Zadie Smith: Swing Time

Zadie Smith: Swing Time
WSOY 2017
Swing Time 2016
Suomentanut Irmeli Ruuska
464 sivua
Brittiläinen romaani

Oliko kaikissa ystävyyssuhteissa – kaikissa suhteissa – samaa peitettyä, salaperäistä ominaisuuksien, ja vallan, vaihtokauppaa? Ulottuiko se myös kansoihin ja kansakuntiin, vai tapahtuiko sitä vain yksilöiden kesken?

Kaksi pientä kullan- tai maitokahvinruskeaa tyttöä asuvat lontoolaisella vuokrataloalueella ja käyvät samaa koulua. Toinen, Tracey, on usein esillä, hän tanssii ja loistaa, mutta hänen lähtökohtansa eivät mahdollista kovinkaan hyvää tulevaisuutta. Toinen, nimettömäksi jäävä minäkertoja, ei loista tanssitunneilla, mutta hänellä on luokka- ja rotutietoisesta kodista peräisin olevaa sivistystä ja mahdollisuus ponnistaa ulos lähiöstä, minkä hän tekeekin, mutta valitsee silti eräänlaisen varjoelämän poptähti Aimeen avustajana. Aimeen myötä kertoja on perustamassa tyttöjen koulua Gambiaan. Mennyt Traceyn kanssa on kuitenkin aina läsnä: miksi?

Tässä blogissa ei tarvitsisi edes mainita, että lukeminen on enimmäkseen suuri ilo. Se on jonkinlainen välttämättömyys, ehkä jopa arjen rytmittäjä. Parhainta lukeminen on silloin, kun se viehättää kauttaaltaan joko uusien oivallusten tai joskus jopa antamiensa ärsytysten vuoksi. Ihaninta lukeminen on tietenkin silloin, kun se on erityisen nautittavaa. Zadie Smithin Swing Timen lukeminen on ilo sekä oivallusten että nautinnon vuoksi.

Smithin romaanissa on vain yksi mutta, sellainen joka on yhteistä niin monen muun hienon kirjan kanssa. Swing Time on aavistuksen liian pitkä. Jossain keskivaiheilla tekisi mieli lukea silmäillen tai harppoen, mutta Smithin teksti kyllä kantaa senkin, eikä notkahdus ole kuin pienen pieni rikkanen muuten niin vaikuttavassa kokonaisuudessa. Swing Time on runsaudensarvi, joka ei läiky yli.

Miksi Swing Time sitten on niin vaikuttava? No, tietenkin Smithin taidokkaan kerronnan ja Helena Ruuskan oivallisen suomennoksen ansiosta, mutta myös kiehtovien teemojensa vuoksi. Smith kirjoittaa tyttöydestä ja ystävyydestä tavalla, joka rinnastuu pakostakin Elena Ferranten kerrontaan (kuten myös muun muassa Kirjaluotsi ja Omppu huomioivat): yhteistä ovat köyhissä oloissa syntyvä ystävyys, tytöistä vain toiselle aukeava maailma, vahvuus ja heikkous, ja näiden roolien jonkinlainen kääntyminen. Silti Smith ja Ferrante ovat tietenkin erilaisia kirjailijoita eikä tyttöjen, sittemmin naisten, tarina ole sama.

Swing Time on myös yhteiskunnallinen romaani. Se kulkee nykyajassa ja lähihistoriassa, luokkarajoissa ja populaarikulttuurissa, Britanniassa ja Gambiassa, kertojan äidin aktivismissa (ja äitien ja tytärten maailmoissa) sekä moninkertaiseen vähemmistöön kuuluvan ihmisen tarinana. Teos pohtii rotua, sukupuolta ja tietenkin ystävyyttä. Moraalikysymysten sekaan mahtuu 1980-lukulaisten musiikkivideoiden kaltaisia nostalgian kaikuja, kipeään kasvamiseen kuuluvaa kömpelöä ihastumista ja aikuisten ihmisen tietoisuutta siitä, että hyvän tekeminen ei ole aina pyyteetöntä.

Kaiken kruunaa tietenkin hyvä juoni: mitä ja miksi kertoja on paennut? Romaanihan alkaa hänen nöyryytyksensä ensimmäisestä päivästä. Alun ja lopun väliin mahtuu tarina, jonka lukemista rakastin (kuta kuinkin samanlaista lukemisen iloa tämän kirjan kanssa on kokenut myös Bleue). Ehkä parasta ovat Smithin tarkat havainnot, armottoman tarkkanäköiset ja kuitenkin kauniit, kuten: se tarkka hetki, jolloin peilistä katsoo nainen eikä tyttö enää ja edessä on kynnys astuttavana; tai miten se oli ehdottomasti totta ja samalla ilmeisen paikkansapitämätöntä; ja se, miten kaikki ne Tracyt kurkottuivat salissa vuosien yli.

Smith, jolta olen aiemmin lukenut vain Valkoiset hampaat, on mieletön kertoja. Hän kirjoittaa vetävästi ja älykkäästi, mikä on sellainen kirjallinen yhtälö, jota arvostan. Palaan lukemisen iloon: on jotain erityistä uppoutua kirjaan ja lukea sitä nimenomaan lukemisen ilosta, mutta saada siltä paljon muutakin – ihmisen kokoisen suurromaanin.