Muumikirjat ja minä

Piiloleikkiä, valokuvaajaa ja peiliä. Ovikello soi, mutta minua ärsyttää. En halua mennä ulos. Tuijotan viininpunaisten housujeni vakosamettia ja olen malttamaton. Olen lainannut kirjastosta kasan kirjoja, kuten tavallista. Lautasella on jo viipaloitua melonia ja kaikkein houkuttelevin kirja on kesken. Mutta ei auta, on pakko mennä ulos. Leikki tempaa toki mukaansa, mutta jollain ilveellä saan palattua kotiin hyvissä ajoin. Vesimeloni ja kirja ovat nyt yksin minun - kirja, joka on täynnä seikkailua, ystäviä, omituisia olentoja, vaaraa ja ihmeellistä taikaa. Olen hitaan, mutta koko ajan etenevän kerronnan lumoissa.

Tuo pieni kirjamuisto vie minut aikaan, jolloin kohtasin Muumi-kirjat ensimmäistä kertaa. Elettiin 1980-luvun alkupuoliskoa, olisikohan vuosi ollut 1983 tai 1984. Lukemani kirja oli Muumipeikko ja pyrstötähti. Se on romaani, jossa on näkinkenkiä ja päärynäpuita, turvallinen Muumilaakso ja huikea matka Yksinäisten vuorten tähtitornille. Se on täynnä jännitystä ja uhkaa, kun mustanharmaa pöly peittää taivaan, ja kuitenkin on aikaa pelastaa hillopurkit - onhan hilloa koko vuodeksi! - ja ottaa mukaan vastaleivottu kakku. Pyrstötähti lähestyy maata, mutta sen aiheuttama pelko on (lukijalle) turvallista.

Huomenna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Tove Jansson syntyi, minkä vuoksi on aika kohottaa kuvitteellinen malja, tanssia, poimia (ainakin meidän pihalla niin kuvitteellisia) auringonkukkia ja ajatella Janssonin tuotantoa. Pyrstötähti teki minusta Muumi-fanin, mutta seikkailullisesta tunnelmastaan huolimatta se ei koskaan noussut suursuosikikseni. Luin lapsena muutaman muunkin muumiromaanin, mutta varsinaisesti oivalsin muumit vasta lukiolaisena. Luin ylioppilaskirjoituksiin, luin muumeja. Luin tietoa ja ahmin filosofisia seikkailuja. Television suosittu animaatiosarjakin oli alkanut jo aiemmin ja sitä katsoin yhdessä poikaystäväni kanssa (ja myöhemmin lasteni kanssa). Kirjoista Taikatalvi osui syvimmälle sieluuni ja se on edelleenkin minulle se tärkein ja rakkain Muumi-kirja. Taikatalvi kuvailee hienosti sitä lämpöä, joka auttaa maailman outoudessa ja se antaa myös toivoa, sillä kaiken sen kylmän ja lumen alta paljastuu ensimmäinen rohkea krookuksen nenännipukka.

Sittemmin olen tietenkin innostunut myös ulkokirjallisista muumeista: pidän joistakin muumimukeista, joita meille on kertynyt jo liki 30 kappaletta, vaikken varsinaisesti kerää niitä (ok, joulumukit haluan). Kun tyttäreni oli parivuotias, hänen hiuksensa takut selvitimme mansikkahattaraksi nimeämälläni Niiskuneiti-selvityssuihkeella ja taitaapa vessassamme olla nytkin Muumi-käsipyyhkeet. Ruotsinlaivalla olen päässyt mukaan muumijumppaan, mutta se maailma tuntui jo hivenen vieraalta, olenhan julistautunut muumikonservatiiviksi (mutten ryppyotsaisesti, se ei sovi!). Sitäkin rakkaampaa on Tove Janssonin muu tuotanto, jota olen lukenut vasta aikuisena. Kuvanveistäjän tytär on ylipäätäänkin yksi hienoimmista kertomuskokoelmista, jonka tiedän. Kesäkirjasta luen yhden novellin joka kesä. En voi kuin ihailla sitä voiman, herkkyyden ja tarkkanäköisyyden yhdistelmää, joka Janssonin kirjallisesta tuotannosta välittyy.

Mutta palataan vielä hetkeksi muumeihin ja meloniin. Jokunen aika sitten luin työni puolesta tekstin, jonka kirjoittaja kertoo ajattelevansa Liza Marklundin Annika Bengtzonia aina, kun kuorii appelsiinia. Minä voin sanoa ajattelevani muumeja silloin, kun syön vesimelonia. Aina.

--

Muumeja pohtimaan minut sai Muumikirjat ja minä -haaste, jolla minua muistivat Liisa ja Valkoinen kirahvi, jonka Opuscolo-blogista haaste lähti alun perin liikkeelle. Kiitos tästä haasteesta, oli ilo palata omaan ensikohtaamiseen muumien kanssa. En itse haasta ketään, koska haaste on käynyt monissa blogeissa. Haluaisin kuitenkin kommenttikentässä kuulla, mitä muumit teille blogini lukijoille merkitsevät.