keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri


Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: The Silver Dark Sea 2012
Suomennos: Johanna Joskitt-Pöyry
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivuja: 443
Brittiläinen romaani

Siihen oli vaikea uskoa. Kun minä kuulin sanottavan rannalla
Toivoa on, ne sanat lausuin minä, ei kukaan muu - omaksi lohdukseni, pysyäkseni pinnalla. Mutta mitä se haittaa, jos uskoo satuihin? Minusta niihin, moniin ainakin, kannattaa uskoa.

Parla - tai olkoon saaren nimi vaikka Parla - on pieni Iso-Britanniaan kuuluva saaripahanen. Luonto, Herran ja aaltojen pelko, ovat vuosisatoja säädelleet saaren elämää, meri on antanut ja ottanut. Nykyisin saari täyttyy loma-aikaan turisteista, mutta muuten elämä sujuu omissa tuulen tuivertamissa uomissaan. Ja kun suolainen meri on ottanut, se on ottanut paljon. Neljä vuotta sitten monien rakastama Tom Bundy hukkui ja katosi, hänen vaimonsa Maggie sekä äitinsä Emmeline kaipaavat Tomia enemmän kuin muut, mutta he eivät ole ainoita. Eräänän päivänä rannalta löytyy kookas mies, joka on menettänyt muistinsa. Mies on kuin Kalamies, saarelaisten kertoman tarinan myyttinen henkilö, joka voi yhden kuunkierron ajaksi ottaa ihmisen hahmon ja tuoda toivoa sitä tarvitseville. Kuka on Kalamies? Voiko vanha kansantaru muuttua todeksi ja mitä hän merkitsee saarelaisten arkielämälle?

Susan Flecherin romaanit ovat nousseet kirjabloggareiden suosikeiksi, kuten Tummanhopeisen meren (2012) kansilieve kertoo. Väkeväksi ja ikimuistoiseksi luonnehdittu romaani kiinnosti minuakin ja sen lukeminen toi hyvän jatkumon moniin tarinoista kumpuaviin kirjoihin (mm. Tummempaa tuolla puolen ja Ragnarök) joita olen viime aikoina lukenut.

Miten paljon majakka on mahtanut nähdä vuosien saatossa. Se on huuhtonut lukuisia pieniä hetkiä valollaan: yhdessä liikkuvia vartaloita, veneen vetoa maihin öisessä poukamassa, synnyttävän uuhen räpyttelyä keilan liikkuessa yli. Valo tavoittaat katot ja oratuomet ja kivimuurit, jotka näyttävät yöllä jotenkin rosoisemmilta, varjoisemmilta ja oudoilta. Se pyyhkäisee hautakiveä toisensa jälkeen. Hetken jokainen makuuhuone on valkoinen.

Tummanhopeisen meren kohdalla voin käyttää turhankin usein kirjoittamaani ilmaisua: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Kirjasta on nimittäin jo nyt tullut melkoinen blogihitti, kustantajan Fletcherin aiempien kirjojen suosioon perustuva mainoslause osui siis nytkin kohdalleen. Kaikki kirjan lukeneet ovat sitä suuresti rakastaneet: Susa löysi sielukirjan, samoin Elma Ilona. Sara rakasti kirjan jokaista sivua ja jokaista sanaa. Annika K ei vain lukenut, vaan myös eli Fletcherin kirjan. Katrikin antoi kirjalle viisi sydäntä. Koska pidin paljon Meriharakoista ja jonkin verran Irlantilaisesta tytöstäkin, odotin Tummanhopeiselta mereltä paljon etenkin, kun luin siitä niin kehuvia blogiarvioita.

Ja hyvä kirja Tummanhopeinen meri onkin. Se on kaunis (!) kertomus meresta, saaren väestä, lähtemisestä ja jäämisestä, menetyksestä, surusta ja toivosta. Fletcher punoo tarinansa meren lailla keinuttavaksi, toisaalta myrskyisäksi, toisaalta seesteiseksi kokonaisuudeksi, jossa arki sekoittuu folkloreen ja ihmismieli prosessoi suruaan. Kalamies askarruttaa lukijaa ja pyykit kuivuvat narulla, leipä pompahtaa paahtimesta, voikukan hahtuvat lentävät ja valo heijastuu maatalouskoneista (sivuhuomautuksena ihmettelen, miksei vaikka traktorista tai leikkuupuimurista). Maggien ja Tomin tarina koskettaa, sen mukana myötäelää pakostakin.

Fletcherin kieltä on luonnehdittu kauniiksi. Kaunista se onkin, liiankin. Yöt ovat hopeutuja, meri kimmeltää, Maggien kuva Tomin hampaista on kristallinkirkas. Pidän kauniista kielestä, nautin romaaneista, jotka on kirjoitettu huolella ja joiden äärellä saa hieman huokaillakin. Mutta silloin, kun adjektiiveja yliviljellään, ärsyynnyn hieman niin, että unohdan itse romaanin tarinan ja takerrun pikkuseikkoihin. Fletcherin kerronnassa toinenkin asia hyppäsi silmiini. Hän käyttää valtavasti ellipsiä. Toisinaan ellipsi on hyvä tyylikeino, mutta nyt niin moni asia tuntuu jäävän roikkumaan ilmaan: Ja nyt kun on kulunut neljä vuotta... tai minä pystyn... tai Tämä... mies. Voisin luetella esimerkkejä vaikka kuinka - pikkuseikkoja, kentis, ja pääasia on vahva, aidosti hyvä tarina.

Vaikka tarina on hieno ja merellinen tunnelma kohdallaan, en kuitenkaan lumoutunut enkä suuremmin ihastunut. Pidin kuitenkin kirjasta tarpeeksi todetakseni, että Tummanhopeinen meri on tarinaltaan kiehtova ja sen tunnelmiin on helppo jäädä. Rakkaus ja toivo kannattelevat niin tarinaa, sen henkilöitä kuin lukijaakin.

3,5/5

12 kommenttia:

  1. Tämä... arviosi vakuuttaa minut. ;) "Liika kauneus" muuttuu tosiaan helposti makeiluksi, se ei oikein ole minun juttuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla... Kiitos. :) Fletcherin romaani on... tarinansa puolesta hyvä, mutta kielikuviltaan aika runsas. :)

      Poista
  2. Heh, tunnistan itsessäni runotytön kun lumouduin juurikin tuosta runsaan maalauksellisesta kielestä :D Tosin kristallinkirkkaat ja muut olisivat luultavasti särähtäneet suomeksi minunkin kielikorvaani, mutta englanniksi se ei häirinnyt. Käännöskatkelmien perusteella olen iloinen, että luin kirjan alkukielellä. (Käännöstä mitenkään moittimatta, luultavasti vain ei-äidinkielisessä tekstissä on helpompi antaa anteeksi pienet kauneusvirheet.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elma Ilona, minä aina kuvittelen olevani runotyttö, mutta joku tässä tökki. Ihastuin tarinaan ja maisemaan, mutta ehkä juuri käännös teki sen, etten rakastunut kirjaan. Kieli oli liian kaunista, liian - hmm - imelää ainakin paikoin.

      Poista
  3. Olemme niin erilaisia lukijoina! Mulle tämä oli järisyttävä lukuelämys vaikken yleensä perusta imelistä tarinoista. Fletcherillä on taito kirjoittaa sydäntäraastavasti sortumatta kuitenkaan sokerisuuteen - olisin mielelläni puinut tätä enemmän, mutta kuopus heitti juuri rairuohot lattialle...........

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, niin me taidamme olla ainakin osin. Sitten tulee niitä kirjoja, joista olemme samaa mieltä ja niin sen pitää blogimaailmassa mennäkin. :)

      Ja voih teidän kuopusta. Niin tyypillistä! :D

      Poista
  4. Minulle on pian tulossa tämä lukuun, ja odotan tätä kovasti. Olen aikaisemmin lukenut Fletcherin tuotannosta vain Meriharakat, eikä kirja sytyttänyt minua. Haluan kuitenkin vielä kokeilla Fletcheriä, tätä on niin kovasti blogeissa kehuttu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, kannattaa kokeilla. Ehkä pidät, melkein kaikki ovat. Minä rakastuin Meriharakoihin, mutta muut Fletcherit ovat olleet sarjaa "ok". Niin tämäkin.

      Poista
  5. Katja, kiitos sinulle. Minä aavistin tämän...Nyt kirja siirtyy B-pinoon eli sitten joskus suvella.

    Siis nimenomaan ylimakeilua, ylikuvailua pelkään Fletcheriltä. Hänellä on siihen taipumusta. Sen voi joskus ohittaa, jos tarina muuten kantaa hyvin TAI se kuin kuuluu asiaan vrt. Noidanrippi. Edelleen Meriharakat on sielukirjani, mutta tämän luen sitten kun ei ole tätä kirjavöyryä, mikä nyt on. Kiitos isosti: Tämä on kirjablogien paras juttu, kun voi jakaa kirjailot ja -surut, kuin myös joskus säästää aikaa.

    Hieno kuva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, joskus tulee kirjaetiäisiä. Luulen, että pidät tästä enemmän kuin minä. Tässä on kuitenkin meri, suru ja Flecher on kaikesta huolimatta hyvä tarinankertoja. Muistelen, että Elma Ilona vertasi tätä Tyrskyihin ja kirjoissa onkin paljon samaa. Tyrskyt vaan on parempi.

      Meriharakat on minunkin mielestäni upea kirja, niin hieno ja vaikuttava! Noidan ripistä en välittänyt.

      Ja kiitos!

      Poista
  6. Oi, Fletcher on alkanut kiinnostaa minua muiden bloggareiden suosiollisella avustuksella, mutta nyt luettua sinun tekstisi, en olekaan enää niin varma. Jos kaikki onkin liian kaunista ja kuvailevaa minun makuuni. Mutta ehkä vielä yritän, ehkäpä vanhemmalla teoksella. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irene, moni on rakastunut tähän kirjaan, joten uskallan suositella. :) Oma Fletcher-suosikkini on ehdottomasti Meriharakat, joten kokeile vaikka sitä!

      Poista