen on aina halunnut hallita luontoa, eläimet ovat kautta aikain olleet osa ihmisten maailmaa. Haukoilla ja ihmisillä on pitkä yhteinen historia, Macdonald tietää mistä haukkansa ottaa ja kunnioittaa Mabelia - usein enemmän kuin itseään.

Macdonaldin kehuttu teos on mitä tyypillisin lajinsa, kertovan tietokirjallisuuden, edustaja. Se opettaa, hetkittäin luennoikin, mutta tuo kerrontaan sellaisen henkilökohtaisen tason, että kirjaa lukee kuin romaania. Macdolandin kiukkuun, suruun, väsymykseen, pettymyksiin ja toivoon samastuu: Miten paljon voikaan haukan jalkanauhojen leikkaaminen symboloida. Hänen oppineisuuttaan ihailee, kokonaisuudeen kytkeytyviä historiallisia kerrostumia tarkastelee kiinnostuneena, ja luontokuvauksesta yksinomaan lumoutuu.

Haukkojen ja ihmisten kulttuurihistoriaa tarkastellessaan Macdonald nojaa paljon innoittajaansa, Terence Hanbury Whiten elämäkertaan, jonka kokee osin ristiriitaiseksi. Ymmärrän, että Macdonaldin on haettava itsensä vuoksi vertailukohtia ihmisen ja haukan välillä, surua ja erilaisuutta ymmärtääkseen. Hän kaipaa toisenlaisia tarinoita, ymmärrettäviä syitä haukan kasvattamiseen. Minulle lukijana olisi riittänyt Macdonaldin ja Mabelin oma tarina. Tällaisenaan teos on kuitenkin asiaproosana vankempi.  Macdonaldin onnistuu kytkeä omat ajatuksensa osaksi laajempaa kulttuurihistoriallista ja yhteiskunnallista kokonaisuutta. Sitä, miten asiat liittyvät toisiinsa: liettualaiset rakennusmiehet, brittimetsiin kotiutuneet suomalaiset kanahaukat sekä Göringin julmat suunnitelmat - kaikki ne kytkeytyvät maisemaan ja samaan mutkikkaaseen historiaan.

H niin kuin haukka on surumielinen, paikoin ristiriitainen ja silti ihana (!). Se on hidasta kirjallisuutta, joka kaipasi aikaa ja syventymistä. Menetyksen, itsensä etsimisen ja masennuksen paino on raskaana Macdonaldin hartioilla, haukan tekemien arpien lisäksi on muita, näkymättömiä arpia. Vastapainona on brittiläinen luonto, joka väistämättä saa kaltaiseni Englantia romantisoivan* ihmisen lukemaan tekstiä miltei hartaana: Kaikki ne muistot, rakkaus ja lumous jotka maisemaan kytkeytyvät. Osin ne ovat mielikuvaa, kuten Macdonald huomauttaa: tiedostettuja kuvitelmia "vanhasta iloisesta Englannista", Whiten aikakauteen kuuluvista pastoraalivimmaisista luontoretkistä.

Onko mitään olennaisinta edes olemassa? Kysymyksen esittää Macdonald ja saa lukijansakin sitä pohtimaan. Palaan haukkaan: minun on (tietenkin!) edelleen vaikea hyväksyä linnun kesyttämistä, mutta niin historiaa kuin Macdonaldin omia kokemuksia vasten ymmärrän sitä hieman paremmin. Kaikessa kyse on ihmisyydestä. Siitä, miten ihminen on ainoa inhimillinen olento: Kaiken muun elollisen inhimillistäminen lähtee sekin ihmisistä - ja luonnon kunnioittamisesta.

* Vaikka usein sanon romantisoivani Isoa-Britanniaa, olen tietoinen luokkayhteiskunnan ongelmista ym. Mutta kirjallisuudessa huomaan rakastavani mielikuvien peribrittiläisyyttä, sellaista MacDonaldin kirjastakin löysin.


Myös Tuija on lukenut Haukan.

21 kommenttia:

  1. Olen miettinyt tuon kirjan lukemista. Mutta askartelen samojen ajatusten kanssa tai emmin samasta syystä kuin sinä. Hannele Klemettilän teos Federigon haukka on hyvä pohja tuolle. Luulen, että minun tietämykseni ei ihan riitä tuohon kirjaan.

    Facebookissa minulla on paljon kissakamuja ympäri maailmaa ja joitakin juttuja katselen ihmeissäni. En voi käsittää, kuinka tietyt videot voivat olla mahdollisia, kun kuvat kissat ovat astetta järeämpiä. En halua sietää myöskään kärsimystä. Eli sekin rajoittaa.

    Tuo luokkayhteiskunta... askartelen senkin kanssa, kun lueskelen Lena Anderssonin kolumneja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, uskallan suositella tätä - vahvasti! Klemettilän kirjaa en ole lukenut, mutta se tosiaan sopisi varmasti tämän pohjalle tai rinnalle. Haukoilla ja ihmisillä on pitkä yhteinen historia ja Macdonald pitää haukkaansa hyvin, kunnioittaen.

      Tässä kärsimys on enemmänkin ihmisen osa, siksikin tämän voi lukea. Kysymys miksi kohtasi minut alussa, lopussa ymmärsi, jotenkuten.

      Poista
  2. Mietiskelisin samaa eli miksi ihmisen pitäisi (yrittää) kesyttää haukka. Tai ottaa kettu lemmikiksi. Kettu tuli mieleeni luettuani eräästä naisesta, joka on hommanut lemmikikseen ketun. Ketun nimi on Juniper ja hän kertoo mm. sen hoitamisesta Instagrammissa. Onhan se juu söpö, mutta kyseessä on kuitenkin villieläin, joka varmasti olisi onnellisempi, jos saisi elää luonnossa kaltaistensa parissa.

    Mutta kirjoitat kauniisti tästä kirjasta, jota olen itsekin puodissa hiplannut. Ja kirjastossa, kun se on sinnekin vihdoin päätynyt. Luulen, että luen tämän jossain vaiheessa, mutta en pitele kiirettä. Teema kuitenkin sinänsä kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, juuri niin! Olen kuullut joskus ketusta lemmikkinä. Kettuhan on etäistä sukua koiralle, joten en ymmärrä miksei kettuja halajava ihminen ota vain koiraa, joka on tuhansia vuosia ollut ihmisen seuralainen. Olen samaa mieltä, että villieläimet kuuluvat luontoon eikä vapaata pidä vangita.

      Tämä on kuitenkin todella kiinnostava kirja, joten kannattaa lukea kun vastaan tulee.

      Poista
  3. Minäkin luulen tähän jossain vaiheessa tarttuvani. Kiinnostaa kovin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, suosittelen! Hieman ristiriitainen lukukokemus haukan kesyttämisen vuoksi, mutta todella hyvä kirja.

      Poista
  4. Katja, tämä teoshanon väistämättä houkuttava. Minä en vain olisi pystynyt, en kyennyt. En voi katsoa enää edes mitään eläintarhoista. Villieläin on vapaaksi luotu. Kun nyt luit tämän kirjna, ymmärtänet, miksi Munthe on minulle elämää suurempi henkilö! Hän on ollut kaikkensa likoon paneva eläinsuojelija, joka välillä laittoi kaikki rahansa eläinten pelastamiseen ja itse kulki ryysyissä vaikka oli Ruotsin kuningattaren hovilääkäri.

    Oi, Hellaakoskella on runo Haukka, mutta en osaa sitä enää. Se kuitenkin kertoo, miten haukka on luotu liitämään ylilmoissa vapaana. Ja niinhän se on.

    Mitä tulee tuohon brittiläiskommenttiisi, niin allekirjoitan. Näen itseni aina elämässä sotien välistä aikaa Britanniassa ja siksi sen aikakauden kirjat ja elokuvat uppoavat minuun kuin se kliseinen 'kuuma veitsi voihin'. Yksi lysti, vaika se olisikin vain kuvitelma vanhasta iloisesta Engannista. Tänäänkin kollasin taas Woolfin ja häen ystäviensä ja perheenjäsnetensä kuvia Pinterestissä...:)

    Haukasta muuten välittyy huikeasti, miten sinua ahdistaa vangittu lintu<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä se on:

      Aaro Hellaakosken runo Haukka kokoelmasta Elegiasta oodiin (1921):

      Haukka

      On tilaa taivahalla.

      On äärtä yllä, alla.

      Tuul' viuhuu siivissäni mun

      ja aurinko on mun.

      Ei viha, ystävyys

      mun luokseni voi kantaa,

      ei talvi, kesä, syys

      voi mitään mulle antaa;

      mun on vain totuus ylhäinen,

      jääkylmä, ikuinen.

      Mun silmäni ei pettäneet

      ma vaikka katsoin aurinkoon,

      mun siipeni ei uupuneet

      vaikk' yli vuorten noussut oon.

      Mun kotini on avaruus,

      mun määräni on jumaluus,

      Kun uuvun kerran, putoan,

      ma korkealta putoan.

      <3

      Poista
    2. Leena, ensiksi: kiitos Hellaakosken runosta. Se on puhutteleva: kaunis ja tosi.

      Tämä Macdonaldin kirja on todella hieno ja kiehtova. Mutta totta on, että jäin miettimään haukkaa. Ymmärrän syyt, miksi Macdonald otti haukan, ymmärrän kulttuurin, historian, kaiken sen. Mutta silti: miksi? Tämä ajatus ei jätä minua heti rauhaan. Olen kuitenkin iloinen, että luin kirjan, koska onhan tämä huikea.

      Ja oih, Englanti!

      <3

      Poista
    3. Hellaakoski rinnastuu hienosti Haukka-kirjaan. On se monitasoinen. Katja, todellakin tuo "miksi"-kysymys on vaivaava, vaikka kirja antaa siihen vastauksia. Mutta mielenkiintoinen kirja!

      Poista
    4. Tuija, Leena postasi kommentissaan kyllä todella sopivan runon. Miksi, niinpä. Syitä on toki monia ja hyvin Macdonald niitä avaakin. Hieno kirja!

      Poista
  5. Katja, olen ajatellut, että minun 'pitäisi' lukea tämä kirja - mutta haukka vankeudessa - nyt en tiedä, pystynkö sittenkään tarttumaan tähän.

    Kiitos hienosta arviostasi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, lue vaan! Tämä on hieno kirja, oikeasti. <3 Se, että jäin miettimään haukan ottamista itselle, on enemmän yleisen tason pohdintaa siitä, miksi ihminen haluaa kesyttää luontoa. Ei Macdonaldin haukka kärsi eikä sitä pidetä huonosti, tästä ei tule pahaa oloa, vaikka kysymys "miksi" jääkin osin mieleen.

      Suosittelen!

      <3

      Poista
    2. No hyvä, lisään kirjan lukulistalleni <3

      Poista
  6. Tämä kiinnostaa valtavasti, kaikkine ristiriitaisine kysymyksineen. Tällaiset henkilökohtaiset faktakirjat viehättävät minua kovasti, ja tässä houkuttelee erityisesti suru, toipuminen ja luontosuhde.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, tämä on hyvä kirja. Sopivan hidas, ajatuksia antava, surua ja luontoa omakohtaisesti käsittelevä. Suosittelen lämpimästi. <3

      Poista
  7. Tämä on minullakin nyt luvussa, oli pitkään tauolla ja nyt meinaan selättää loppuun saakka. En ehkä ole ihan yhtä ihastunut kirjaan kuten sinä. Törmään taas yllättäin tähän toteamukseen, että kirja on melkoisen pitkä makuuni. En ole ihan varma myöskään näistä White osuuksista, vähän kuin kirja kirjassa. Välillä Haukassa on kyllä tosi ihastuttavia kuvauksia ja kohtauksia mutta sitten taas välillä huomaan lähes kyllästyväni! Hyvin outo kirja minusta :))!

    Meillä on kyllä paljon samoja kirjoja luvussa tänä keväänä :) Oikeastaan aika hauskaa. Juttelin juuri ystävän kanssa joka pohti, että kirjabloggaus on vähän vastaava seikka kuin lukupiiri- ja näinhän se kyllä oikeastaan on. Samasta kirjasta monta eri kokemusta ja keskustelua, ei kasvokkain okei, mutta kommenttien kautta kyllä :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bleue, hmm, minä pidin ja en pitänyt. En siis voi sanoa, että olisin ollut täysin ihastunut, koska minua vaivasi ja vaivaa ajatus haukan vangitsemisesta. Mutta pidin muuten: tunnelmasta, englantilaisuudesta, luontokuvauksesta, surutarinasta.

      Onkohan meillä osin sama kirjamaku? Tai ainakin joku samanlainen katse kirjojen bongaukselle? :) <3

      Poista
  8. No nyt kiinnostuin, ihan tuosta omaelämäkerrallisesta syystä, en ollut tutustunut tähän teokseen kansikuvaa kummemmin. Mielenkiintoisia ajatuksia tämä ainakin herätti, tekstisi, haukoista ja elosta ja surusta. Luen nyt Didionin Maagisen ajattelun aikaa, ehkä tämä sopisi sille jonkinlaiseksi pariksi. Federigon haukkaa suosittelen lämpimästi, se oli kiinnostava tietoteos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, tämä on monesta syystä sellainen kirja, joka on kiinnostavaa lukea. Pidin tästä paljon, mutta en kaikilta osin. Saa nähdä, mitä Macdonald juttelee Helsinki Litissä.

      Tuon Didionin kirjan haluan lukea! Harmittaa vähän, kun se teatterijuttu jäi aikatauluongelmien vuoksi.

      Poista