Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen
645 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Kun varjot vahvistuvat, löydän vastauksen. Hänen kuvansa piirtyy metsän kamaralle: suun viiva, varhaiset juonteet ja himmeät silmät, joissa ajoittain välkähtää auringonlaskun heijastus. Ihminen joka piilottaa onnensa männynrungon taakse, hehkuu ja hengittää sinistä iltaa kunnes kaikki on taas ohi.
[--]

Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä. Tuuli tuntuu kylmältä, koska sitä ei voi estää.

Yhden elämä muuttuu täysin erään kesän seurauksena, toinen seisoo teloituslavalla, kolmannen pitäisi mennä sairaalaan, mutta hän lähteekin sukunsa mökille. Kaikki alkaa kesästä 1959 ja päättyy vuoteen 2012, mutta kaikkea edeltävät tapahtumat aina 1840-luvulta 1920-luvun alkuun.

Edellä kuvatun perusteella on selvää, että Mennyt ja nykyisyys kietoutuvat toisiinsa Anni Kytömäen romaanissa Kivitasku. Romaanin alku on tehokas, miltei shokeeraava: 1950- ja 60-lukujen taitteessa Helenalle tapahtuva lyö ällikällä, pysäyttää hetkeksi. Siirtymä 2010 ja Vekan elämään vie aivan toiseen maailmaan – vai viekö sittenkään? – ja 1800-lukulainen kulkeminen Venäjältä Suomeen taas toiseen, kaiken juurille.

Kytömäen Kultarinta ihastutti monet kriitikot ja bloggaajat muutama vuosi sitten ja romaani ylsi Finlandia-ehdokkaaksikin. Isästä, tyttärestä ja metsän voimasta kertova teos tuntui yhdistävän ihmismielen ja luonnon koskettavasti, kauniisti ja kirjallisen taidokkaasti. Saman tekee Kivitasku, jossa siinäkin luonto ja ihminen kietoutuvat yhteen. Siinä missä Kytömäen esikoinen Kultarinta on kuvausta ensin luonnosta ja sitten ihmisistä, keskittyy Kivitasku ihmisiin, ihmismieleen, joille luonto on tärkeä: luonto mielenmaisemassa, suojan antajana, erottamattomana itsen osana.

Millaista on olla ihminen? Vapaa ihminen? Vapaa suhteessa itseensä ja suhteessa toisiin? Ihmismieli, itseys, identiteetti nousevat Kivitaskun kaikkina aikakausina keskiöön tavalla, joka liikuttaa lukijaa.

He katsovat, kun hän peittyy veteen polvia myöten, kainaloita myöten, kaulaa myöten, solahtaa uimaan ja jättäytyy niiden voimien varaan, joihin kukaan ei ole enää vuosiin luottanut.

Kuten Kultarinnassa, kirjoittaa Kytömäki Kivitaskussakin runsassanaisesti. Kivitasku on pitkä romaani. Se on polveileva. Se on sukukronikka ja luontokirja, katsaus ihmismieleen ja pallograniittiin, historian painolastiin ja tietynlaiseen vapautukseen. Kytömäen teksti pitää otteessaan, kietoo pauloihinsa kuin eteläsavolaisen Mustansalmen kivimaisemassa näkyvä naishahmo. Kivitaskussa on paljon kaikkea, jotain liikaakin, mutta missään vaiheessa sen lukeminen ei tuota ähkyä, vaan Kytömäen teksti kulkee vaivatta. Se kulkee niin hyvin, että voisi huudahtaa, että miten Kytömäki osaakin kirjoittaa noin! Hän osaa luoda rikkinäisyydessään ehjiä romaanihenkilöitä, joihin väistämättä kiintyy ja joita alkaa kaivata. Hän kirjoittaa ilon hetket ja myös ne, joissa varjot tulevat suoraan kohti. Kaiken lisäksi Kytömäen lause tuntuu kulkevan vaivatta, joten Kivitaskua on ilo lukea myös tekstin tasolla.

Kytömäki kirjoittaa kaunista, myyttisiin mittoihin kohoavaa proosaa, jossa on juurevuutta ja ilmavuutta, sekä rosoja ja yllätyksiä. Hän saa kokonaisuuden eloon, niin tapahtumat, henkilöt kuin maisematkin. Kivitasku nousee myyttisiin mittoihin lumo- ja elinvoimaisena romaanina.

--

Kivitaskusta ovat kirjoittaneet myös mm. Amma, Arja, Tiina, Kirsi, Tuija ja Tuomas.