Peter Sandström: Laudatur

Peter Sandström: Laudatur
S & S 2016
Laudatur 2016
Suomentanut Outi Menna
Päällys Anders Carpelan
228 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Nämä olivat meidän jälkiämme, Seepran ja minun, höyhenenkeveitä ja kivikovia, ne olivat jatkuvasti läsnä mutta niitä oli miltei mahdoton nähdä, se vaati harjaantunutta silmää, kenties arkeologin tai geologin tapaa tarkkailla maisemaa joka näytti maallikon silmissä pellolta tai metsältä mutta jossa ammattimaisen filtterin läpi katsottuna paljastui merenpohjia, kalastajakyliä, paikkoja joissa oli asunut ihmisiä [--].

Peter Sandströmin Laudaturin takakansiteksti alkaa sitaatilla: Onni on sellainen, että se ei aina näyttäydy usein, mutta jossain se aina lymyää. Lainaukseen tiivistyy koko romaanin ydin. Elämä ei ole helppoa, vaan se on ristiriitojen, epävarmuuden, muistojen ja odotusten täyttämää. 

Kaksi vuotta sitten luin Sandströmin Valkean kuulaan, joka on julmankaunis romaani menneestä ja nykyisyydestä, kipeistä suhteista vanhempiin, ja joka kysyy enemmän kuin vastaa. Laudaturissa on samoja kaikuja ja roppakaupalla uutta: tällä kertaa naimisissa oleva mies, Peter, elää Turun Port Arthurissa ja koettaa tulla toimeen vaimonsa ja lastensa kanssa. Seepraksi nimetty viisikymppinen vaimo on yllättäen raskaana, mutta syventyy yliopistouraansa tavaten Mäkiseksi nimettyä ihmistä. Lapset ovat kasvaneet etäälle, monista syistä. Ajatuksissaan Peter palaa elokuuhun tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan ja lapsuudenkodissaan Pohjanmaalla viettämäänsä hämmentävään kesään ja siellä vanhempiensa säröilevään liittoon.

Siinä missä Valkeassa kuulassa keskiöön nousi pojan ja äidin (toki vähän isänkin) suhde, ovat Laudaturissa keskiössä parisuhteet ja vanhemmuus sekä Peter itse. Laudatur on edeltäjäänsä lempeämpi, niin ikään hieno romaani, joka kasvaa menneestä nykyiseen: Sukupolvet ketjuuntuvat ja virheet toistavat itseään, niitä ei voi välttää, mutta niihin on hyvä suhtautua armollisesti, vaikkei se helppoa olekaan. Tietynlainen itsearmollisuuden ja -ruoskimisen tunneaallokko on läsnä vuoroin ilkikurisesti, hetkittäin melankolisesti, usein lempeällä ironialla nähtynä.

Ymmärtääkö ihminen maailmaa – vai maailma ihmistä? Sandström on riemastuttavan omaehtoinen kertoja, joka nojaa sekä realismiin että absurdismiin, ja jonka taidokas kerronta tulee mielenkiintoisesti ihan liki ja kuitenkin samalla kertaa etäisyyttä ottaen. Kuin katsoisi kaikkea samettiverhojen takaa ja kurottaisi kohti kuulasta maisemaa. Kokonaisuus on kuin kannessakin kuvattu karuselli: tietynlaista alkumiehisyyttä karusellin tasaisessa liikkeessä joka vei koko ajan eteenpäin; niitä iloja, joista nauttia syksyn jo kerätessä voimiaan valmiina levittämään kylmän viittansa kaiken vehreyden ylle.

Paljon tiivistyy esimerkiksi torin kiveykselle pudonneeseen vaurioituneeseen omenaan, jossa Peter näkee arvoa; jonka tuoksu voi pelastaa; jonka voi kuvitella kotiinsa; joka saa hymyilemään.Vaikka pohjalaislähtöisen turkulaisen maailmasta on varmasti matkaa Pohjois-Karjalassa varttuneen helsinkiläisen maailmaan (tai ehkei sittenkään!), tuli Laudaturin rinnalle mielessäni Ismo Alangon sanat: "Elämä on ruma, kaunis ja rakas, rikas, rämä, mutta oma". 

Sellainen on Laudaturkin, niin rujo – ja niin kaunis. 

P.S. Peter Sandströmin romaanihenkien keskeishenkilö kantaa (aina?) kirjailijan omaa nimeä. Siksi linkitänkin Sandströmin hienon kolumnin täällä näin.