Kustantaja: Otava 2010
Kansi: Päivi Puustinen. Raija Siekkisen kuvat: Raimo Poutanen
Kotimainen romaani
Sivuja:160
Ajattelin saarta ja tunsin kuinka tuuli nousi, miten puut alkoivat äkisti taipua. Ehkä hän oli painautunut laverille, kääriytynyt peittoon ja koukistanut polvensa vasten rintaa. Oli elokuu ja silti kylmä. Näin hänet vuoteessa mökin nurkassa ja kuulin kuinka kaikki keinui hänen yllään, seinät narisivat, katolle kopsahteli käpyjä. Tulipesä oli sammunut jo tunteja sitten ja oven eteen oli kiilattu tuoli, miksi, kukaan ei tulisi siitä sisään.
Ihmiset väistelevät lätäköitä Bulevardilla. Jokin ohikulkevassa naisessa kiinnittää minäkertojana toimivan miehen huomion ja pian naisen sateenvarjo karkaa ilmavirtauksen seurauksena kohoten aina kattojen tasolle saakka. Nainen nauraa hämillään ja sateenvarjon pelastamista yrittänyt mies tarjoaa naiselle kahvit kahvila Ekbergissä. Nainen on ranskalainen, nimeltään Magda Roux. Hän on Suomessa etsimässä miestään Paulia, ainoana johtolankanaan edesmenneen Raija Siekkisen teos Une fissure dans le paysage, Häiriö maisemassa. Kertoja muistaa lukeneensa Siekkisen tuotantoa ja päättää auttaa naista. Pian Magda kuitenkin katoaa ja mies alkaa etsiä niin Magdaa ja Paulia kuin selvittää Raija Siekkisen traagiseen kuolemaan päättynyttä elämääkin.
Joel Haahtelan muutama vuosi sitten Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt romaani Katoamispiste (2010) on faktaa ja fiktiota onnistuneesti sekoitteleva sukellus kirjailijuuteen, Suomen ja Ranskan kaupunkeihin, Raija Siekkisen elämään sekä ennen kaikkea ihmismieleen. Minäkertoja etsii Paulin ja Madgan ohella myös itseään päättyneen parisuhteen ja kirjoittamistaan kohdanneen umpikujan aallokokoissa. Raija Siekkisen kohtalon selvittämisestä tulee hänelle miltei pakkomielle. Kun ihminen katoaa, niin onko kyse pikemminkin fyysisestä häviämisestä toiseen maahan vai pikemminkin hiljaisesta hiipumisesta; katoamista niin toisten silmistä kuin luopumista omasta elinpiiristään? Voivatko katoamispisteet piirtää kokonaisen mielenmaisemallisen kartan?
Olin siis viimeisen vuoden aikana tehnyt kaikkeni palatakseni tähän maailmaan ja unohtaakseni miten kirjoja kirjoitetaan, miten sanat muodostavat lauseita, lauseet tarinoita. Olin yrittänyt kirjoittamisen sijasta keskittyä toiseen ammatiini, jatkanut lääkärin vastaanottoa, joka sekin toisin toimi vain puoliteholla, koska en kaikesta huolimatta uskaltanut tehdä lopullista päätöstä; pelkäsin, että jos nyt ottaisin liikaa potilaita, he veisivät pian kaiken aikani, ja salaa odotin sittenkin uuden tarinan alkua.
Otavan kevätkauden esittelyssä pari viikkoa sitten Haahtela kertoi uusimman kirjansa Traumbachin teemoista sekä synnystä. Hän kertoi halunneensa kirjoittaa jotain lempeää ja humoristakin, koska hän oli huomannut hauskuuden kadonneen hänen teoksistaan. Juuri Katoamispiste on Traumbachia edeltävä teos. Sen luettuani ymmärrän hyvin, mitä Haahtela tarkoitti. Katoamispiste ei ole hauska kirja, vaan sen melankolinen tunnelma on miltei käsinkosketeltava. Mitä Katoamispisteeseen ja Traumbachiin tulee, niin näin tuoreeltaan luulen pitäväni enemmän jälkimmäisestä, mutta edellinen on kuitenkin parempi romaani. Pidän Traumbachin suloisesta hellyydestä. Mutta myös Katoamispiste on kaikessa salaperäisyydessään ja surumielisyydessäänkin lohduttava. Teoksen lohduttavuus johtuu ennen kaikkea Haahtelan kyvystä kirjoittaa niin ihmeellistä tekstiä. Haahtela on - anteeksi vain kaikki hehkutukseni, mutta joidenkin kirjailijoiden kohdalla taidan muuttua höperöksi - niitä kirjailijoita, jotka kirjoittavat taikakynällä. Hän kuljettaa lukijansa moniin paikkoihin: Raija Siekkisen Kotkaan, tunkkaiseen hostelliin ja Ekbergille, minäkertojan Lauttasaareen ja Otavan toimitaloon Uudenmaankadulle, Pigallen alueelle Pariisissa, Abesses'n metroasemalle, Rue des Martyrsin varrella olevaan pieneen leipäkauppaan. Teksti sukeltaa yhtä lailla moniin tunnelmiin: raitiovaunun kolinaan Uninionkadulla, nopeaan rakasteluun kivitalon porttikongissa, saarimökillä nähtäviin taivaan halki vyöryviin pilviin.
Katoamispisteen ydin ei mielestäni ole kuitenkaan aiheuttaa ihastuksen huokailuja, vaikkei niitä voi välttää. Katoamispiste on ehkä vakavin ja jollakin tavalla konkreettisin lukemistani Haahtelan teoksista. Konkretian tunnetta lisäävät tietenkin Haahtelan käyttämän minäkertojan käynnit Otavan ja SKS.n arkistossa, Raija Siekkisen (kuvitteellisten, sitä en voi tietää) tuttavien haastattelut sekä katuosoitteen tarkkuudella mainitut paikat. Silti romaani on myös Haahtelalle ominaiseen tapaan suuri mysteeri. Ihminen on viimeiseen saakka arvoitus. Mysteeriä on kaikki se, mitä ei voi koskaan tavoittaa, mutta yhtä lailla myös kaikki konkreettiset todisteet ihmisen, taiteilijan, elämästä: arkistoaineistot, keskeneräiset kirjeet, valokuvat ja muistot. En varmasti ole ainoa, joka Katoamispisteen luettuaan tuntee halua, tai ehkä miltei pakottavaa tarvetta, tutustua Raija Siekkisen tuotantoon. Luin Haahtelan romaanin eilen ja illalla vietin aikaa lukien Raija Siekkisestä kirjoitettuja nettitekstejä sekä hänen muistokirjoituksensa. Sitä, mikä Katoamispisteessä kerrottu Siekkisen elämää sivuava kohta on totta, mikä fiktiota, en tässä tietenkään paljasta. Itse asiassa en sitä edes tiedä, sillä asiat tai niiden olemattomuus kaikki sulavat yhdeksi.
Katoamispiste nousee korkealle muutenkin suuresti arvostamani Haahtelan tuotannossa. Nyt ensimmäisellä lukukerralla sain kirjalta paljon, mutta siinä on paljon sellaista, jota en ymmärtänyt tai jonka haluan yrittää itselleni selvittää. Siksi olen varma siitä, että tulen lukemaan kirjan uudelleen hyvinkin pian. Uudelleenluenta tulee olemaan mieleinen tehtävä, sillä Katoamispiste on taidokas, tiivistunnelmainen, kokonainen ja varmaotteisesti kirjoitettu teos. Se jättää rauhallisen olon ja paljon kysymyksiä. Katoamispiste on jälleen kerran yksi helmi oman kirjahyllyni parhaimpien romaanien joukkoon. Ja kukapa voisi vastustaa kirjaa, jossa kaikki alkaa sateenvarjosta? En ainakaan minä.
*****
Katoamispisteen ovat lukeneet myös Hanna, Naakku ja Pihi nainen. Lyhyesti siitä on kirjoittanut Pekka ja juuri tänään aamulla huomasin Saran tuoreen blogiarvion.
Nyt kyllä odotan todella kovasti että ehdin lukea tämän. Sinun ja Saran tuoreet arviot tästä nostavat siis Haahtelaa taas lukupinossani ylemmäs. Kiitos!:)
VastaaPoistaKyllä tätä kannattaakin hieman nostaa. Luultavasti paras kaikista Haahtelan kirjoista, vaikka rakastankin Elenaa paljon enemmän. Hieno ja varma teos.
PoistaMinulle tämä teos nousi Traumbachin yläpuolelle, sillä sen melankolisuus ja herkkyys koskettivat todella. Olen ihan ihmeissäni, miten pienissä romaneissa Haahtela käsittelee niin taitavasti suuria tunteita. En oikeastaan kaipaakaan häneltä mitään tiiliskiviä.
VastaaPoistaMinunkin mielestäni tämä on Traumbachia paljon parempi. Itse asiassa Traumbach on Haahtelan kirjoista ehkä luokkaa "vähemmän hyvä" (lainausmerkit siksi, että Traumbachkin on mielestäni erinomainen), mutta rakastan Traumbachia sen lempeyden vuoksi. Katoamispistettä taas pidän mestariteoksena, vaikken sitä rakastakaan. Vaikea selittää. :)
PoistaOlen samaa mieltä siitä, että Haahtelan tiivis ilmaisu on juuri oikeanlaista. Minäkään en kaipaa häneltä tiiliskiviä, mutta en yleisestikään ole tiiliskivien ylin ystävä.
Minäkin odotan,kuten Sanna, ja iloitsen, että jo 3 viikon päästä pääsen hankkimaan suomenkielisiä kirjoja. Listaa tässä olen jo laadiskellut ja nyt se näyttäisi pitenevän.
VastaaPoistaKolme viikkoa menee nopeasti! Tämä kannattaa ehdottomasti lisätä listalle. Katoamispistettä on näkynyt paljon alkuvuoden kirja-alennysmyynneissä, joten toivottavasti löydät kirjan sitten maaliskussa.
PoistaHaahtela on Haahtela. :-)
VastaaPoistaTykkään itse novelleista vain rajoitetusti. Raija Siekkinen on ehdottomasti lempinovellistini, luen häntä melkein jatkuvasti, uudelleen ja uudelleen. Aivan mielettömiä, vähäeleisiä, hiipuvia, kauniita, pysähtyneen oloisia ja silti niissä liikahtaa aina jotain suurta. (Siekkisen novellikokoelmaa saa naurettavan halvalla pokkariversiona.)
Toisena erinomaisena kotimaisena novellistina vinkkaan sinulle Arto Virtasta (mm. Merkillisen kaunis päivä). Ostin kerran sokkona antikvariaatin euron hyllystä ja se olikin todella hyvä löytö!
Ulkomaisista mm. Alice Munro, Annie Proulx ja Carol Shields ovat niitä harvoja novellisteja, joista pidän.
Totta, Haahtelan kirjat eivät petä koskaan. Minulla on vielä muutama teos lukematta, koska haluan säästellä tätä hyvää. :)
PoistaMinäkin pidän novelleista aika rajoitetusti. Ulkomaisista omia suosikkejani ovat sinun mainitsemasi Proulx ja etenkin Shields, pidän myös John Cheeverista. Kiitos tuosta Arto Virtasta koskevasta suosituksesta. Siekkistä tulen lukemaan ihan varmasti.
Oi, kuulostaa ihanalta! Ostin kirjan antikvariaatista syksyllä (myyjän mukaan etulehdellä on Haahtelan nimmari!), arviosi houkuttelee minut tarttumaan tähän pian. Muistaakseni luin tuon Siekkisen nekrologin (en ehdi nyt avata linkkiä, mutta jos se on HS:n), ja muistan aikanaan spekuloitaneen, että Siekkinen olisi ottanut kovin raskaasti juuri Hesarin kritiikin myöhästymisen viimeiseksi jääneestä teoksestaan. Pitäisi lukea Siekkistäkin.
VastaaPoistaVau, Haahtelan nimmari! Voi että. Katoamispiste on kyllä hieno kirja. Se on ihana sillä mittakaavalla kuin Haahtelan teokset tuppaavat olemaan, mutta se on tunnelmaltaan samalla aika erilainen.
PoistaLinkkini on tosiaan HS:n muistokirjoitukseen. Minäkin muistan tuon keskustelun siitä, miten kritiikit eivät joskus ehdi lehtiin "ajoissa".
Olen tässä ahminut näitä Haahtelan kirjoja ja tämä Katoamispiste löytyi muutamalla eurolla kirja-alesta. Taitaa ollakin sitten tällä erää ainoa hänen kirjansa mitä en ole vielä lukenut.
VastaaPoistaEhdottomasti tärkeimmät minulle ovat olleet Perhoskerääjä ja Tule risteykseen seitsemältä.
Traumbach oli myös kaunista tekstiä täynnä ja pidin siitäkin. Ainoa joka ei vastannut odotuksiani oli Naiset katsovat vastavaloon. Silti ostin sen kirpparilta parilla eurolla omakseni ja aion lukea joku päivä uudelleen. Ilman mitään odotuksia.. :)
Perhoskerääjä oli ensimmäisiä lukemiani Haahtelan kirjoja, minkä vuoksi se on minullekin tärkeä. Minulla on vielä lukematta Tule risteykseen seitsemältä sekä Kaksi kertaa kadonnut. Ne ovat myös ainoat Haahtelan kirjat, jotka puuttuvat omasta hyllystäni. Koetan "metsästää" niitä.
PoistaLue tosiaan Naiset katsovat vastavaloon uudelleen. Itse en odottanut siltä niin paljon kuin vaikkapa Elenalta ja sainkin hienon lukukokemuksen.
Kuulostaa kivalta, täytyypä katsoa kirjakaupasta, kun olen loppukuusta luokkakokouksessa Suomessa. Minulle on Elena edelleen Haahtelan paras.
VastaaPoistaKuten Helmi-Maarialle kommentoinkin, tätä kirjaa on näkynyt ihan muutaman euron hintaan kirja-alessa. Toivottavasti löydät. Tämä on hieno kirja. Elena on omakin ykköshaahtelani.
PoistaJuuri ostin tuon itselleni, mutta vielä en ole ehtinyt avata sitä...odotan niin!
VastaaPoistaIhanaa viikkoa!
Satu, sinähän voit palkita itsesi tällä vaikka viikonloppuna? Tai hiihtolomalla, jos voit viettää sellaista? Haahtela ei petä koskaan. :)
PoistaKävin lukemassa oman tekstini kommentit ja vastailen niihin vähän myöhemmin ennen töihinlähtöä, mutta piti tulla heti lukemaan arviosi ja jättämään pikakommentti. :)
VastaaPoistaUskomatonta että taas kirjoitimme samana päivänä samasta kirjasta, ja taas toisistamme tietämättä! <3 :D Tai siis viimeksi tiesin, että olet lukemassa Brooklyniä, ja että kirjoitat siitä jossain kohtaa, mutta tällä kertaa tämä tuli ihan puun takaa. :D Minulla on monta muutakin kirjaa kesken, mutta Traumbachin jälkeen olin vahvasti Haahtela-taajuudella eikä minkään muun romaanin lukeminen oikein sujunut. :)
Ja tosi samoilla linjoilla olemme, nyökyttelin itsekseni arviotasi lukiessani. Tämä on valtavan hieno kirja, ja tekee tosiaan mieli lukea paitsi Katoamispiste uudestaan, myös Raija Siekkisen novelleja.
Minulla on vielä puolet Haahtelan teoksista lukematta. Erityisesti Vastavaloa ja Perhoskerääjää säästelen viimeisiksi, niiden kohdalla odotukset ovat korkeimmalla. Uskon kuitenkin että myös Kaksi kertaa kadonnut ja Lumipäiväkirja ovat upeita, ovathan ne Haahtelan "kynästä". <3
Sara, oli tosiaan ihan uskomatonta, miten me niin samaan aikaan kirjoitimme tästä kirjasta. <3 Minulla on ollut aavistuksen alakuloinen olo (ilman mitään järkevää syytä) ja tuli sellainen olo, että kaipaan elämääni hieman Haahtelaa. Olin saanut tämän joululahjaksi ystävältäni ja viisaasti säästellyt kirjaa. Nyt oli sen aika. Saa tosiaan nähdä, mistä me ensi maanantaina postaamme! ;)
PoistaMutta niin - Katoamispiste on hieno kirja. Siitä ei puutu mitään eikä siinä ole mitään liikaakaan. Täydellinen kirja, luulen.
Vastavalo ja Perhoskerääjä ovat upeita! Minulla on vielä lukematta Kaksi kertaa kadonnut sekä sinun suursuosikkisi Tule risteykseen seitsemältä. Voi, kun ne saisi jostain omaan hyllyyn. Mutta taitaa olla turha toivo ja kirjastoon käypi taas tieni.
Kuten kommentoin Saran juttuun äsken, mahtavaa, että kirjoititte molemmat tästä! Ja vielä juuri tänään, tasan kaksi vuotta sen jälkeen, kun Haahtela kirjoitti tervehdyksensä omaan Katoamispisteeseeni Tampereen kirjamessuilla. :)
VastaaPoistaTämä on minullekin yksi tärkeimmistä ja parhaista Haahteloista. Monikaan Katoamispisteeseen ihastunut ei varmaan voi olla tutustumatta myös Siekkiseen, Haahtela saa hänet kuulostamaan niin äärimmäisen kiehtovalta hahmolta. Itse fanaattisena fanina aloitin Siekkisen tuotantoon tutustumisen jo ennen Katoamispisteen ilmestymistä, varmaan heti kun olin kuullut kirjan aiheesta. Luin pari novellikokoelmaa, pidin aika paljon, mutta en kyllä yhtä kovasti kuin Haahtelasta. Katoamispisteen jälkeen oli pakko lukea heti se Häiriö maisemassa, joka ei ihan täysin auennut. Muutamia kuukausia myöhemmin luin Siekkisen Saari-pienoisromaanin, joka kiinnosti tietysti jo sen takia, että sama saari esiintyy Katoamispisteessä. Samoihin aikoihin ostin sen Siekkisen kaikki novellit sisältävän kokoelman, mutta sen kanssa en ole vieläkään päässyt selailua pidemmälle. Ehkä aika voisi vähitellen olla kypsä uudelle annokselle. Ai niin, onhan minulla myös kaksi niistä Siekkisen kolmesta lastenkirjasta, ihan jänniä nekin.
Jotain piti vielä sanoa, mutta ajatus katosi, kun olen taas niin fiiliksissä. Ah, mikä maaginen kirja. :)
Pekka, oli jotenkin niin uskomatonta, kuinka samoissa ajatuksissa Saran kanssa olimme. Ja aika ihmeellistä on sekin, että juuri kaksi vuotta sitten tapasit Haahtelan Tampereen kirjamessuilla. Tuntuu kuin helmikuussa olisi jotain kohtalonomaista. Raija Siekkistä ajatellen niin onkin: hän oli syntynyt helmikuussa ja kuoli helmikuussa.
PoistaSiekkinen on varmasti aika vaikeakin kirjailija? Mutta oakko uskoa Haahtelaa, joka sanoo onnen asuvan Raija Siekkisen tuotannossa. Mietin juuri, että mistä Siekkisen teoksesta aloittaisin. Katoamispisteen jälkeen tuo Häiriö maisemassa houkuttelee, mutta sinun mainitsemasi Saari taitaa mennä ohi.
Tiedätkö, olen lukemassa nyt samanaikaisesti kolmea eri kirjaa, mutta mikään niistä ei oikein vedä. Haahtelan jälkeen on aina niin vaikea sukeltaa muihin kirjallisiin maailmoihin!
Kohtaloa ja sattumaa ei voi välttää Haahtelasta puhuttaessa! :)
PoistaJoo, on Siekkinen selvästi astetta haastavampi tapaus kuin Haahtela. Kieli ei sinänsä ole vaikeaa, mutta rivien väliin jää enemmän. Ehkä Siekkisen kanssa kannattaa aloittaa novelleista, niistä hänet kuitenkin muistetaan. Tähän mennessä lukemani novellikokoelmat ovat Elämän keskipiste ja Kuinka rakkaus syntyy. Muistaakseni pidin jälkimmäisestä vähän enemmän, mutta en enää pysty olemaan ihan varma. Epäilemättä täytyy itsekin palata aiheeseen lähitulevaisuudessa. Olin vähän pettynyt, kun Katoamispiste jäi Finlandiatta, siinä olisi ollut loistava tilaisuus antaa tunnustusta kahdelle pikkuisen paitsioon jääneelle kirjailijalle samalla kertaa. Vaikka ei Haahtelaa kai enää voi pitää marginaalikirjailijana, kun blogisavut ovat muuttuneet oikeaksi roihuksi. :)
Tiedän tunteen, olen joskus kokenut saman!
Niin, Haahtelan suosio kasvaa vaan. :) Kun itse aloin lukea hänen teoksiaan, en ollut edes kiinnittänyt huomiota hänestä kirjoitettuihin blogijuttuihin, joita kuitenkin oli. Yksi ystäväni suositteli minulle Haahtelaa ja siitä kaikki alkoi. Nythän blogeissa tosiaan roihuaa ihan kunnolla, kuten kirjoititkin!
PoistaNäin se näköjään on, että toisinaan huomaa eroavansa vallalla olevasta ajatuksenvaihdosta. Minua tässä kirjassa ärsytti jotenkin se, miten päälleliimattuna Siekkisen elämä kirjassa oli. Paikoin koin lukevani elämäkertaa, joka junttasi faktaa ihan liikaa kirjan muusta tyylistä poiketen. En oikein päässyt tämän kirjan tunnelmaa. Taitava lauseen käyttäjä Haahtela on ilman muuta. Hänen tekstinsä hengittää mielestäni ihanasti. Oma Haahtela-suosikkini on tähän astisista Elena. Myös Lumipäiväkirjasta pidin. Että voikin lumesta kirjoittaa kauniisti.
VastaaPoistaKirjablogien yksi suurimmista rikkauksista onkin se, että aina löytyy erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä kirjaan. :) Itse "uin" ehkä samaan tapaan vastavirtaan Marja Leena Virtasen kohdalla, vaikka olisin halunnut kirjasta pitääkin.
PoistaMinusta tuntuu, että Siekkisen elämän täytyykin olla osin päälleliimattua tässä kirjassa, fiktiossa. Siekkis-yhteyshän on päähenkilön oma päähänpinttymä. Hän alkaa miltei sisäisen pakon ajamana tutkia Siekkisen elämää, kukaan muu ei näitä yhteyksiä ole luonut.
Haahtela on kyllä uskomattoman taitava kirjoittaja. On kuin hänen jokainen lauseensa olisi pieni helmi. Elena on minunkin ykkössuosikkini.
Minä olen edelleenkin lukenut vain Elenan ja on sellainen ihanan hykerryttävä olo, että minulla on vielä niin monta Haahtelan kirjaa lukematta! Sen verran kova ilmiö on kyllä ko. herran kirjoista blogistaniassa tullut, että alkaa olla kohta mahdoton löytää niitä omaksi mistään ;)
VastaaPoistaSusa, sinulla on niin paljon hyvää edessäsi! Lue ihmeessä joku muu Haahtelan kirja ja lue se pian. Uskon, että pidät.
PoistaItse en jostain syystä huomannut koko Haahtelaa kirjablogeissa reilu vuosi sitten. Yksi ystäväni suositteli minulle Perhoskerääjää Otavan kirjakaupassa ja siitä kaikki alkoi, onneksi. <3
Minä taas pidin esim. Katoamispisteestä enemmän kuin Traumbachista. Olen yhä enemmän kallistumassa sen puoleen, että minun subjektiiviseen lukukokemukseeni vaikuttaa todella paljon ajankohta (väsymyksen aste, keskittymiskyvyn aste...) ja oma mielentila. Jonain toisena hetkenä luettu kirja voisi tuntua ihan toiselta.
VastaaPoistaKatoamispiste on minunkin mielestäni paljon, paljon Traumbachia parempi. Mutta juuri niistä mainitsemistasi subjektiivisista syistä Traumbachista tuli minulle tärkeämpi kirja kuin sen lukuhetkellä osasin edes aavistaa. Se lohduttaa jotenkin ihmeellisellä tavalla. :)
PoistaLuin itsekin vastikään tämän kirjan ja minulle kävi juuri, kuten sinullekin: nousin lentoon ilmassa kieppuvan sateenvarjon mukana ja odotin kiivaasti iltoja, jotta pääsisin nauttimaan ei pelkästään taitavasta ja toden ja kuvitteellisen maailman hellästä kerronnasta vaan myös ah, niin kauniista ilmaisusta. Haahtelan sanat ovat kuin kaunis laulu. Hän on jälleen yksi oiva muistutus siitä, miten ihana on suomen kieli.
VastaaPoistaOi, miten ihanasti kuvailit: Haahtelan sanat tosiaankin ovat kuin kaunis laulu. Hän käyttää lausetta varmasti paremmin ja taitavammin kuin suurin osa muista kirjailijoista. Haahtela lohduttaa ja ihastuttaa - melankolisenakin. Minä kaipaisin nyt lisää tällaisia kirjoja, koska parhaillaan lukemani teokset eivät tunnu oikein miltään nyt. Posthaahtelalainen olotila?
PoistaTaisin jo Saralla äsken sanoa, etten oikein osaa sanoa enää mitään näihin ihaniin Haahtela-arvioihin. Tätähän en ole vielä itse lukenut, mutta jo kahden kirjan lukeneena voisin tatuoida ihooni "Haahtela 4-ever". :D On melkein tylsää rakastaa häntä, kun kaikki muutkin rakastavat, mutta minkäs teet.
VastaaPoistaPitäisiköhän minun jakaa lukemattomat Haahtelat tälle vuodelle siten, että saan lukea vaikkapa joka toinen kuukausi yhden. Hm.
Kirjoitat kauniisti, kuten aina. <3
Totta, tuollaisen tatuoinnin voisin melkein ottaa itsellenikin. Voi että. Ihan kaikki eivät muuten Haahtelaa rakasta, ei ainakaan Aamulehden kriitikko. ;) Ja olen muutaman erimielisen blogiarvionkin lukenut. Hyvä niin, koska erilaisuus on rikkautta ja sitä rataa. Eipä ole ihan niin monia etsimässä samoja vanhempia kirjoja antikvariaateista. <3
Poista