Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Tammi 2020, Keltainen kirjasto
Olive Kitteridge 2008
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
374 sivua
Amerikkalainen episodiromaani

“Mennään”, Olive sanoo viimein ja puristaa käsilaukkua kainaloonsa valmistautuen astelemaan olohuoneen poikki. Hän tuntee sydämensä, ison punaisen lihaksen jyskyttävän kukallisen leningin alla.

Miltei jokaisella pienen mainelaisen rannikkokaupungin asukkaalla on mielipide Olive Kitteridgestä, eläkkeellä olevasta matematiikan opettajasta, ja yhtä lailla Olivella on mielipiteitä muista paikkakuntalaisista. Suorapuheisen Oliven elämä ei ole ollut helppoa ja omat hankaluutensa on jokaisella muullakin. Elämä menee nopeasti silloinkin, kun se ei tarjoa mitään kovin erikoista, ja liian harvoin ihmiset muistavat nauttia siitä.

Elizabeth Stroutin tuotanto on lumonnut minut, kuten monen muunkin. Ihailen sitä, miten Strout osaa luoda henkilöhahmoistaan niin kokonaisia: arkisia, kyllä vaan, ja tavallisia, mutta juuri siinä arkisuudessaan ja tavanomaisuudessaan erikoisia – sellaisia, joiden voisi oikeasti kuvitella tulevan vastaan jossain amerikkalaisessa pikkukaupungissa, pysäyttämään autonsa, kyselemään kuulumisia, juoruilemaan, kuuntelemaan merilokkien kirkunaa.

Olive Kitteridge on Oliven nimikkoteos, mutta kertoo monista muistakin. Stroutin kirjaa voi luonnehtia episodiromaaniksi, sillä se koostuu pikemminkin kertomuksista kuin luvuista, mutta kertomukset muodostavat sittenkin romaanin sen sijaan, että kyse olisi novellikokoelmasta. Useissa tarinoissa näkökulma on Oliven, mutta toisissa hän vain pistäytyy. Nimihenkilönä hän on (tietenkin) Stroutin kirjan keskus: ristiriitainen vanheneva nainen. Olivea ei sanoa kovin mukavaksi, mutta jotain rakastettavaa ja aitoa hänessä on, kuten kaikissa muissakin kirjan hahmoissa.

Strout kuvaa ihmisten ja näiden tunteiden ohella myös miljöötä niin, että pieni Crosbyn kaupunki näyttäytyy yhtä elävänä kuin sen ihmiset. Jos Olive Kitteridge olisi tuoksu, olisi se yhdistelmä vanhaa neuletakkia, amerikanpunavaahteroita, sateen kastelemia kivelle nostettuja meritähtiä ja (amerikkalaisia) pannareita.

Olive Kitteridgessä on jotain hyvin lohdullista. Strout luo ihmisistään ja näiden ympäristöstä kudelman, joka avautuu ensin ihmisten kohtaamisina, mutta menee sitten syvemmälle heidän kaikkien sisäiseen maailmaan: muistoihin, toiveisiin, katkeruuteen, ristiriitaisuuksiin, rakkauteen. Ja niin, ehkä kaikkein eniten Olive Kitteridge kertoo siitä, miten ihminen tarvitsee toista ihmistä – silloinkin, kun tuo toinen vaikuttaa hankalalta. Tai: etenkin silloin.

P.S. Olive Kitteridge on HBO:lla sarjana. En ole katsonut sitä ja olen iloinen, että luin kirjan ensin. Nyt kun kaikenlaista kulttuurikuluttamista kaipaa kotioloihin tavallistakin enemmän, voisin viimeistään pääsiäiseksi uudistaa HBO:n tilauksen ja tutustua myös tv-sarjan Oliveen.