Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Tammi 2018, Keltainen kirjasto
My Name Is Lucy Barton 2016
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
164 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Ehkä en sittenkään halunnut sanoa hänelle niin. Ehkä minä vain ajattelen niin tätä kirjoittaessani.
Köyhä poika Tupelosta, joka rakasti äitiään. Köyhä tyttö Amgashista, joka myös rakasti äitiään.

Joissakin romaaneissa on ihan omanlaistaan taikaa, jotain mikä saa aikaan tunteen täsmäkirjasta ja joka osuu suoraan omaan lukumakuun, vie mukanaan, antaa ajateltavaa, sisältää aina uusia ja uusia kerroksia. Tällaiselle taikakirjalle ei (ainakaan minun kohdallani) ole yhtä yhteistä nimittäjää. Se voi näet olla tiiliskiven paksuinen tai pienoisromaani, se voi sisältää juonivetoista kerrontaa tai tajunnanvirtaa, se on voi ruma tai kaunis, kotimainen tai käännöskirja. Ainoa yhteinen nimittäjä on se, että käsillä oleva kirja sovittuu tismalleen siihen, millaista kirjallisuutta lukuhetkellä kaipaa; ja toki siihen, millaisia teoksia rakastaa lukea.

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton edustaa juuri sellaista kirjallisuutta, jota rakastan. Se on eittämättä laadukasta nykykirjallisuutta. Se on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen: läsnä ovat jostain menneisyydestä kumisevat lapsen hätä ja köyhyys, silloin ja nyt läsnä olevat avioliitto, tasa-arvo, vanhemmuus, sekä alati äidin ja tyttären suhde – viimeksi mainittu kytkeytyy kaikkeen.

Eikä mitään ole liikaa, ei liian vähänkään.

Mistä Lucy Bartonissa sitten on kyse? No, nainen muistelee sairasvuodeaikaansa ja sitä, miten kohtasi äitinsä vuosien jälkeen. Takana on köyhä, surkea lapsuus, nykyisyydessä kirjailijuus, perhe, vaihtuvat ihmissuhteet. Sairaala-aika sijoittuu jonnekin väliin, keski-ikää edeltävään aikuisuuteen. Sitä romaanin Lucy Barton tarkastelee ja sieltä hän muistelee lapsuuttaan, sitä kipeää maisemaa, josta ponnisti. Eri aikatasot lomittuvat kiehtovasti.

Kyse on sekä muistamisesta että tässä hetkessä elämisestä. Strout kuvaa sitä(kin), miten erilaista on sanoa tehdä tai sanoa jotain, haluta tehdä tai sanoa jotain, ja muistaa tehneensä tai sanoneensa jotain. Lucy Bartonin hahmo muistuttaa lukijaa, että hän kirjoittaa kaikesta kirjaa ja että hän ajatteli jotain kirjaa kirjoittaessaan, ei välttämättä silloin kun asia tai ajatus otti paikkansa. Miten kiehtovaa romaanin kulun kannalta. Miten taidokas Strout on.

Nimittäin voi huudahtaa: Miten pelkistetysti ja silti monikerroksisesti Barton kirjoittaa! Kerronta ei ole missään vaiheessa polveilevaa, mutta jotain kuvataan pitemmin, jotain tiiviimmin. Lyhimmillään luku voi olla (taitettuna, blogissa rivien määrä on eri) vain kolmen rivin mittainen, mutta millainen luku (tai ehkei edes luku, eihän sen tarvitse sellainen ollakaan, vaan keskeishenkilön pääsisäistä painokasta pohdintaa) se onkaan! Miten alla olevasta saa kiinni: ihan kaiken.

Voi että tyttäreni raivosivat noina vuosina! On hetkiä jotka koetan unohtaa, mutta en minä unohda. Olen huolissani vain siitä, mitä he eivät unohda.

Strout osaa samanaikaisesti sekä etäännyttää että tulla sydäntä kouraisevan lähelle, tokaista asioita ulos, kirjoittaa ne tarkkanäköisesti. Toisaalla on pieni Lucy lukittuna kuorma-autossa maapähkinävoin ja suolakeksien kanssa: minusta ne äänet, maissin kasvaminen ja sydämen särkyminen, kuuluvat erottamattomasti yhteen. Ja sitten toisaalla tuokio taidemuseossa, yksi erityisen puhutteleva patsas väärään paikkaan siirrettynä: Ajattelin: Voi meitä. Ei meidän pitäisi ottaa itseemme niin vähästä. Stroutin maailma, Lucy Bartonin maailma, on paljas ja juro, inhimillinen ja jopa lohdullinen.

Jokainen ihminen näkee niin omansa kuin toistenkin tarinat eri tavalla, omasta positiostaan käsin. Aina. Kaikki tarinat pitävät sisällään jotain muiden läheisten elämästä ja kertomuksista, mutta tismalleen samanlaista ei muilla ole. Sillä: Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.

Yhden lukemani romaanin perusteella en voi tietää, millaista on Stroutin muu tuotanto on, mutta jos se on samanlaista kuin Nimeni on Lucy Bartonissa, on kirjailija saanut jälleen yhden uuden ihailijan.

--

Myös Helmi Kekkonen, Laura ja Leena ovat kirjoittaneet Nimeni on Lucy Bartonista.