perjantai 21. maaliskuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (eli miten löytää hyvää viihdettä)

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kustantaja: Otava 2014
Ostos
Kotimainen viihderomaani

Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusia kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksi. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä, Minulla päiviä.
Kukaan ei tiedä, miten monta alkua ihmisellä on.


Riikka Pulkkisen tuoreesta romaanista Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on kirjoitettu blogeissa jo niin paljon, että minä tyydyn linkittämään kaksi tuoretta bloggausta: Liisa ja Taru ovat molemmat kirjoittaneet kirjasta kertakaikkisen hienosti ja molempien naisten blogit ovat muutenkin erittäin suositeltavia. En nyt avaa kirjan juonta tai kehystä. Sanon vain sen verran, että romaani viihdytti minua jo yli kuukausi sitten lennolla Helsingistä Berliiniin ja miksei olisi viihdyttänyt. Pulkkinen kirjoittaa napakasti ja hauskasti, Iiriksen levoton ja painava sydän johdattelee päähenkilön erilaisten sattumusten äärelle, muttei koskaan aiheuta myötähäpeää, sillä kirja, jossa nauretaan Paulo Coelho -tytölle ja jossa (ironisesti) astutaan paljaalla jalalla nakkipaperiin ei voi olla kuin hauska ja oikealla tavalla sydämellinen. Toki Pulkkisen kirjaan mahtuu kliseitä, mutta se kuuluu käsillä olevaan lajityyppiin. Genreen, josta haluaisin pitää, mutta jonka kanssa käyn ikuista karhuttarenpainia.

Esitin äsken kysymyksen, johon jo vastasin: Miksen pitäisi? Niin, Pulkkisen kirja on se, jollaista olen jo kauan etsinyt. Olen halunnut löytää hyvän kotimaisen viihderomaanin, joka naurattaa ja viihdyttää aidosti ja on fiksulla tavalla nokkela. Ei mitään baaripissisten touhua, ei liikashoppailua ja turhia LV-laukkuja eikä missään nimessä noloa teinikieltä kolmekymppisen päähenkilön suusta, LOL ja niin edelleen. Alkaa puistattaa, kun ajattelenkin. Olen yrittänyt etsiä itselleni hyvää tai edes kelvollista kotimaista chick litiä jo kauan. Jos en laske mukaan Hilja Valtosen hurmaavia romaaneja, olen löytänyt vain myötähäpeää ja ärtymystä aiheuttavia kirjoja sekä yhden kohtalaisen, mutta kuitenkin vain keskinkertaisen teoksen. Yksi linkittämistäni kirjoista voittaa melkeinpä marraskuussa 2012 esittelemäni huonon kirjan viikon teokset, niin paljon sitä inhosin. Pulkkisen kirja osoittaa, että hyvää kotimaista chick litiä on ainakin silloin, kun kirjailija on riittävän taitava. Ja silloin, kun Vuittonin sijaan ostellaan kenkiä.

Miksi sitten olen etsinyt suomalaista viihderomaania tai chick litiä? Minun kirjamakuni tuntevat tietävät, että se on kallellaan enemmänkin Haruki Murakamin, Joel Haahtelan, Carol Shieldsin, Juha Itkosen ja John Irvingin suuntaan. Siksi, että joskus haluan viihtyä - silloin, kun mieli kaipaa värikästä kynsilakkaa, maitosuklaata ja halpaa kuohuviiniä (ok, Pulkkisen kirjaa lukiessani minulla oli Finnairin tarjoamaa sämpylää, teetä ja tuoremehua). Ja siksi, että viihdekirjojen parissa viihtyminen on minulle pieni haaste. Lisäksi pidän aika tavalla joistakin ulkomaisista viihdekirjoista: esimerkiksi Helen Fieldingin Bridget Jonesit ovat lajityypin aatelia, Allison Pearson Kate Reddy nauratti minua silloin, kun odotin esikoistani, ja Marian Keysiltakin löytyy pari kohtalaisen nokkelaa romaania. Miksei sitten hyvää suomalaista ole ollut tarjolla? Tai minun makuni kanssa yksiin osuvaa kotimaista, pitäisi ehkä sanoa. Iiris Lempivaaran kanssa tulin hyvin juttuun eikä minun tarvitse antaa kirjaa kiertoon, vaan pidän sen itse.

Siispä kiitos, Riikka Pulkkinen, jos satut tämän bloggauksen lukemaan. En uskalla vielä luottaa täysin suomalaisen chick litin voimaan yleisellä tasolla, mutta jos Iiris Lempivaaran tarina joskus jatkuu, niin tiedän kyllä, milloin poiketa kirjastoon tai kirjakauppaan. Sillä minullakin on pohjimmiltaan, jos ei levoton, niin ainakin painava sydän - ja laatikossa salasuklaata.

--

Onko teillä blogini lukijoilla vastaavia kokemuksia genreistä, joista ette periaatteessa erityisemmin pidä, mutta johon kuuluvia kirjoja luette aina toisinaan? Mitä ne ovat?

35 kommenttia:

  1. Kyllä viihdekirjat tekevät välillä hyvää. Joskus huomaan kaipaavani kepeämpää luettavaa painavampien teosten lomaan. Valitettavasti kaipaan nykyään usein myös salasuklaata. ;)

    Minä en periaatteessa välitä erityisemmin scifistä, mutta aina välillä löydän sen parista itseni. Ja kun löydän, huomaan usein myös pitäväni kyseisestä kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, joskus kevyempi kirja tekee hyvää, tarjoaa mainion kirjallisen välipalan. Ja salasuklaa on usein paikallaan. :)

      Scifi on minullekin melko vieras lajityyppi. Lisäksi kartan keskiaikaan sijoittuvia historiallisia romaaneja.

      Poista
  2. Kiva ja samaistuttava kirjoitus! Minulle tuollaisia "haluaisin lukea ja tykätä mutta en usein sitten kuitenkaan tykkää" -genrejä ovat romanttiset romaanit (niitä yksioikoisimpia viihderomskuja en edes kokeile, mutta romanttisten lukuromaanienkin kohdalla usein petyn ja jätän kesken) ja historialliset viihderomaanit. Viimeksi mainituissa tökkii usein naiskuva sekä ne ilmeisesti pakolliseen genrerepertuaariin kuuluvat "ritari/luolamies/linnanherra tarttuu neitoa hiuksista ja raahaa kammioonsa/luolaansa" -kohtaukset :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, hauska kuulla! Minä myös kartan historiallisia viihderomaaneja, tunnen niitä kohtaan suoranaista allergiaa juuri niistä syistä, joita niin hyvin kuvailit. :)

      Poista
  3. Olin jo vakaasti päättänyt, että jätän tämän Pulkkisen väliin. Olen pitänyt aiemmista romaaneista niin paljon, että pelkäsin pettymystä, kun tämä on jotain ihan muuta. Enkä oikein ole viihdekirjallisuuden ystävä muutenkaan. Selätin onneksi ennakkoluuloni: lainasin tämän kirjastosta äänikirjana ja nyt kuuntelen sitä työmatkoilla. Toimii!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nanna, tämä on niin erilainen kuin Pulkkisen aiemmat, ettei onneksi voi edes vertailla. Minäkään en välitä kaikkein viihteellisimmästä kirjallisuudesta, mutta Iiris Lempivaara on hauska. Kiva, että toimii äänikirjanakin!

      Poista
  4. Aivan ihanasti kirjoitettu Iiris Lempivaarasta. Saat sen kuullostamaan tosi houkuttelevalta.

    En taida olla lukenut viihdekirjallisuutta pitkiin aikoihin. Varmaan viimeksi joskus nuorena Victoria Holtia. Tähän ei sinänsä ole mitään muuta syytä kuin se, että aina on niin paljon kaikkea muuta luettavaa. En ajattele, että viihdekirjallisuus olisi jotenkin huonompaa kuin joku muu kirjallisuus. Tässä mielessä onkin aika loistavaa, että Pulkkinen on valinnut uusimpaan teokseensa tämän genren.

    Toinen kirjallisuudenlaji, jota en lue on kauhukirjallisuus. Tämä taas johtuu siitä, että en pidä liian pelottavista kirjoista. Silmiini osui, että Marko Kilven uusinta mainostettiin sanoilla: Tämän jälkeen et nuku (tms. en nyt tarkkaan muista) ja ajattelin siitäkin heti, että jaahas, jää sitten väliin. Tosin olen hänen aiemmista kirjoistaan pitänyt, mutta tämä uusi lienee pelottavampi.

    Kun haluan viihtyä, rentoutua ja voimaantua, luen feministidekkareita, esim. Sue Grafton on yksi suosikeistani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, jos kaipaa kepeää, mutta nokkelaa kirjaa, on Iiris Lempivaara mainio välipala.

      Huomasin, että satunnaisia chick lit -kirjoja lukuun ottamatta en juurikaan lue viihdettä. Esim. juuri Victoria Holtin nimi on tuttu ja tuo mieleen 1980-luvun lopun, mutten muista lukeneeni ko. kirjailijan teoksia.

      Kauhua minäkin vältän, mutta joskus teininä 1980-90-lukujen taitteessa luin innoissani Kingiä ja muutamia muita. Kokeile lukea se Kilven kirja ja kerro sitten, oliko se hyvä!

      Sue Graftonin nimen panen korvan taakse.

      Poista
  5. Suunnittelin jo jättäväni tämän Pulkkisen väliin, mutta sait minut innostumaan. Jospa tämä olisi jotain mukavaa viihdettä! Bridget Jones viihdytti aikoinaan, mutta sen jälkeen Kajsa Ingmarssonin Keltaisten sitruunoiden ravintola taitaa olla lajityyppiä lähinnä ollut hyvä kirja, joka ei aiheuttanut ärsytystä. Alexander McCall Smithin Mma Ramotswat toimivat aina, niissä on käytännöllistä (!) romantiikkaakin, kotimaisista toimivat todellakin nuo Valtoset. Aino Räsäsen Helena-sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa ovat myös saaneet paikkansa hyllyssäni. Kunnon maalaisromantiikkaa!

    Viihdekirjallisuuden ja korkeakirjallisuuden raja on häilyvä, esimerkiksi Leena Krohnin Hotel Sapiens on scifiä, mutta kaukana kliseisestä viihteestä. Moni dekkari kurkottaa kohti vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta. Lajityyppimääritelmä voi rajoittaa liiaksi lukutottumuksia, joten Iiris Lempivaara taisi saada uuden lukijan lisää - kiitos arviosi, Katja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kyllä tämä kannattaa lukea. Ja nyt kun mainitsit Keltaisten sitruunoiden ravintolan, niin muistan lukeneeni sen silloin, kun odotin kuopustani. Kirja oli mainio! Kepeät dekkarit ovat myös hyvää viihdettä ja Valtosista pitävänä minun pitäisi lukea Aino Räsästäkin.

      Scifiä en oikeastaan pidäkään usein viihteenä, Leena Krohn on jo korkeaa kirjallisuutta. Lajityyppien rajat elävät, mutta Iiris Lempivaara on puhdasta ja kikkailematonta viihdettä - raikasta sellaista.

      Poista
  6. No juuri chick lit, ja sitten kauhu ja dekkarit ovat minulle tuollaisia genrejä. Mutta kun kohdalle osuu joku helmi näistä genreistä, niin on se kyllä virkistävää! Joh
    Esim Hilja Valtonen, John Ajvide Lindqvist ja Arnaldur Indridason ovat olleet positiivisia yllätyksiä :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hellin, helmen löytäminen itselleen vieraasta genrestä on kyllä hienoa! Valtosesta pidän kovasti, muita mainitsemiasi en ole lukenutkaan. :)

      Poista
  7. Tunnustaudun Anni Polvalaiseksi. Hilja Valtoset kaikki luettu ja nykyään pitäydyn tiukasti tutussa Tuija Lehtisessä, jos pitää päätä tyhjätä.

    Minä luen suht kaikkea muuta paitsi historiallisia romaaneja. Teini-iän Kaari Utrio-vaiheen jälkeen ainoastaan Lordi Johnin seikkailut ovat ylittäneet lukurajani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pau, olet annipolvalainen! Minä en. En lapsena välittyänyt suuremmin Tiinoista enkä muista, olenko lukenut koskaan Polvan aikuisten romaaneja. Mutta nyt tuli mieleen, että voisin jossain välissä vuotta - kesällä? - pitää kotimaisten viihdeklassikoiden viikon.

      Historiallisia romaaneja välttelen minäkin, en vain jaksa niitä.

      Poista
  8. Mukavaa kuulla, että teos kannattaa lukea. Vaikka teos onkin viihteellinen, olen sen päättänyt lukea, sillä sen verran kuitenkin kiinnostaa, miten Pulkkinen kirjoittaa kevyempää tarinaa. Minulla olikin tämä jo varauksessa mutta loma koitti juuri silloin, kun kirjan olisin saanut enkä teosta päässyt hakemaan. Noh, enköhän saa sen myöhemminkin käsiini.

    Minä olen jo monta vuotta jättänyt chick-litt-teokset lukematta. Tällä hetkellä Bridgetin kolmososa kuitenkin kiinnostaa, koska aiemmista olen ennen pitänyt paljon. Silti pelottaa: Entä jos Brodgetin tarina ei vain enää uppoa? Ehkä kesällä... ehkä. Fantasia ja scifi-fi ovat myös niitä, joita välttelen ja dekkareita en muista, milloin olisin viimeksi lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, koska pidin kovasti Pulkkisen muista romaaneista, osasin odottaa tältäkin hyvää enkä pettynyt. Ihan erilainen kuin kirjailijat muut teokset, raikas ja hauska, hyvällä tavalla kepeä.

      Minäkään en uskalla lukea uutta Bridgetiä. :)

      Poista
  9. Minulla on tämä tabletill e-kirjana ja ajattelin kyllä lukeakin tämän tässä kevään mittaan. Kuulostaa todella lupaavalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susa, uskon että tykkäät. Tämä on jotain, mitä olen tietämättäni kaivannut. :)

      Poista
  10. Minulle tulee myös välillä kepeän viihteen kaipuu, mutta sitä on tosiaan vähän vaikea tyydyttää, koska en kuitenkaan halua viihteenikään olevan ihan tyhjäpäistä. Kovin usein en sitten viihdekirjoihin tartukaan, koska niistä on liian usein jäänyt tyhjä tai ärtynyt olo. Pulkkisen kirja oli kuitenkin aivan mainiota viihdettä, ja ulkomaisista ihan täydellistä fiksua viihdettä ovat olleet Melissa Bankin kirjat.

    Aina välillä varsinkin blogijuttuja lukiessa tulee olo, että haluaisin lukea jonkun dekkarin tai psykologisen jännärin, varsinkin jos jutussa kuvataan hyvin kutkuttavasti kirjan alkuasetelma. Näihin kirjoihnkaan en sitten loppujen lopuksi kovin usein tartu, koska niistä jää minulle helposti samanlainen tyhjä olo kuin keskinkertaisesta viihteestä. Periaatteessa en siis lue jännityskirjoja, mutta joskus sitten tartun niihin, kun kuvittelen kaipaavani jännittävää juonta - vaikka oikeasti tykkään kirjoista joissa ei tapahdu oikein mitään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, me olemme varmaankin monessa samanlaisia lukijoita: kaipaamme joskus viihdettä, mutta nautimme eniten kirjoista joissa ei juurikaan tapahdu. :)

      Dekkarienkin suhteen ajattelen samoin. Usein hyvänkin alkuasetelman omaava dekkari jää lopulta latteaksi, tästä syystä en aio esimerkiksi lukea enää Camilla Läckbergiä. Dekkareista parhaimmat ovat niitä brittiläisiä, joissa kävellään nummilla, istutaan kirjastossa, juodaan teetä, murhataan ja juodaan lisää teetä.

      Poista
  11. Samaistun tuskaasi. Minäkin niiin haluaisin tykätä suomalaisesta chick litistä, mutta toistaiseksi kokemukset ovat olleet vähän valjuja. Jokunen hyväkin, mutta ei oikeastaan mitään todella loistavaa. Veera Vaahteraa en ole vielä koettanut. Mietin, menisivätkö hänen kirjansa enemmän chick litiksi vai samaan kastiin esim. Enni Mustosen viihderomaanien kanssa.

    Itsellä on jäänyt scifi väliin melkein täysin. Ongelma ei ole scifissä vaan lukijassa. En jotenkin osaa keskittyä aiheeseen. Ehkä dekkarit voisi sitten laskea sarjaan, joka ei sen kummemmin kiinnosta, mutta aina välillä tulee kuitenkin luettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Calendula, minäkin mietin usein rajaa chick litin ja muun viihteen välillä. Se on veteen piirretty viiva sekin. Veera Vaahteraa en ole lukenut, mutta toinen Veera, Veera Nieminen, on kuulemma kirjoittanut kelpo viihdettä Avioliittosimulaattorillaan. Sen varmaan luen sitten, kun seuraava viideinnostus iskee.

      Scifi on minullekin melko vieras laji. Dekkareita luen pari vuodessa, mutta huomaan pitäväni eniten niistä perinteisimmistä, kuten Eeva Tenhusen ja Agatha Christien kirjoista.

      Poista
  12. MInä olen yrittänyt palauttaa mieleeni ruotsalaista chicklit-kirjailijaa, jonka tyylistä pidin kovasti. Helpotus, nyt muistin: Martina Haag! "Meidän kotona" ja "Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin)". Hänen kirjoissaan kaikki on minusta paikallaan: huumori, hieno itseironia ja arkipäivän kaaos. Oletko Katja - tai oletteko muut kommentoijat - törmänneet Haagin kirjoihin?

    Pulkkista olen aloittanut. Ei kolahda vielä näin alussa niin paljon kuin Haagin kirjat, mutta ei ollenkaan huono!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Haagin kirja nimi oli niin hauska, että lisäsin sen heti lukulistalle! :)

      Poista
    2. Niin ja kannet ovat myös niin söpöt, että heti näkee, mistä lajista on kyse. Ruotsiksi nimet ovat "Hemma hos Martina" ja "Underbar och älskad av alla (och på jobbet går det också jättebra)".
      Samalla tavalla koominen ja älykäs tyyliltään on myös brittinäyttelijä Dawn Frenchin eräänlainen elämäkerta "Dear Fatty", vaikka en tiedä, lasketaanko sitä samaan genreen.

      Poista
  13. Marjatta - ja Maukka myös, kiitos vinkistä. En ole lukenut Haagia, mutta jos huumoriin sisältyy itseironiaa, on kirja usein mainio. Pitää kokeilla joskus. Kiva, että Pulkkinenkin tuntuu ihan hyvältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pulkkinenhan on hauska! Uutta Pulkkista, pidän tästä tyylistä enemmän kuin kahden edellisen romaanin korkealentoisuudesta.

      Poista
    2. Kiva kuulla! Minä pidin vakavasta ja korkealentoisesta Pulkkisestakin, mutta Iiris Lempivaaran kanssa viihdyin niin hyvin. Jotenkin rennosti kirjoitettu.

      Poista
    3. Nyt on Lempivaara luettu kokonaan. Kirjahan yltyi aivan upeaan loppunousuun! Pulkkinen on rentoutunut kirjoittajana. Lopussa oli niin hieno kohta lapsesta, että taidan postata sen lapsenviikon kunniaksi.

      Poista
  14. Minäkin ajattelin jättää tämän Pulkkisen väliin, mutta nytpä mieleni muuttui. Kuten ehkä tiedätkin, niin luen äärimmäisen harvoin viihdekirjallisuutta tai chick litiä, sillä mulle sopivanana pakona arjesta ovat toimineet dekkarit. Mutta olen minä kyllä lukenut joskus nuorempana Valtosta ja ihan viime vuosina Bridget Jonesia, joten ihan vieras tämä lajityyppi ei ole. Ehkä pitäisi vaan rohkeammin hypellä raja-aitojen yli, sillä on tosiaan mahdollista löytää helmiä myös sieltä, mistä niitä ei koskaan tule etsineeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna, jäin ihan miettimään, että olisi ihanaa jos olisi sellainen luottogenre, jolla viihtyä ja paeta arjesta. Dekkarit tai chick lit eivät kumpikaan ole sitä minulle, mutta molempia luen aina toisinaan. Kokeile lukea tämä! Iiris Lempivaara on hauska ja nopea tuttavuus.

      Poista
  15. Minulla lukutaipumukset menevät aaltoina. Yhteen aikaan (lapset pieniä) en lukenutkaan muuta kuin chick litiä, kun tuntui ettei pää vain sulata mitään raskaampaa, ja halusin luettavakseni vain totaalisen muuta kuin arki. Marian Keyes on minustakin hyvä tämän sarjan kirjoittaja (romantiikan ja hauskuuden lisäksi on aina joku "oikea" aihe mukana), Maeve Binchya meni myös yhteen aikaan kovasti. Muutama viikko sitten luin Victoria Connellyn "Etsin sinua Mr. Darcy" kun siinä kehuttiin olevan "samaa terävää ihmistuntemusta ja nokkeluutta kuin Jane Austenin teoksissa", ja enpä ole aikoihin puhissut yhtä paljon kirjan ääressä. Ihmistuntemusta ja nokkeluutta, aivan. Tietynlaista epäuskottavuutta odottaakin tältä lajilta, mutta rajansa kaikelta. Päädyin kritisoimaan kirjaa hhyvin närkästynein äänenpainoin aiheesta täysin kiinnostumattomille miehelle ja pojalle, ja luin loppuun vain nähdäkseni, tuleeko siihen mitään tolkkua loppua kohden. Ei tullut.

    Toinen mielenkiintoinen havainto on, että vaikka dekkareissa olenkin samaa Christie-Tenhunen -koulukuntaa kuin Lumiomenan kaima (useimmat nykydekkarit ovat turhan raakoja ja synkkiä minulle), niin poikaa odottaessani halusin lukea vain dekkareita ja katsella Midsummer Murders -sarjaa. Luin Ruth Rendelliltä kaiken minkä käsiini sain, vaikka puolista kirjoja en ymmärtänyt loppuselvitystenkään jälkeen kuka oli murhaaja ja miten. Kaikki äly meni kai lapsen kasvattamiseen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjekatja, melkein kaima! Kiitos kommentistasi, sen myötä löysin blogiisikin. Minäkin luin chick litiä silloinm kun lapseni olivat ihan pieniä. Maeve Binchy on viihdekirjallisuuden parhaimpia nimiä. Tuon Victoria Connellyn kirjan luin viime vuonna ja se oli kieltämättä monin osin aika kehno, annoin silti kirjalle paljon anteeksi nimenomaan sen teeman - vaikka se olikin Jane Austen -ryöstelyä - vuoksi.

      Midsomerin murhat on muuten yksi suosikkisarjoistani. Sitä raaempia murhia en halua lukea tai telkkarista katsella, mutta englantilaiset hallitsevat niin hyvin sellaisen kotoisan mysteerin perinteen.

      Poista
    2. Midsomer murders eikä Midsummer, tietysti :) Lukihäiriö iskee taas. Joo, britit osaavat tämän lajin kuten monen muunkin - suurin osa omistakin tv:n lempisarjoista on brittitekoa. Uutta Sherlockia voisin ylistää päivän ;) ja tv-sarjan siivittämänä ajattelin lukea myös Hakekaa kätilö -kirjan(t), vaikka vähän pelottaa, kun sarja oli niin hyvä. Toisaalta, vaikka James Herriotin Kaikenkarvaiset ystäväni -tv-sarja oli loistava, se ei yhtään vähentänyt kirjojen lukunautintoa. Toivottavasti sama pätee tähänkin.

      Eeva Tenhusellahan on muuten ihastuttava Rakas perhe -kirjeromaani, jonka juuri mukavana pään keventäjänä luin (jälleen kerran). Suosittelen lämpimästi!

      Poista
  16. Riemastuttavasti kirjoitettu postaus! :) Olen lukenut Iiris Lempivaaran seikkailuja jonkin lehden jatkokertomuksena (ellen väärin muista). Ja kyllä minäkin viihdyin Iiriksen seurassa.

    Viihteellä on oma, tärkeä paikkansa, mutta koen monet viihderomaanit hyvin raskassoutuisiksi: on kuin uppoaisin mitään tarkoittamattomien sanojen suohon...

    VastaaPoista