Sara Gruenin Vettä elefanteille etenee kahdessa ajassa. Kehystarina kertoo 30-luvun lamavuosien Yhdysvalloissa kiertäneen Benzinin veljesten sirkuksen eläinlääkärinä toimineen Jacob Jankowskin elämästä vanhainkodissa. Yhdeksänkymmentävuotias Jacob vihaa kuihtuvaa vartaloaan sekä seniileinä pitämiään asuintovereitaan. Lähistölle saapuva kiertävä sirkus saa Jacobin vuosikymmeniä piilossa pysyneet muistot esiin ja kirjan varsinainen tarina alkaa. Se kertoo junasirkuksen arjesta vyöryttäen esille niin pöyhkeän tirehtöörin, julman eläintenkesyttäjän, lihavan leidin, parrakkaat naiset ja kääpiöt sekä toisaalta eläimet ja hanttihommia tekevät työläiset, prostituoidut tai satunnaiset kulkuritkin. Jacob eläinlääkärinä sijoittuu jonnekin välimaastoon päästen osalliseksi hienoihin juhliin herkkupöytien ääreen, mutta joutuessaan nukkumaan junan perävaunuissa yhdessä kiukkuisen Walter-kääpiön kanssa. Kaikkea leimaa Jacobin rakkaus kauniisen Marlenaan.
Sirkus on kiehtova ja kova paikka. Tarpeettomat ihmiset tai eläimet ”katoavat” junasta yön aikana, tirehtööri ja eläintenkesyttäjä tuntuvat mielivaltaisilta ja paikoin suorastaan sairailta. Hierarkia tunkee läpi kaikessa toiminnassa, mutta toisaalta sirkuslaiset tuntevat keskenään myös solidaarisuutta suojellessaan toisiaan milloin viranomaisilta, milloin sirkusta johtavalta Al-sedältä kätyreineen. Sirkuksen ylemmän kastin, kauniiden ja taitavien esiintyjien, juhlat herkkuruokineen ja iltapukuineen luovat hurjan kontrastin raa’alle arjelle.
Vaikka Gruenin teos on helppolukuinen ja hauska, on se samalla tavattoman surumielinen. Gruen kirjoittaa kepeästi, mutta samalla sirkuslaisia ja heidän elämäntapaansa kunnioittaen. Amerikkaa ravistellut lama näyttäytyy taustalla, ja sen vaikutuksesta sirkuksen toimintaan olisi ollut kiinnostava lukea enemmänkin etenkin, kun se vaikutti muun muassa palkanmaksuun ja siten ihmisten välisiin suhteisiin. Se oli myös yksi syy, miksi Jacob joutui orvoksi jäätyään jättäytymään pois eläinlääketieteellisestä tiedekunnasta.
Vaikka Vettä elefanteille on henkilöhahmoiltaan hivenen ohut ja tapahtumiltaankin melko suoraviivainen, on se mielestäni ihastuttava lukukokemus. Sirkuksen (paikoin kaoottisen) sadunomainen tunnelma pitää ottessaan ja lukuja kuvittavat mustavalkoiset dokumenttivalokuvat ovat viehättäviä.
****-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti