Justin Go: Katoava aika

Justin Go: Katoava aika
Tammi 2015
The Steady Running of the Hour 2014
Suomentanut Anna Lönnroth
558 sivua
Kansi: Jussi Kaakinen
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Ainostaan todistusaineistolla on väliä. Paperilla, joka todistaa, että Imogen Soames-Anderson on isoisoäitini. Kaikki muu on sivupolkua. Kävelen eteenpäin yrittäen toistella tätä mielessäni, mutta salin kaikki maalausrivit osoittavat samaan suuntaan, arvoitukseen, johon en osaa nimetä edes kysymystä.

Tristan Campbell on nuori opiskelija, joka saa englantilaisesta asianajotoimistosta todella yllättävän kirjeen. Tristanilla on seitsemän viikkoa aikaa selvittää, kuka hänen isoisoäitinsä todellisuudessa oli. Jos tehtävä onnistuu, tulee Tristan perimään valtavan omaisuuden. Arvoitus onkin melkoinen ja sitä selvittäessään Tristan matkustaa niin Lontooseen, Bretagneen, Berliiniin, Islantiin kuin Ruotsiinkin. Kaikkea hän kerii auki kuuluisan vuorikiipeilijän Ashley Walshinghamin ja tämän rakastetun Imogen Soames-Anderssonin kirjeenvaihdosta, jotka kattavat niin ensimmäisen maailmansodan vuodet kuin Mount Everestin karut luonnonolot.

Käykö teille niin, että kirjassa tuntuu ennakkoon olevan jonkinlaista taikaa ja sitten se taika rapisee pois? Kuvittelen usein, että minulla on hyvä kirjavainu omaa lukijanpirtaani ajatellen, mutta Justin Gon esikoisromaanin Katoavan ajan kohdalla vainu ei toiminut oikeastaan olleenkaan.

Aloitan kehuilla: Jussi Kaakisen tekemä kansi. Eikö se olekin kaunis? Se on ajaton ja elokuvamaisen viehättävä. Siinä on juuri niitä kerrostumia, joita Go käy kirjassaan läpi: on eurooppalaisia kaupunkeja, nuoret nykyajan matkustavaiset ja menneen ajan rakastavaiset - värimaailmakin on tyylikäs. Siihen kehuni ikävä kyllä (melkein) loppuvatkin. Kaakisen kansi on parempi kuin Gon romaani. Minun olisi pitänyt uskoa takakantta, jossa superjulkkis Oprah Winfrey kehuu kirjaa sanoin "eeppinen tarina tähtiin kirjoitetusta rakkaudesta". Eeppisyys on hyvästä, jos asialla on vaikkapa A. S. Byatt ja rakkaus on ihana asia, mutta ehkä tähtiin kirjoitettuna kuitenkin hieman liioiteltu. Sanon siis suoraan, ettei Katoava aika ollut minun kirjani.

Se olisi voinut olla. Nimittäin Gon romaanissa on melkoinen tarina ja myönnän, että jos siitä tehtäisiin televisiosarja, katsoisin sitä melko varmasti: voisin kuvitella 1910-20-lukujen epookin lavastettuna hieman Downton Abbeyn tapaan ja yhtä lailla voisin nähdä mielessäni Tristanin ja tämän ranskalaisen tuttavan Mireillen pohtivan kaikkea hieman nukkavieruina nykyajan nomadeina. Kyllä Katoavassa ajassa tenhoakin on ja moni muu löytää sen varmasti minua paremmin.

Miksi en sitten innostunut - edes vähän? No, ensiksikin Go selittää kaikkea liikaa ja tekee sen tavalla, joka jättää tarinan alleen. Tarinavetoisessa romaanissa tämä ei toimi. Minä nimittäin rakastan jaarittelua ja suoranaista hitauttakin silloin, kun se kirjan tyyliin sopii: nautin esimerkiksi Anni Kytömäen pitkistä luontokuvauksista, Antti Hyryn kuvaamasta vanhenevan miehen ajattelusta ja jo mainitsemani A. S. Byattin rönsyilevästä runsaudensarvesta. Mutta viihderomaanissa liiallinen kuvailu ja suoranainen sormella osoittelu muuttuu helposti vaivaannuttavaksi. 

Näin kävi nyt(kin). Go selittää ja kuvaa kaikkea liikaa, aivan kuin lukija ei jo tietäisi, kuin lukija olisi jollain tavalla tyhmä: esimerkiksi Saksassa Tristanille korostetaan, miten julkisilla laitoksilla on tärkeä rooli ja kuinka niiden työntekijät ovat arvostettuja ammattilaisia - voisiko kukaan edes ajatella sellaista, etteivät erilaisten virastojen työntekijät olisi asiantuntijoita? Kirjeessään Imogenille Ashley kertoo, kuinka on varastautunut kiipeilyyn Maggin keitoilla, Hunterin kinkulla ja Heinzin spagetilla. Ihanko totta? Omalle rakkaalle kirjoitetussa kirjeessä luetellaan kaikenlaisia tuotemerkkejä. Tiibetistä? 1920-luvulla? Tuotteet ovat toki olleet olemassa jo tuolloin, mutta en vain voi uskoa, että Ashley olisi tuhlannut paperia moiseen maailman toiselta kolkalta. Entä olisivatko petroli- ja parafiinikanisterit olleet värikoodattuja. Kaikki on toki mahdollista, etenkin fiktiossa, mutta lukijana en voinut ärtymykselleni mitään.

Myös kaikenlaiset muut virheet ärsyttävät minua, nyt ehkä tavallistakin enemmän. 1920-luvulla Ruotsissa on luminen joulunseutu, mutta niin vain järven poikki soudetaan. Toki järvi voi olla sula, mutta kuvittelisin sen olevan ainakin jonkinlaisen riitteen ja romaanissa kuvailtuun lumimäärään nähden suoranaisen jään peitossa. Nykyhetkessä Tristan lähtee Lontoon Towerista, kun yö saapuu. Tower tosin menee kiinni ennen kello kuutta illalla, mutta ehkä Towerissa on Tristanin vierailun aikana joku erikoisaukioloaika. Ja vielä, en voi nyt itselleni mitään: Tristan ostaa Tegelin kentän kirjakaupasta paksun kirjan islantilaisista saagoista. Voi voi, kunpa Tristan olisi ostanut kirjan Berliinin kaupungista. Nimittäin muistini mukaan ja pienen varmistavan Tegel-info-surffailun jälkeen väittäisin, että kirjan pitää olla melkoinen bestseller, että on päässyt Tegelin kauppojen valikoimiin. Hmm, aina voi olla poikkeuksia ja olisi ihastuttavaa jos folkloreaiheinen kirja olisi noin suosittu, mutta en usko tätäkään. Sen myönnän, että Gon miljöökuvaus on kuitenkin viehättävää ja romaani herättää matkakuumeen suuntaan jos toiseenkin, etenkin Bretagneen ja Islantiin.

Nyt siis kävi niin, että ärtymys ylitti lukukokemuksen. Tällaiset epäkohdat häiritsevät lukemistani - jo lähtökohtaisesti epäuskottava tarina ei niinkään. Kirjan kehystarinahan on varsin kiehtova: on ensimmäisen maailmansodan aika, kiipeilykulttuuria 1920-luvulla, on nykyajassa elämä nuori historianopiskelija ja taiteellinen ikätoveri, on kirjeitä, salaisuuksia, vihjeitä ja aikamoinen yllätyskin. Pelkkä ärtymys ei kuitenkaan riitä selittämään sitä, mitä jäin kaipaamaan. Jäin kaipaamaan hieman vanhanaikaisella tavalla vetävää ja viehättävää uppoutumisromaania. En uppoutunut, vaan tuhlasin aikaani.

Jos jotain kiitän, niin sitä että Katoava aika on lukuromaani nimenomaan lukuromaanin viihdyttävässä ja helpossa muodossa. Kyllä maailma tarvitsee ajanvietekirjallisuuttakin ihan yhtä paljon kuin muitakin viihdykkeitä - toteutus vaan olisi voinut olla paljon parempikin. Ja mikä minulle parhainta tämän kirjan kohdalla: aina on Jussi Kaakisen kansi, jota voisin tuijottaa lumoutuneena vaikka kuinka kauan.

--
Kaisa Reetta piti kirjasta enemmän ja kirjoittaa siitä ihanasti. 


P.S. Vielä tänään ehtii osallistua Laiturilla-kirjan arvontaan. Jos kesäkodit saaristo- ja rannikkomaisemissa viehättävät, kommentoi Laiturilla-postausta. Suoritan arvonnan huomenna.