Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen: Suojaton
Kustantaja: Siltala 2014
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 160
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Vetäessään kenkiä jalkaansa Isa käy sen mielessään läpi, kohtaus kohtaukselta, kaiken sen mitä pian tapahtuu, koska niin on tapahtunut siitä ensimmäisestä kerrasta asti kun hän vastasi miehen katseeseen, tarttui käteen ja sulki ovet perässään, ajatteli että ehkä näin minä hengähdän, ehkä näin minusta tulee näkyvä.
Ehkä tänä iltana se menee juuri niin.

En tiedä, johtuuko se utuista ja sadetunnelmaisista kirjankansista, mutta aina, kun ajattelen Helmi Kekkosta, ajattelen sadetta. Sade ja Helmi Kekkonen liittyvät yhteen, koska vietin erään rankkasateisen iltapäivän Kekkosen Valinnan kanssa. Se oli ensitutustumiseni ja -ihastukseni Kekkosen kerrontaan. Nytkin on satanut - ja Kekkosen uusimmassa romaanissa Suojaton sataa paljon, ilmassa tuoksuu koko ajan sade, vaikka toki aurinkoakin on.

Suojaton on niitä romaaneja, joilla on pienoisromaanin koko, mutta suuri sisin. Se pureutuu perhedynamiikkaan, äidin ja tyttären suhteisiin sekä ennen kaikkea siihen, miten asiat vain menevät väärin, vaikka Me olemme onnellisia jos vain haluamme. Romaanin keskiössä on perhe, johon kuuluvat äiti Hannele, isä Tomas, poika Kai ja tyttö, kuopus, Isa. Isa on älykäs ja kaunis lapsi, äidilleen niin vaikea ja kuitenkin niin rakas. Kaksivuotiaana Isa puhuu pitkiä lauseita, mutta pikkuhiljaa lauseet hiipuvat yksittäisiksi sanoiksi, jäävät miltei kokonaan pois. Vielä myöhemmin tilalle tulevat likaiset patjat, lattia, seinä. Ihmiset kutsuvat Isaa mykäksi, pesevät kätensä. Yrittääkö Isa paeta jotain? Onko Hannele yrittänyt tarpeeksi?

Kekkonen rakentaa romaaninsa hienovireisesti ja kauniisti, mutta kaiken alla on rankka tarina. Hän kirjoittaa ihmisistä, joilla moni asia voisi olla vereslihalla. Kekkosen tekstissä kyse on kuitenkin pikemminkin ihon alaisista lihasruhjeista: haavat eivät juurikaan näy, mutta ovat siellä jossain - sielussa, sydämessä, pinnan alla. Painavina, kipua aiheuttavina, näkyvissäkin jos niitä osaa katsoa. Hannele ei täysin osaa, mutta hieno henkilöhahmo hän on. Hannele on äiti, joka ei saa äitiydestään sitä mitä hakee, vaikka kovasti yrittääkin. Hän on boheemi ja silti kiinni perheessä. Kaiken lisäksi Hannelella on häissään sammalenvihreä mekko - lempiväriäni. Myös Kirjavan kammarin Karoliina kiinnittyi lujemmin Hanneleen kuin Isaan, joka jää etäiseksi. Isa muistuttaa minua osin Breaking the waves -elokuvan Bessistä, joskaan samanlaisesta "missiosta" Suojattomassa ei ole kyse, eikä yhtä traagisestakaan.

Onko Isa uhri vai oman elämänsä toimija? Onko hänen kaiken sen myötä enemmän olemassa vai entistäkin näkymättömämpi? Ja miltä tai keneltä hän on suojaton? Arvoituksellisuus ja ilmavuus ovat asioita, joita usein arvostan kaunokirjallisuudessa. Kekkosen romaanissa ne ovat romaanin vahvuus ja (hyvin pienissä määrin) myös heikkous. Vahvuus on tunnelmassa, lauseissa ja siinä, miten tarina rakentuu. Pieni heikkous siinä, että lopulta kysymyksiä jää enemmän kuin vastauksia, turhan paljon jää ilmaan. Kirjoittaa Kekkonen kyllä osaa. Suketus ihailee Kekkosen eheitä lauseita, ja niin teen minäkin. Kekkonen osaa tiivistää, sanoa määrällisesti vähän, mutta sisällöllisesti paljon. Kerronta ei kuitenkaan ole kovin vaivatonta ja paikoin kosketuspinta romaaniin katoaa. Toisaalta kaltaiseni kaunosielu rakastuu helposti kirjaan, jossa on tuoksuja ja sävyjä, sadetta, koleutta, auringon paahtamia aamupäiviä ja sitten kuin äkkiä lehdet ovat pudonneet.

Suojattoman alussa on Odgen Nashin runo, jossa Isobel tapaa suuren karhun. Isalla on symbolinen karhunsa, kuten Hannelellakin. Isan unet karhuista ovat samalla kertaa vaarallisia ja rauhallisia - juuri sellaisia kuin äidin, tyttären ja lopulta jopa koko yhteisön kipupisteitä luotaava Suojatonkin on.