Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: The Silver Dark Sea 2012
Suomennos: Johanna Joskitt-Pöyry
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivuja: 443
Brittiläinen romaani

Siihen oli vaikea uskoa. Kun minä kuulin sanottavan rannalla Toivoa on, ne sanat lausuin minä, ei kukaan muu - omaksi lohdukseni, pysyäkseni pinnalla. Mutta mitä se haittaa, jos uskoo satuihin? Minusta niihin, moniin ainakin, kannattaa uskoa.

Parla - tai olkoon saaren nimi vaikka Parla - on pieni Iso-Britanniaan kuuluva saaripahanen. Luonto, Herran ja aaltojen pelko, ovat vuosisatoja säädelleet saaren elämää, meri on antanut ja ottanut. Nykyisin saari täyttyy loma-aikaan turisteista, mutta muuten elämä sujuu omissa tuulen tuivertamissa uomissaan. Ja kun suolainen meri on ottanut, se on ottanut paljon. Neljä vuotta sitten monien rakastama Tom Bundy hukkui ja katosi, hänen vaimonsa Maggie sekä äitinsä Emmeline kaipaavat Tomia enemmän kuin muut, mutta he eivät ole ainoita. Eräänän päivänä rannalta löytyy kookas mies, joka on menettänyt muistinsa. Mies on kuin Kalamies, saarelaisten kertoman tarinan myyttinen henkilö, joka voi yhden kuunkierron ajaksi ottaa ihmisen hahmon ja tuoda toivoa sitä tarvitseville. Kuka on Kalamies? Voiko vanha kansantaru muuttua todeksi ja mitä hän merkitsee saarelaisten arkielämälle?

Susan Flecherin romaanit ovat nousseet kirjabloggareiden suosikeiksi, kuten Tummanhopeisen meren (2012) kansilieve kertoo. Väkeväksi ja ikimuistoiseksi luonnehdittu romaani kiinnosti minuakin ja sen lukeminen toi hyvän jatkumon moniin tarinoista kumpuaviin kirjoihin (mm. Tummempaa tuolla puolen ja Ragnarök) joita olen viime aikoina lukenut.

Miten paljon majakka on mahtanut nähdä vuosien saatossa. Se on huuhtonut lukuisia pieniä hetkiä valollaan: yhdessä liikkuvia vartaloita, veneen vetoa maihin öisessä poukamassa, synnyttävän uuhen räpyttelyä keilan liikkuessa yli. Valo tavoittaat katot ja oratuomet ja kivimuurit, jotka näyttävät yöllä jotenkin rosoisemmilta, varjoisemmilta ja oudoilta. Se pyyhkäisee hautakiveä toisensa jälkeen. Hetken jokainen makuuhuone on valkoinen.

Tummanhopeisen meren kohdalla voin käyttää turhankin usein kirjoittamaani ilmaisua: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Kirjasta on nimittäin jo nyt tullut melkoinen blogihitti, kustantajan Fletcherin aiempien kirjojen suosioon perustuva mainoslause osui siis nytkin kohdalleen. Kaikki kirjan lukeneet ovat sitä suuresti rakastaneet: Susa löysi sielukirjan, samoin Elma Ilona. Sara rakasti kirjan jokaista sivua ja jokaista sanaa. Annika K ei vain lukenut, vaan myös eli Fletcherin kirjan. Katrikin antoi kirjalle viisi sydäntä. Koska pidin paljon Meriharakoista ja jonkin verran Irlantilaisesta tytöstäkin, odotin Tummanhopeiselta mereltä paljon etenkin, kun luin siitä niin kehuvia blogiarvioita.

Ja hyvä kirja Tummanhopeinen meri onkin. Se on kaunis (!) kertomus meresta, saaren väestä, lähtemisestä ja jäämisestä, menetyksestä, surusta ja toivosta. Fletcher punoo tarinansa meren lailla keinuttavaksi, toisaalta myrskyisäksi, toisaalta seesteiseksi kokonaisuudeksi, jossa arki sekoittuu folkloreen ja ihmismieli prosessoi suruaan. Kalamies askarruttaa lukijaa ja pyykit kuivuvat narulla, leipä pompahtaa paahtimesta, voikukan hahtuvat lentävät ja valo heijastuu maatalouskoneista (sivuhuomautuksena ihmettelen, miksei vaikka traktorista tai leikkuupuimurista). Maggien ja Tomin tarina koskettaa, sen mukana myötäelää pakostakin.

Fletcherin kieltä on luonnehdittu kauniiksi. Kaunista se onkin, liiankin. Yöt ovat hopeutuja, meri kimmeltää, Maggien kuva Tomin hampaista on kristallinkirkas. Pidän kauniista kielestä, nautin romaaneista, jotka on kirjoitettu huolella ja joiden äärellä saa hieman huokaillakin. Mutta silloin, kun adjektiiveja yliviljellään, ärsyynnyn hieman niin, että unohdan itse romaanin tarinan ja takerrun pikkuseikkoihin. Fletcherin kerronnassa toinenkin asia hyppäsi silmiini. Hän käyttää valtavasti ellipsiä. Toisinaan ellipsi on hyvä tyylikeino, mutta nyt niin moni asia tuntuu jäävän roikkumaan ilmaan: Ja nyt kun on kulunut neljä vuotta... tai minä pystyn... tai Tämä... mies. Voisin luetella esimerkkejä vaikka kuinka - pikkuseikkoja, kentis, ja pääasia on vahva, aidosti hyvä tarina.

Vaikka tarina on hieno ja merellinen tunnelma kohdallaan, en kuitenkaan lumoutunut enkä suuremmin ihastunut. Pidin kuitenkin kirjasta tarpeeksi todetakseni, että Tummanhopeinen meri on tarinaltaan kiehtova ja sen tunnelmiin on helppo jäädä. Rakkaus ja toivo kannattelevat niin tarinaa, sen henkilöitä kuin lukijaakin.

3,5/5